Rehellisyydestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Schildts & Söderströms, 2013
159 sivua

Lienen typerä ja ennakkoluuloinen, kun ajatus suomenruotsalaisesta köyhästä tuntui minusta vielä jokin aika siten vähän paradoksilta. Eihän sellaisia ole. Kaikilla suomenruotsalaisilla on asiat hyvin.

On ahdasmielistä olettaa elämässä ylipäätään mitään, varsinkaan ihmisistä.

Rohkea ja lahjakas suomenruotsalainen Mathias Rosenlund kirjoitti pari vuotta sitten esikoisromaaninsa siitä, mitä on olla köyhä nyky-Suomessa. Omaelämäkerrallisesta kirjasta Vaskivuorentie 20 (Kopparbergsvägen 20) tuli ilmestyttyään jonkinlainen kirjallinen tapaus, useastakin syystä: Se oli avoin tilitys lapsiperheen elämästä ilman säännöllisiä tuloja sosiaalitukiviidakossa, paljastus masennuksen vaikutuksesta perheeseen, uskomus köyhyyden periytymisestä sukupolvelta toiselle. Sen lisäksi romaani oli suomenruotsalaisen humanistin, kirjallisuuskriitikon ja -keskustelijan puheenvuoro – kriitikon, joka kirjoitti maineikkaisiin julkaisuihin kuten Hufvudstadsbladet. Ei välttämättä yhtälö, joka ensimmäisenä köyhästä mieleen tulee.

Olen onnellinen, että löysin Rosenlundin. Parhaimmillaan kirjallisuus avaa ovia maisemiin, jotka jäisivät muutoin kenties näkemättä. Olen itsekin humanisti ja tiedän mitä rahojen laskeminen ja seuraavan palkkapäivän odottaminen on; en ole koskaan kieriskellyt rahassa, mutta olen kuitenkin ollut onnekas ja välttynyt pätkätöiden maailmalta. Mathias Rosenlundille pätkätyöt ovat arkea.

Vaskivuorentie 20 on kirjoitettu sydän vereslihalla, häpeilemättä, anteeksi pyytämättä, ihon kananlihalle nostattavin lausein. Sen kieli on surullista, kaunista ja pysäyttävää. Kun kolmikymppinen mies sanoo, ettei hän osaa mitään muuta kuin kirjoittaa, että se on hänen ainoa kykynsä ja vahvuutensa, eikä sillä kyvyllä voi tässä maailmassa elää, tulen surulliseksi niin hänen kuin koko kirjallisen kulttuurimme puolesta.

Vaskivuorentiessä on sosiaalisia kaikuja Alakosken Sikaloista ja luonnollisesti omaelämänkertana Knausgårdista – se on samanlaista oman elämänä oksentamista toisten syliin. Koska kirjassa ei ole toivoa, on se pelottanut joitakin lukijoita, ja toiston määrää on myös kritisoitu. Itse näen kuitenkin, että sen saman viestin toistaminen, köyhyyden ja sen luoman ahdistuksen pyörittäminen tematiikkana kirjan sivuilla uudestaan ja uudestaan, on vain heikko varjo siitä, mitä köyhä ihminen kokee. Toisto on näin ollen tehokeino, ahdingon alleviivaus huomiokynällä.

Ei romaani mitään iloista luettavaa ole. Rosenlund ei viisastele eikä siirrä vastuuta pois omista käsistään mutta kysyy isoin kysymyksin: Miksi elämässä toiset onnistuvat ja toiset eivät? Miksi se sosiaaliluokka, mihin synnyt, määrää tahtomattakin niitä valintoja, joita elämässäsi myöhemmin teet? Miksi kaikkien ihmisten työnteko ei rahallisesti kannata? Onko köyhällä oikeus iloon?

Juoneton romaani on lannistuneen – tai lannistetun – ihmisen päiväkirjahätähuuto ja yritys nousta sieltä, missä arjet ovat mudanruskeita kuten elementtitalot Myyrmäessä. Romaani on se kaikki, mitä kirjailija on, mitä hän on ollut ja miksi hän on tuleva. Se on kertomus siitä, kuinka köyhällä ei ole varaa edes unelmiin.

Tämä on kertomus elämästä, jonka tuntuvin lähtökohta on perintönä saatu toimintakyvyttömyys ja huono itsetunto. Vanhempieni kanssa olen pohtinut, voiko itselleen luoda uuden elämän, ja olemme itkeneet yhdessä. He sanovat: ainahan me ollaan oltu köyhiä. En minä ole elänyt, sanoo isä, ollut vain olemassa. (s. 11)

Mitä Rosenlundin köyhyys sitten on? Konkretiatasolla se on viimeiset 50 euroa pankkitilillä, kun seuraavaan palkkapäivään on kaksi viikkoa, seisomista leipäjonossa, kieltäytymistä omakustanteisesta ravintolaillallisesta kulttuuriväen kesken, vuokrien jäämistä rästiin, painimista vanhojen velkojen kanssa, luottotietojen menettämistä, kävelyä rikkinäisillä kengillä, pummilla matkustamista julkisissa, ainaista pelkoa siitä, ettei rahaa enää tule mutta velat kasvavat: Joka kerta kun pankkitilini on nollilla, minun paikkani maailmassa horjuu (s. 28).

En tiedä, miten tällainen rehellisyys voisi olla koskettamatta. Mutta tiedän, ettei tämä kirja ole kaikille. Me haluamme toivoa, hieman valoa lohduttomuuteen, eikä sellaisia eväitä Mathias Rosenlundilla ole tarjota. Kirja on yhtä aikaa raastava ja raikas, täydellinen ja epätasainen, ja tätä juuri siksi, ettei siinä ole mitään laskelmoivaa. Se on rehellisintä proosaa, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Vaskivuorentie jätti kirjamuistiini suuren jäljen. Ja juuri sattumalta tänään kirjailija Taina Latvala kirjoittaa blogissaan kirjoittamisen rehellisyydestä lainaten Julia Cameronin sanoja: ”Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti lämpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät” (Tyhjän paperin nautinto). Ei lisättävää.

Ehkä on niin, etten ole edes alkanut tulla siksi joka haluan olla. Ehkä minusta jonakin päivänä tulee se ihminen, joksi uskon voivani tulla. Haluan muuttua – en tullakseni toiseksi, vaan tullakseni itsekseni, pieni askel kerrallaan, muutama lause, tarina kerrallaan. Kirjoittaminen, kirjallisuus, taide, ne ovat askelia matkalla. Sanoissa saan muotoilla itseni. Minua vaivaa asioiden nimeämisen pakko. Saan siitä, jos en muuta, ainakin paikan, jossa voin kerätä itseni kokoon. Mitään muuta todella omaa minulla ei ole. Tavarat jotka omistan palavat ja hajoavat tomuksi. Lapseni tulevat omaksi itsekseen ja jatkavat matkaa. Kirjallisuus on koti, johon palaan. (s. 73–74) 

Proosallisena taideteoksena pidän Vaskivuorentietä onnistuneena, miltei täydellisenä kirjana melankolian ystävälle. Ja sen vuoksi uskallan väittää kirjan olevan yksi parhaista lukemistani kotimaisista romaaneista.

Kirjoitan taltuttaakseni hulluuden, joka ei sulje minua sisäänsä vaan nousee sisältäni.

Kommentit

  1. Kävin kirjamessuilla kuuntelemassa Alakosken ja Rosenlundin keskustelua. Molemmat korostivat sitä, että on tärkeää, että köyhyydestä puhutaan ja että heillä ei ole mitään sitä vastaan, että heitä kutsutaan köyhyyskirjailijoiksi. Satuin näkemään myös ylefemmalta Rosenlundin haastattelun ja siitä kävi hyvin ilmi, miten loppujen lopuksi pienistä asioista ja usein myös sattumastakin voi olla kysymys, että joutuu köyhyysloukkuun ja toisaalta, että ei pääse sieltä pois.

    Tämä teos on ollut ilmestymisestään lähtien päänsisäisellä lukulistallani ja nyt kun luin kirjoituksesi niin se työnsi minua taas Vaskivuorentietä kohti. Alakoskelta olen aiemmin lukenut Sikaloiden lisäksi Köyhän lokakuun, joka kaikessa pamflettimaisuudessaan on vahva puheenvuoro, mutta siitä ei Suomessa ainakaan kovin paljon ole osunut keskustelua silmiini.

    Nyt vaan vielä arvon, että lukisinki tämän ruotsiksi vai menenkö helpomman kautta ja luen suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei saa olla totta - miten mä missasin Rosenlundin messuilla?! Minä päivänä se oli? Harmin paikka todella, että messusilmäni on ollut tuon suhteen ummessa. Mutta toisaalta oli ihana lukea kirja ilman ennakkoajatuksia.

      Kyllä, tuo sattuman merkitys ihmisen elämässä korostuu kirjassa. Vaimon raskaaksi tuleminen tuntui laukaisevan monta asiaa...

      Köyhän lokakuuta tuumin itsekin lukea. Ja jos pystyt vain ruotsiksi lukemaan, suosittelen kokeilemaan Vaskivuorta! Teksti on melko "helpon" oloista, herkästi itsekin kääntelin lauseita ruotsiksi lukiessani, kun joskus tuntui, että jotkut kohdat saattaisivat kuulostaa vieläkin paremmilta på svenska.

      Odotan kirjastosta Rosenlundin kakkosta Kouhukujaa ja lapsellisesti iloitsen siitä, että kirjailija asuu nykyisin Töölössä uudessa liitossaan. :-)

      Poista
    2. Se oli perjantaina. Muistan siitä, kun otsikoin ko. blogikirjoituksen nimellä Köyhä messuperjantai. Haastattelijana oli Björn Vikström. Siinä Rosenlundin uudessa kirjassa köyhyys ei enää ole samalla tapaa pääsosassa kuin esikoisessa.

      Poista
  2. Patetian peikko irvisteli kirjan sivuilta mulle pitkään. Lopulta tajusin että lukijana mun oli vaikea hyväksyä että jollain voi olla elämässään läsnä niin krooninen köyhyys ja toivottomuus; elämä lähes pelkkää vereslihaa ja sinnittelyä. Se alkoi kiinnostaa: miten suomenruotsalaisella saattoi mennä noin huonosti.

    Minusta kirjailijan on ehdottomasti kirjoitettava kirja jossa ei ole toivoa, jos se on hänen totuutensa. Se haastaa lukijaa ja niin sen pitääkin. Köyhyys tulee iholle, oikeastaan ihon alle. Mä tykkäsin siitä ettei Rosenlund laskelmoinut. Kirjan hienointa antia on myös se miten palavasti kirjailija kuvaa haluaan kirjoittaa ja on sille uskollinen. Aijai, oikein sydän lämpeni. Ja sitä mä olen aina ihmetellyt, miten köyhyys ja apatia synnyttävät niin kauniita lauseita.

    En ole kaikessa samaa mieltä Rosenlundin kanssa (köyhyyden ja toivottomuuden perimmäisistä syistä). Pidättäydyn silti sanomasta enempää, sillä kirjailijalla on kerrottavana oma totuutensa, joka on niin painava ja vaikuttava että ansaitsee tulla kerrotuksi. Kuinka paljon samankaltaisia tarinoita lieneekään joita ei ole kerrottu, koska kukaan ei ole halunnut niitä kuulla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan! Niitä tarinoita riittää siellä täällä, Vantaalla ja syrjäytyneissä kyläpahasissa. Myös mä lumouduin tuosta kirjailijan palavasta halusta kirjoittaa, ja hetken tuli tunne, ettei itsellä ole oikeutta kirjoittaa, koska en tunne vastaavaa paloa, vaan usein ahdistusta ja syyllisyyttä siitä, miltä kaikelta muulta itsekäs kirjoittaminen on ajallisesti pois: muilta ihmisiltä.

      Kun aina sanotaan, että Suomessa kirjoitetaan niin paljon surullisia ja angstisia tarinoita; huumori on täällä kirjallisuudessa vaikea laji. Mutta minkäs teet, kun sydän lepattaa, kun kirjailija revittelee surullisia, satuttavia lauseita! Tämä menlankoliaan taipuva, itsemurhien luvattu maa... Murheellisten laulujen, kuten Eppukin riimitteli. :-)

      Poista
  3. Moi! Sait blogissamme tunnustusta ja kutsun mukaan Liebster Awardsiin, käypä katsomassa:

    http://opuseka.blogspot.fi/2015/11/liebster-award.html

    Olisi kivaa saada sinulta vastauksia kysymyksiimme! :)

    -Petter

    VastaaPoista
  4. Lisäänkin linkkisi, löysin nyt tekstisi. Tämä ei ihan miellyttänyt minua, mutta luin. Tarkoitukseni oli lukea ihan toinen kirja, mutta erehdyin. Tunnustuskirjat ovat vaikea laji, ja niihin on tehty niin kovat pohjat meillä.

    VastaaPoista
  5. Ei, huomasinkin, että sinä luit tuo aiemman ja minä uudemman, eli kommenttini koskee Kuohukujaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25