Hukkuvia ja hukuttajia

Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomennos: Päivi Kivelä
Like, 2015
447 s.

Kesäkuisen dekkariviikon kunniaksi tartuin tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin tänä vuonna suomennettuun Submarinoon. Tosin olisin sen lukenut muutenkin, koska minulla oli tunne uudesta ystävyyssuhteesta kuunneltuani kirjailijaa taannoisessa Helsinki Lit -tapahtumassa. Mutta enhän minä mitään dekkaria saanut luettavakseni. Tämä oli ehtaa proosaa, draamaa sen koruttomimmassa muodossa.

Bengtsson itse sanoi kirjansa teeman olevan rakkaudesta. Mutta nyt unohtakaa romanttinen ja esteettinen rakkaus, jonka amerikkalainen kulttuuri on meille opettanut, sillä on sellaistakin rakkautta kuin Mike Leigh´n ja Ken Loachin elokuvissa tai Bengtssonin romaanissa. Se rakkaus on ehdotonta taistelua hyvän ja pahan välillä, alituista etsimistä mutta loputonta heikkoutta ja kykenemättömyyttä sen edessä, mikä elämässä eniten voi onnea tuoda: toinen ihminen.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa uhrin päätä pidetään veden pinnan alla niin kauan kunnes tämä on hukkua. Nimi on erinomainen valinta romaanille, jossa kiduttajat eivät ole läpensä pahoja roistoja tai kidutetut heikkoja, hyvän puolella vankasti seisovia uhreja. Bengtssonin päähenkilöt hukkuvat omaan elämäänsä, mikä tietenkin antaa käsittämättömän epäreilut ainekset ja synnyttää loistavan tarinan. Submarino ei ole kehitysromaani, ei veljestarina, ei selviytymiskertomus; se on mustaa surua kannesta kanteen. Hukkuvien veljesten, Nickin ja hänen pikkuveljensä, vajoaminen pinnan alle alkaa jo heidän lapsuudessaan.

Olen syntynyt onnellisten puolelle: en tiedä, onko tällaisia ihmiskohtaloita todella olemassa. Koska en ole vain optimisti, oletan että on. Se koruton vimma, millä Bengtsson veljeksiä tarinan läpi kuljettaa, saa minut uskomaan heidän todellisuuteensa jossakin päin Kööpenhaminaa. Sitä minä tavalla tai toisella aina kirjoista haen: toista todellisuutta, jota en itse voi elää mutta jonka haluan tietää ja tuntea.

Hukkuneiden leirissä elää veljesten pikkuveli, jonka elämä lakkaa vaunuissa ennen kuin se koskaan on ehtinyt edes kunnolla alkaakaan. Bengtssonin raportoiva ja emotionaalisista purkauksista vapaa tyyli kirjoittaa draamaa on Submarinon ehdotonta helmeä. Tunteita ja vihaa ei tarvitse selittää; vaaditaan vain lukijan herkkyyttä vastaanottaa ja käsitellä se pahuus, mitä veljesten lapsuus on täynnä: rakkaudettomuutta, isättömyyttä, päihteitä, väkivaltaa, nälkää ja alituista epävarmuutta. Ja kuolemaa. Selväähän on, ettei sellaisessa mullassa kuki niityn kauneimmat kukat. Ne ovat aina osin kuihtuneita, kukinnoiltaan rujoja ja läpi lyhyen elämänsä vihreimmän niityn reunoilla kasvavia rikkaruohoja.

Jos Submarino onkin kuvaus narkomaanien todellisuudesta, on se samalla kertomus siitä, miten helppoa on valehdella itselleen, että lopulta kaikki järjestyy, seisot hyvitettävien riveissä ja saat ruhtinaallisen palkkasi, koska tottahan toki elämä on reilua. Ei se ole, huutaa Bengtsson hiljaa rivien välistä mitä lähemmäs loppua päästään.

Rakkaudettomuus on synneistä pahin. Lapsi, joka ei saa kertaakaan kokea täydellisyyden tunnetta isänsä tai äitinsä silmissä, kasvaa aina jollakin tavalla kieroon eikä välttämättä koskaan pysty turvalliseen, terveeseen rakkaussuhteeseen aikuiselämässäkään. Veljeksistä vanhempi, vankilasta vapautunut Nick opettelee elämään asuntolassa oikeaa elämää. Hän kuitenkin pyyhkii läheltään kaiken rakkauden kovemmalla kädellä, eikä koskaan ehdi saavuttaa sitä, mihin kuitenkin kompuroiden pyrkii: pääsemään lähelle toista ihmistä ja rakastamaan. Yksinhuoltajaveli puolestaan keskittyy tarjoamaan lapselleen Martinille kunnon elämän, mutta hänen rakkautensa huumeisiin on kuitenkin suurempi voimista ja maksaa lopulta hänelle kaiken. Submarinoa lukiessa tämä ei toki tule yllätyksenä; Bengtssonin riisuttu ja paikoin kylmäkin tapa kertoa tarinaa ei anna toivoa. En olisi uskonut joskus sanovani, että juuri toivottomuus on romaanissa parasta.

Kun hän lopulta lähti ulos, hän katosi. Moneksi päiväksi kerrallaan.
   Ei ollut enää juuri koskaan kotona ja kun hän tuli, hän oli mustelmilla ja haisi happamalta.
   Napsautti vessan oven lukkoon.
   Oksensi ja sitten kusi niin että kohisi.
   Vesiputous.
   Me söimme makrillia tomaattikastikkeessa, kuivaa ruisleipää.
   Ruisleipä ei ole koskaan liian vanhaa.
   Yhtenä iltana Henrik seisoi pihalla ja huusi.
   Huusi että meidän äitimme on huora.
   Ja psykopaatti.
   Ja hänen pitäisi pysyä poissa.
   Hänellä heittää päässä.
   Sen me kyllä uskoimme.

Parin kuukauden kuluttua äiti ei enää pystynyt salaamaan vatsaansa.
   Henrik oli mennyt mutta jättänyt lähtiäislahjan. (s. 271)

Tapahtumien rujoudesta ja karuudesta huolimatta Submarinosta ei saa vulgääriä romaania. Mässäily ei ole tämän kirjailijan tapa puhua, eikä Bengtsson asetu tekstin tasolla kenenkään hahmon puolelle, ei selittele. Lukija voi itse valita sankarinsa ja tarinan paholaiset, jos sen tarpeelliseksi näkee. Yhdessä tarinassa lukija saa myös kaksi kertomusta: alussa isoveli Nickin, ja kirja lopun kertoo hänen pikkuveljensä. Näennäisesti heidän elämänsä kohtaavat, mutta itse veljekset eivät. He ovat jo liian rikki eivätkä näe yhteisessä lapsuudessaan mitään jakamisen arvoista. Äitinsä hautajaisissa pappi tarjoaa heille kaunistelevan totuuden vainajasta, joka vanhana naisena leipoi tiikerikakkuja ja pelasi bridgeä ja jonka likaista menneisyyttä ei kirkossa enää ollut:

Pappi sanoo että hän oli ihminen, jolla oli kova elämä, hän eli aikana jolloin yksinhuoltajilla oli kovaa. Mutta vaikka hänellä oli kovaa, hän yritti antaa kahdelle pojalleen mahdollisimman hyvän lapsuuden, niin kovaa kuin se olikin. Lakkaan kuuntelemasta. (s. 276)

Submarino on mielestäni ehdoton helmi Pohjoismaisessa nykykirjallisuudessa. En väitä romaanin kuuluvan kaikille lukijoille, koska iloinen se ei ole. Minut se kuitenkin valtasi. En keksi moitteen sijaa. Kerrottu ja se miten se kerrotaan kulkevat käsi kädessä ilman paatosta. Submarinoa ei tarvitse analysoida, arvottaa sen kerronnan voimallisuutta, kyseenalaistaa tapahtumien uskottavuutta. Se on romaanina hyvin elokuvallinen, hyvän tarinan satulassa ratsastava kohtauksien villi jatkumo. Seuraavaksi on kai uskallettava tarttua Submarinon tanskalaiseen elokuvaversioon, mikä on aina riski. Haluan pitää omanlaiseni veljekset, en pureksia jonkun toisen visuaalista tulkintaa heistä. Enkä halua nähdä päiväkoti-ikäisen Martinin ilmettä, kasvoja; en usko jaksavani vastaanottaa ilman kyyneleitä niistä välittyvää hätää.

Kommentit

  1. Kirjoititpa hienosti tästä. Itsekin luin kirjan Helsinki Litin innoittamana, kirjailija vaikutti todella todella sympaattiselta ja pohdiskelevalta tyypiltä (jolla oli aivan ihana ääni!).Leffa odottaa mullakin vielä katsomista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö vaikuttanutkin? Kävin hakemassa Olipa kerran -romaaniin nimmarin enkä saanut englanniksi yhtäkkiä mitään älykästä suustani muuta kuin sössösin jotakin tyyliin "Olen hirveä Köpis-fani". :-/ Juu. Bengtssonin ääni oli kyllä ihana, se jäi mieleen noin niin kuin kirjan ulkoisesta maailmasta.:-)

      Poista
  2. Tämä on pakko lukea.
    Näin elokuvan silloin vuosia sitten ja se meni täysin luihin ja ytimeen ja sydämeen. Palautuminen kesti pitkään, loppukohtauksesta oli todella vaikea päästä yli, muistan pojan kasvot yhä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, tämän jotenkin arvasin. En siis voi katsoa leffaa, vaan se päätyy kategoriaan "Elokuvat, joita en pysty katsomaan" kuten National-dokkari Mistaken for Strangers. Hm. Joskus ymmärrän, miksi toiset ihmiset katsovat vain keveitä elokuvia. :-)

      Poista
  3. Tulin katsomaan, mitä olet Submarinosta kirjoittanut, kun siitä äsken puhuimme omassa blogissani. Koko kirjoituksestasi henkii se, että kohtaamisesi tämän romaanin kanssa on ollut onnistunut. Itse asiassa toivon, että olisin kokenut Submarinon kuten sinä (sen tämä romaani ansaitsee), mutta niin ei vaan käynyt. Elokuvaa kohtaan en minäkään tunne kutsumusta. Hieno teksti.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit