Kirjallisuus on kulinarismia

Ruoka on ihana asia. Ilman mielekästä ja mielihyvää tuovaa ruokaa olisi vaikea kuvitella arkea tai juhlaa. Loppiaisenakin kotiravintolassamme tarjoiltiin hunajaista kanaa lämpimän punajuuri–vuohenjuustosalaatin kera. Se oli taivaallista.

Viime vuosien ilmiönä on ollut ruoan ja sen taiteellisuuden kohoaminen niin blogi- kuin muussakin kulttuurielämässä varsin suurenmoiseen asemaan. Syömisen nautintoon keskittymisen iloisena huippuna lienevät sympaattiset ravintolapäivät, jolloin tavalliset kotikokkaajat voivat olla päivän ravintoloitsijoita ja tarjota street foodia parhaimmillaan.

Sitten astetta vakavampi osa ilmiötä on ruokablogien ja keittokirjakulttuurin jättiläismäinen kasvu – puhumattakaan siitä vimmasta, millä ainakin täällä pääkaupunkiseudulla avataan uusia, erinomaisia ravintoloita. Olen valmis hyväksymään ruokailun osaksi taide- ja kulttuurielämää, jolla tarkoitan tässä Wikipediankin ymmärtämää käsitettä kulttuurista: yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuus: tässä merkityksessä käytetään myös sanaa sivistys.

Kulinarismista on tullut eräänlaista kansanurheilua ja kaikkien yhteinen harrastus. Mutta miksi? Ruokahan on kuitenkin vain elinehtomme, tai ainakin yksi niistä tarvehierarkian yläpäässä. On pakko syödä, jotta voi elää. Vielä sata vuotta sitten sen, mitä pöytään kannettiin, määritteli elintaso. Vain herrat saivat herkkua, tavallinen kansa pärjäsi perunalla. 2000-luvulla ruoalla herkuttelu ei vaadi enää herraskansan titteliä.

Merenelävää Barcelonassa

Meillä länsimaissa sattuu olemaan varaa valita, mitä ja miten syömme. Tästä etuoikeudesta voi toisinaan tuntea huonoa omaatuntoa. Moraalista ajatuspainia herättääkin se, että yhdestä ihmisen perustarpeista on tullut hyvinvointivaltioissa taiteenlaji, jolla voidaan kikkailla loputtomiin – vaikka nyt valloilla oleva lähi- ja perusruokabuumi ei hanhenmaksaa pöytään enää kannakaan. Kun elämme maailmassa, jossa miljoonat ihmiset eivät voi valita, mistä kulmasta ruoka-annoksensa tänään sosiaaliseen mediaan kuvaisivat, onko länsimainen kulinaristinen ilmiö jollakin asteella häiriintynyttä?

Ja miksi juuri syöminen on uusi urheilu? Miksei vaikkapa kirjallisuus? Tätä olen tämän vuoden aikana kummastellut, sillä Suomessa on ilmestynyt valtavasti poikkeuksellisen hienoja kotimaisia ja käännösromaaneja. Kirjallisuuden soisi olevan kaikkien suomalaisten penkkihullu harrastus!

Vaikka moraalinen ongelmansa kirjojenkin nauttimisella on: lukutaidottomuus on edelleen kolmansien maiden yksi pahimmista epäkohdista ja mm. naisten koulutuksen ja sosiaalisen nousun esteenä. Meillä kirjastot pursuavat hienoa ja värikästä romaania, kun taas jossakin tyttöjen pitää tapella oikeudestaan päästä edes koulunpenkille. Ja tässä tullaankin sellaisen sosiaalisen ja taloudellisen globaalin ongelman pariin, että joudun harppaamaan pienen aasinsillan takaisin lukemisen suosioon Suomessa.

Jos kirjallisuuden perustarkoitus on myös sivistäminen ja tietoisuuden sekä tiedon levittäminen, eikö sillä pitäisi olla merkittävämpi osa esimerkiksi meidän suomalaisten arjessa? Minkä vuoksi kirjallisuus ei nauti tällä hetkellä ruokakulttuurin kaltaista hypeä? Miksi ei kaduilla järjestetä kirjapäiviä, jolloin ihmisillä olisi mahdollisuus kokoontua kulmille lukemaan ja kirjailijat voisivat tavata lukijoitaan ja syntyisi avoimia, suuria kirjallisuuskeskusteluja kirjojen vaikutuksista? Perustettaisiin kirjakahviloita ja -ravintoloita, joissa kansa saisi tavata säännöllisesti mielenkiintoisia kirjallisia vaikuttajia ja näihin kahviloihin olisi kansanryntäys niin, että tapahtumia järjestettäisiin lisää ja lisää ja lisää. Kun Finlandia-voittaja vuosittain valittaisiin, kokoontuisimme Senaatintorille juhlistamaan tätä merkittävää hetkeä kuin jääkiekon maailmanmestareita konsanaan. Tosi-tv:ssä kilpailtaisiin siitä, kuka kirjoittaa näppärimmän novellin, kenen runosuoni rokkaa, ja palkintona olisi toki kustannussopimus ja gloriaa kirjamaailmassa. Kirjallisuudesta tulisi kouluihin oma oppiaineensa kuten kotitaloudesta. Vähitellen kirjailijat nousisivat jättipalkkioita nostavien pörssiyritysjohtajien palkkatasolle. Kirjallisuuden aiheuttamia kansankarnevaaleja olisi vuosittain lukuisia, ja kaikille olisi ihan normi käydä niissä ja sen jälkeen tuntitolkulla pulista heränneistä tuntemuksista joko mediassa tai lasillisen ääressä.

Miksi kirjallisuus on niin hiljaista ja pyytää itseään ikään kuin anteeksi silloinkin, kun se huutaa?

No, on toki tapaukset Oneiron ja Norma, mutta esimerkiksi Oneironin aiheuttamaa Finlandia-puhekohua puitiin tuskin muualla kuin kirjallisissa piireissä. Siis ihmisten keskuudessa, jotka jollakin tapaa seuraavat kirjallisuutta tai elävät siitä, lukevat ja suurkuluttavat sitä. Ei Laura Lindstedt kiinnosta heitä, jotka eivät yleensäkään ole perillä siitä, mitä kotimaisessa kirjallisuudessa tapahtuu.

Jollakin tapaa kirjallisuus ei ole yleiskulttuuria siinä missä vaikkapa urheilu on tai tänä päivänä jopa kokkaaminen. Ja kuitenkin yhden kansan kirjakaanonissa on luettavissa kyseisen kulttuurin historiallinen kehitys, sosiaaliset ja taloudelliset saavutukset, kannanotot ajankohtaisiin teemoihin, koska kirjat väistämättä peilaavat aikaa, jolloin ne on kirjoitettu. Ne ovat me ihmiset nyt. Sadan vuoden kuluttua ihmetellään tätä aikaa historian janassa kuten nyt voimme lukea ihmetellen vaikkapa Toivo Pekkasta tai Maria Jotunia oman aikakautensa airuina. Kirjat ovat kulttuurihistoriaa ja osa yhteistä kehitystämme.

Kirjahyllyn elämää Suomessa
Kun mietin ihmisiä, joita tunnen, en voi väittää kaikkien heidän lukevan säännöllisesti. Tiedän jopa ihmisiä, joilla ei ole – älkää nyt pelästykö – kirjahyllyä! Heillä voi olla sekatavarahylly, jossa on myös kirjoja, mutta ei puhtaasti kirjoille tarkoitettua huonekalua. Mutu-tuntuman perusteella sanoisin, että kirjastoa käyttävät eniten ne, joilla on myös oma kirjahylly. Koska joskus on joku kirja pakko saada omaksi ja lukea sitä vaikka kolme kuukautta miettimättä palautusaikoja ja varausjonoja.

Sitäkin tyytyväisempänä luin Helsingin Sanomien taannoisen uutisen (HS 5.1.2016) kirjakauppa-alan myyntikasvusta. Joulukuussa kuten koko vuonna kirjojen myynti kasvoi monilla kustantamoilla reilusti, vaikkei tarkkoja lukuja vielä tiedetäkään. Sen verran markkinataloudellinen ihminen olen, että toivon kaupoille hyviä lukuja. Kirjakaupassakin kyseessä on kuitenkin ravintoketju, jotka alimmaisena nököttää kirjailija itse, siis se ihmeellinen ihminen, jonka elämäntyö on istua yksin kotona tai muiden seurassa kahvilassa ja synnyttää tulevaisuuden kulttuurihistoriaa. Kirjastoja ilman en suostuisi elämään, mutta minulla on tarve myös ostaa kirjoja kaupasta. Kun ostan kirjan, jonkin itselleni tärkeän romaanin, siirrän hyllyyni samalla palasen humaania hyvinvointia, joka ei ehkä auta Intiassa sitä perheen seitsemättä tyttöä pääsemään kouluun mutta auttaa omaa kulttuuriani voimaan paremmin. Globaalia vastuuta voin kantaa onneksi toisella tavalla.

Vaikeinta ihmisen elämässä on valita asiat, joiden puolesta taistella. Pidän hyvästä ruoasta ja ravintolahetkistä, mutta olisin valmis luopumaan niistä heti, jos toisessa vaakakupissa olisi kirjallisuus. Saarioisten maksalaatikkoakin voi ihan hyvin syödä, mutta elämästä loppuisi nopeasti mielekkyys, jos nojatuoliin joutuisi käpertymään joka päivä vain Hesarin tai Anttilan mainospostin kera.

Vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta.
                                                   - Seneca -

Kommentit

  1. Ehkä juuri sun pitäisi perustaa se kirjakahvila. Yksi syy miksi kirjallisuus ei nauti ruokakulttuurin kaltaista hypeä lienee se, että ruoka mahdollistaa välittömän tarpeen tyydytyksen, mutta kirjallisuus vaatii tiettyä kärsivällisyyttä eikä kovin moni ole nykyaikana kärsivällinen. Ravintolaillallinen on nopeasti maisteltu – oli se sitten poronkäristystä tai fine diningia -verrattuna kirjan lukemiseen. Kirjoissa on myös ”vaaransa”. Ne voivat pysäyttää, kohentaa ihmisen tietoisuuden tasoa, myötäelämisen kykyä jne.
    Mä en usko että kirjallisuudesta tulee koskaan yleiskulttuuria samalla tavoin kuin jääkiekosta tai formuloista. Sirkushuvit kun ovat monille täysin välttämättömiä, jotta pää pysyisi kasassa. En voi kuvitella Suomea ilman jääkiekkoa ja formuloita. Meitä ihmisiä on niin moneen junaan. Ehkä kaikki kuitenkin mahtuvat johonkin vaunuun, vaikka välillä tekeekin mieli nyrpistellä nenää niille toisille (ai että se on joskus kivaa :)).
    On nykyisin monenlaista poikkitaiteellista toimintaa jossa kirjallisuus pääsee yhä enemmän esille. Tuli mieleen mm. se John Malkovichin performanssi HKO kanssa, joka sulatteli yhteen Schnittken musiikkia (tosi outoa ja jännää) ja kirjailija Ernesto Sabaton tarinoita. Harmittaa vieläkin kun meni sivu suun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kommenttisi oli jotenkin livahtanut silmistäni, pardon me! Niin, ehkä se on noin kuten sanoit; kyllähän sitä itsekin sortuu usein naposteluun, kun ei jaksa valmistaa kunnon ateriaa nälkäänsä. :-)
      Toisaalta tämä sopii minulle, vähän marginaalissa olo. En kestä kansanjuhlia, minussa ei vain asu maailmanmestaria, joka voittaa aina, kun joku Suomen joukkue voittaa. Einzelgänger, ja. ;-)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit