sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Erään perheen tarina

Petri Karra: Kotiinpaluu – Iloisten ihmisten huvila
Gummerus, 2015
327 sivua

Kyllähän jokainen tietää, ettei normaaleja perheitä olekaan. Perheiden sisäiset kuviot eivät ole välttämättä helpposelitteisiä tai ulkopuolisen silmin loogisia, saati sitten niitä normaaleja (jos sellainen termi on ikinä edes määriteltävissä). Joskus tuntuu, että perhe on kitkalla kyllästetty yksikkö, jossa samaa geeniperimää kantavat ihmiset menevät raiteiltaan joutuessaan liikaa tekemisiin toistensa kanssa – kaltaistensa mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilaisten. Siis yksinkertaisesti sanottuna tulevat hulluiksi toistensa seurassa. Kun lapset aikuistuvat, suhde vanhempiin outoutuu. Kaikki perheet ovat jollakin tavalla hullunkurisia. Nykyaikaisen perhekirjon varjossa ne korttipakan hullunkuriset perheet ovat lähes ikävystyttävän tavallisia.

Petri Karran uutuusromaani Kotiinpaluu kertoo erään tällaisen omituisen perheen tarinan farssin voimin. Nelikymppisen Eevert Ylitalon elämäntilanne vie hänet takaisin kotikonnuille, isän luo lapsuuden isoon taloon Pohjanmaalle, Raippaluodon sillan tuolle puolen. Mukaansa hän on Helsingistä ottanut avopuolisonsa ja tämän teinityttären ja jättänyt vastineeksi etelään huolettoman villit poikamiesvuodet, huuruiset terassi-illat ja arvostetun työpaikan pankkimaailmassa. Siis eräänlainen neljänkympin downshiftaus.

Pyörätuoliin vangittu Ylermi-isä on tekemässä kuolemaa, mutta tosiasiat eivät kuitenkaan ole sammuttaneet vanhan miehen elämänhalua ja varsinkaan libidoa. Isän ja pojan suhde ei ole ollut menneisyyden tapahtumien vuoksi järin tyylikäs, vaan etäinen ja hankala. Nyt kuolemanporttien edessä Ylermiä riivaa katumus, ja hän haluaa hyvittää pojalleen menetetyn ajan. Näistä kaikista aineksista Karra rakentaa Ylitalon perhesaagaan.

Toki peruskehys olisi voinut koota tarinan arkirealistiseen muotoon. Olisi syntynyt tavallinen kipeä perhetarina. Karra valitsi kuitenkin tyylilajiksi Haarautuvan rakkauden talo -esikoisensa tapaan taas komedian, tarkemmin karnevalistisen farssin. Sen sekaan on kuitenkin upotettu elämänkokoisia havaintoja sukupolvien välisistä ja parisuhteen sisäisistä suhteista.

Kotiinpaluussa on absurdeja tilanteita, verbaalihuumoria ja se suuri väärinkäsitys. Nämä elementit kannattelevat tarinaa. Henkilöhahmoissa on reilusti ylimitoitettuja piirteitä, mutta heissä on silti myös jotakin inhimillistä. Ainakin Eevertissä. Hän on entinen koulukiusattu poika, joka edelleen aikuisena ja menestyneenä alkaa epäillä itseään astuessaan lapsuudenkotinsa maisemiin. Kuin kotiinpaluu olisi pakostakin jonkinlainen taantuma, paluu nihkeään nuoruuteen ja myös senaikaisiin ongelmiin.

Ylilyönnit tulevat esille lähinnä Ylermin, entisen mielisairaalan lääkärin, hahmossa. Ylermi on ristiriitainen persoona: yhtäältä rampa ja elämän rikkoma seitsemänkymppinen, toisaalta elinvoimainen, ilkikurinen narri, joka puhuu muhkein ja rönsyilevin lausein ja joka sotkee puheeseensa fucking-sukupolven englantia kuin pahainen teini. Ja juuri toki se kaikki tekee Ylermistä vähiten todellisen tuntuisen:

– Taas se pikkupaskiainen kutittelee kurkkua. Jäsenet jäässä, elo pintaa vain on, Ylermi riimittelee ja katsoo anovasti Eeverttiä silmiin. – Järjestä minulle juhlat, anna minulle tähtitaivas. Tarjoile ilveilijä-traagikolle, tälle monien roolien esittäjälle, viimeiset kicksit ennen kuin se tsekkaa out tai menettää muistinsa tai järkensä. Ole niin hyvä. (s. 128-129) 

Kotiinpaluu on värikäs ja sanallisesti täyteen ahdettu teos – aivan kuten toinen päähenkilöistään. Romaani pullistelee purjeitaan ja dramatisoi elämän perustotuuksia kuten vanhuutta ja kuolemaa. Jonkinlaista vatkaamistakin kirjassa on: isän ja pojan vuoropuhelu ajautuu välillä yhden ja saman, jo sanotun toistoon, mikä valitettavasti tuon tunteen, että kirjaa olisi pitänyt hieman karsia.

Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva (HS 10.9.2015) tyrmäsi Kotiinpaluun ”sanaryminään hukkuvana” ja ”myötähäpeää aiheuttavana” romaanina. Allekirjoitan hänen mielipiteensä osittain: sanahelinää romaanissa riittää lukijan väsyttämiseen asti, ja paikoitellen komediallisen kikkelihölmöilyn alta pilkahtavat vakavat totuudet uhkaavat kadota. Siinä sitten lukija hölmönä vähän pohtii, että oliko tämä kohtaus nyt pelkästään hauska vai pitikö tästä ymmärtää jokin suurempi totuus. Siitä huolimatta mietin, että mikä kriitikko-Kanervaa nyt noin kovasti tässä farssissa ahdistaa. Joskaan Karra ei säästele sen totuuden jakelua, että seksuaalisuus on ”vaan sellainen jätkien juttu” ja naisilla on siinä jutussa vain yksi ja ainoa tehtävä (olla kaunis ja himottava), niin voinhan minä naisena asettua tuon kaiken höpötyksen yläpuolelle.

Kotiinpaluussa on puolensa, eikä sitä tule missään tapauksessa lukea koskettavana perhetragediana. Farssina se ei ehkä ihan korkeuksiin farssien oikullisessa maailmassa yltänyt, mutta Karran kieli on jouhevan värikästä, muhevaa kuin pohjalainen multa ja siinä paikallaan. Muutaman punakynän äkäisen viivan olisin tehnyt mm. liikaa hoetun ja perin ärsyttävän ylioikeasti-adverbin päälle. Myös Ylermin beatboxaukset ja mm. Bon Jovin siteeraamiset ampuivat kertaheitolla yli, mutta hei: totta tässä tarinassa ei ole kuin Vaasan-kaupunki ja taustahahmojen komediallinen kapeus.

Tällä kertaa tämä karnevalistinen ote ei riittänyt poskilihasteni puutumiseen asti: ääneen en tainnut kertaakaan nauraa, en ehkä hiljaakaan myhäillyt. Siitä huolimatta pidän Kotiinpaluuta lukemisen arvoisena kohelluksena, johon löyhästi perustuvan elokuvaversion Elämältä kaiken sain ajattelin käydä vielä tarkistamassa. Kotiinpaluun jälkeen on mukava taas tarttua vaikkapa Joonas Konstigiin, joka on niin älyttömän vakava, ja iloita siitä, että meillä on täällä Suomessa laaja määrä laadukasta nykykirjallisuutta. 

Enää puuttuu vain mahdollisuus ostaa vuorokauteen lisätunteja aikapankista.

2 kommenttia:

  1. Minä taisin nauraa hörötellä useamman kerran ja hymyyn veti poskilihaksia monta kertaa. Kyllähän tästä farssista saa todella hauskan näytelmän aikaiseksi :)

    VastaaPoista
  2. :-) Mä olenkin Mai ajatellut, että mun huumorintajulle on tapahtunut jotakin radikaalia, kun nykyisin naurattaa niin vähän lukiessa. Nyt mun täytyy terästäytyä tai muutun kivipatsaaksi. :-) Taidan lukea nykyisin liian vakavaa tavaraa, kun katsoin juuri tulevaa lukulistaani; on melko mustavoittoista. Tule apuun, Mikko Rimminen! Mutta totta, Kotiinpaluu taipuisi varmaan ihan älyttömän hyvin näyttämölle. Saa nähdä, mikä teatteri ehtii ensin!

    VastaaPoista