Kirjoja ja tunteita

Tiedätkö sen tunteen, kun on aloittanut uuden kirjan ja tietää ensimmäiset 10 sivua luettuaan, että nyt sitä viedään, tämä se on kirja? Minun kirjani. Tunne on korvaamaton, koska sitä ei yksinkertaisesti voi kokea jokaisen lukemansa kohdalla. On vain niitä muutamia kultasuonia. Sitten täytyy hiljentää, lukea vaikka vain sivu päivässä, ettei suoni tyrehdy liian nopeasti. Loppuminen on pieni tuska, periksi antamista välttämättömälle. Ero synnyttää kysymyksiä. Löydänkö vielä uuden, koska se tapahtuu, ja entä jos seuraavalla kerralla kyseessä onkin vain huijaus eikä tunne kestäkään puolta väliä pidemmälle?

Hofburgin palatsi ja Itävallan
kansalliskirjasto, Wien
Minulle tällaisia kihelmöintiä aiheuttavia kirjoja ei ole ollut lukuisia, mutta muutamia. Tunnetielle minut on useimmiten vienyt kotimainen tarinankertoja, vähintään skandinaavinen. En kai ole vieraanpelkoinen ja mukavuudenhaluinen: lähellä on helpompaa?

Joka tapauksessa yhteistä kaikelle tuntemiselleni on se, etten osaa eksaktisti selittää, mistä hyvän lukemisen tunne johtuu. Ei näillä kirjoittajilla ole välttämättä mitään yhteistä nimittäjää, jos se ei sitten ole vire jonkinlaisesta lohduttomuudesta ja samanaikaisesti käsikynkkää rinnalla käyvä toivo.

Se tunne tuli viimeksi, kun avasin Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Aivan kuin Jalonen olisi kirjoittanut kirjan juuri minulle. En pysty sanomaan kirjasta mitään negatiivista. Tiedostan lukemistunnetta syventäneen geometrisen läheisyyden: kirjan tapahtumapaikat Hämeenlinna, Parola, Hattula, Mierolan silta ja Hattulan kirkko ovat seutuja, joihin oman elämäni polut ovat läheisesti haarautuneet. Jalosta ennen Turkka Hautalan väkevä esikoisromaani Salo ja jo ylistämäni Rauhalan Taivaslaulu saivat sukkani pyörimään lukemisen nautinnosta. Aki Ollikaisen Nälkävuosi on myös ollut minulle tärkeä tunnekirja.

Kun aloitin Maria Jotunin Huojuvan talon, olin jonkin verran skeptinen etäisyydestä, jonka aika oli tuonut minun ja kirjailijan elämän väliin. Pelko oli turha, sillä Huojuva talo on kestänyt aikaa paremmin kuin ehkä moni muu klassikkoteos. Romaani on intensiivinen, lohduton, piinaavakin, mutta jo lukemisen aikana minua suututti eniten se tosiasia, että kirja oli loppuva. Se oli vain hetken lainaa.

Norjalaisen Lars Saabye Christensenin Velipuoli oli muistaakseni onnellinen sattuma alennusmyynnistä. Kyseinen teos voitti v. 2002 Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon, enkä yhtään ihmettele miksi. Romaani on mielestäni turhaan vaiettu salaisuus Suomessa. Oodeja ja ylistyslauluja se ansaitsisi. 50- ja 60-luvun Osloon sijoittuva veljeskertomus on kaiken 900 sivun arvoinen, mutta turha odottaa auvoisen iloista tarinaa. Kysyttäessä nimeäisin todennäköisesti Velipuolen yhdeksi parhaista kirjoista, mitä olen lukenut, vaikken oikeastaan osaa taaskaan selittää miksi.

Pohjoismaisten rajojen ulkopuolella mieleen tulee voimakkaimmin Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Todella taiten käännetty teos vei mystiikkaansa heti mukaan. En kertaakaan lukenut tekstistä kahden erilaisen kielikulttuurin hiertävää rajapintaa, mikä monesti ahdistaa minua lukiessani käännöskirjallisuutta. Kyse ei ole niinkään kääntäjän käännöskrampeista tai kehnoista lauserakenteista; kyse on vain simppelisti siitä, että kulttuurit eivät käänny kielen tasolla koskaan sataprosenttisesti toiseksi kieleksi. Vaikka lauseet Istun ja kirjoitan / Jag sitter och skriver/ I’m sitting and writing / Ich sitze und schreibe ovatkin kaikella neljällä kielellä yksi ja sama asia, kun puhutaan juuri tällä hetkellä tapahtuvasta aktista, ja natiivit ymmärtävät lauseiden sisällön todennäköisesti aivan samalla tavalla, se ei tarkoita näiden kielten kääntyvän aina yhtä täydellisesti tarkoittamaan juuri samaa kuin lähdekielessä. Kaunokirjallisuuden kääntäjien työ onkin vivahteiden välittämistä. Suomenkielistä käännöskirjallisuutta lukiessani huomaan joskus miettiväni, olisiko suomalainen kirjailija voinut tuottaa juuri tuon saman virkkeen, vaikka virke sinänsä ei sisältäisi minkäänlaista virhettä tai edes epäsuomalaista rakennetta. Tällä tavalla lukeminen on paitsi rankkaa myös hidasta – ja toki aivan turhaa. Tuulen varjossa onnistuin kuitenkin olemaan vapaa moisesta tyhjänpäiväisestä pohdinnasta.

Kaiken tämän onnen vastapainoksi on kirjoja, joiden hypetystä ja hehkutusta ei tavoitakaan. Kirjasta ei tule minun kirjani. Sen ehkä lukee loppuun ja unohtaa pian, tai pahimmassa tapauksessa kirja jää kesken. Näitä minulle onnettomia tulee nyt äkisti mieleen ainakin Finlandia-palkitut Lundbergin Jää ja Carpelanin Kesän varjot. Molemmat jäivät puolitiehen pöydälle ja unohtuivat seuraavien seikkailuiden viedessä huomioni. Bo Carpelanille olen ajatellut antaa uuden mahdollisuuden, sillä epäilen silloista lukumoodiani vain vääräksi. 
Mutta miksi en tavoittanut Jäätä, lähinnä pitkästyin, miksi lie en päässyt Lundbergin luodoille ja saanut pappilan tunnelmasta kiinni – se jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Jos joku haluaa auttaa sen ratkaisemisessa, otan hyviä vinkkejä vastaan.

Tai sitten tyydyn minulle jaettuun vaunuun literaalisessa tunnevuoristoradassa. Kaikkia kirjoja ei vain ole kirjoitettu minulle.

Kommentit

  1. Minullekin Ulla-Lena Lundbergin Jää jäi arvoitukseksi, häiritseväksi sellaiseksi. Olisin halunnut tietää, miksi niin monet muut pitivät sitä aivan ihanana kirjana ja miksi Tarja Halonen valitsi sen Finlandia-voittajaksi, vaikka olisi voinut valita esim. Pirjo Hassisen Populan. Koko ajan Jäätä lukiessani odotin, että milloinkohan tämä tarina oikein alkaa - eikä se koskaan alkanut. Odotin, että fokus siirtyisi salaperäiseen ja kiinnostavasti kuvattuun naislääkäriin, jonka lapsi oli jäänyt Neuvostoliittoon, mutta nainen jäi pelkäksi sivuhenkilöksi, miltei statistiksi. Harmitti, että mahtavat ainekset olivat siinä ihan tarjottimella, mutta Lundberg jätti ne käyttämättä! Sen sijaan hän piirsi piirtämistään ärsyttävän kiiltokuvamaista muotokuvaa miespapista, joka lopuksi kruunattiin eräänlaisella sankarikuolemalla. Miksi?

    VastaaPoista
  2. Lähinnä siis mietin, voiko objektiivista lukemista olla olemassakaan. Onko niin, että kun luemme kaunokirjallisuutta, luemme aina myös itseämme? Siksi sama kirja on jokaiselle lukijalle aina eri kirja. Tai Tanin päätöslausetta mukaillen: jokainen kirja on kirjoitettu jollekulle, mutta yhtäkään kirjaa ei ole kirjoitettu kaikille. On vain löydettävä kirjansa.

    VastaaPoista
  3. No näinpä tämä ihailemani reseptioteoriakin sanoo. :-) 70-luvulla kun viimein keksittiin (saksalaiset!), että myös lukijalla on rooli lukutapahtumassa. Jokainen lukija on kiinni omassa historiallisessa aikakaudessaan ja kantaa mukanaan mitä nyt kukin kantaa. Lukijalla on oikeus vastaanottaa teos tavallaan. Jes!

    VastaaPoista
  4. Se on hassua, että mistä syistä joskus vaan rakastuu johonkin kirjaan - se sattuu ehkä oikeaan kohtaan elämää tai kolahtaa oikeaan kohtaan ajatuksia ja tunteita. Välillä pystyy näkemään, miksi jokin kirja on hyvä ja arvostettu, mutta se ei välity omaan kokemukseen asti. Näin minulla on käynyt mm. Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut sekä Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu -romaanien kanssa. Ja Mitä Tintti tuossa ylempänä kommentoi, niin uskon, että lukukokemukseen liittyy aina tietty subjektiivisuus. Kirjaa voi perata analyyttisesti, mutta omaan, henkilökohtaiseen lukukokemukseen liittyy aina tietynlainen "itsekkyys". :) -Jenni

    VastaaPoista
  5. Kyllä Jenni, juuri näin. Mutta eikö se itsekkyys tässä tapauksessa olekin ihanaa? Reseptioteoria muistaakseni pohti myös sitä, voivatko olla tai ovatko asiantuntijatkaan eli kriitikot kirjoja arvioidessaan täysin irti minuudestaan eli voiko kirjan analysointi tapahtua puhtaassa tyhjiössä? Ei minusta. Taidehan ei ole oikeastaan mitään kovin konkreettista, kun se on niin paljon tunne. Siksi sen arvioiminen on aina tietyn tason riski eikä koskaan yksi totuus. Kustannustoimittaja Hannu Harjun taannoinen puheenvuoro Kiiltomadossa oli muuten aika hyvä. Hän nimittäin puhui juuri kirjallisuuden arvottamisesta ja siitä, onko se mahdollista tahi järkevää (Finlandia, Runeberg yms.): http://www.kiiltomato.net/kun-hyva-ei-kelpaa/

    VastaaPoista
  6. Näinhän se on, ei sitä pysty itseään täysin eristämään oman kokemusmaailman ulkopuolelle, mutta se juuri on mielenkiintoista ja herättää keskustelua. Hannu Harjun teksti on mielenkiintoinen ja käsittelee tärkeitä asioita, varsinkin näin lukemisen murroksen aikaan. Toivoisinkin, että kirjamaailma on jatkossakin moniääninen, ja monen muotoiset ja -aiheisen teokset pääsisivät lukijoiden tietoisuuteen asti, ilman että tekstissä kuvattua "lohdutuspalkintokulttuuria" pääsisi syntymään. -Jenni

    VastaaPoista
  7. Kirjallisuuspalkinnot - etenkin yliarvostettu Finlandia, josta päättää yksi henkilö - ovat minusta kyseenalaisia juuri siksi, että voittaja valitaan aina enemmän tai vähemmän subjektiivisin kriteerein. Siinä mielessä "paras" kirja ei koskaan voita: sitähän ei oikeastaan voi olla, koska "parhaus" on lukijan silmissä. Tietysti kokenut lukija osaa erottaa kirjallisen tason, mutta yleensä kaikki ehdokkaiksi valikoituneet kirjat edustavat korkeaa kirjallista tasoa. Voitto osuu sille, joka sattuu sukeltamaan syvimmälle valitsijan sydämeen. Eihän siinä muuten mitään, mutta harmittaa vaan, kun sen jälkeen suuri yleisö ryntää ostamaan voittajakirjaa sellaisella vimmalla, että muut ehdokkaat (joista mikä tahansa olisi voinut voittaa yhtä lailla) jäävät tyystin varjoon ja joululahjapaketeista kuoriutuu yhtä ja samaa kirjaa monin kappalein.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25