tiistai 19. tammikuuta 2016

Pahan kirjan pauloissa

Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Otava, 2015
317 sivua

Kun kirjan nimeksi antaa Onda boken – Paha kirja, niin onhan se nyt kovin lupaavaa, jotten sanoisi kosiskelevaa.

Jossakin vaiheessa syksyllä törmäsin Pahaan kirjaan netissä vähän kaikkialla ja etenkin törmäsin kehuihin. Tai ainoastaan kehuihin. Ihmettelin, miten minulla on suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa sellainen nolo aukko, ettei Kaj Korkea-aho ollut tuttu. Kirjamessuilla kävin kurkistamassa kirjailijan missiota ja päätin lukea romaanin heti, kun ehtisin.

Mitä syntyy, kun yhdistetään Turku – tai siis Åbo, kirjallisuustieteiden laitos, opiskelijaelämä, huumeet sekä kielletty ja kadonnut mystinen käsikirjoitus, jolla on karmiva maine? No sellaisista juureksista syntyy nystyröitä kutkuttava keitos. Hieman taidetta ja sivistystä, ripaus mystiikkaa ja rakkautta, kourallinen erilaisia ihmiskohtaloita ja kuolemia – siinä on Paha kirja kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Åbo Akademien kirjallisuustieteen laitoksen opiskelija Pasi Maars haluaa tehdä tutkielmansa eräästä vanhasta, julkaisemattomasta runoteoksesta, joka on vaiettu legenda ja kirottu teos. Mickel Backmanille, selkävammansa vuoksi opiskelijoiden Iron Maniksi ristimälle professorille se ei sovi, sillä kirjoitus liittyy miehen salattuun historiaan, aikaan jonka hän mieluiten haluaisi unohtaa. Mutta Pasi on eri mieltä ja sinnikäs asiansa suhteen hulluuteen asti. Tästä syntyy romaanin ydintarina, jonka ympärillä on paksuutta ja makua tuovia sivujuonteita.

Paha kirja ei ole yhtään paha, se on itse asiassa niin hyvä, ettei sen erinomaisuuksia haluaisi edes eritellä. Analyysi kun tuntuu toisinaan vain rikkovan kirjakokemusta jakamisen sijaan. Pitäisi vain sanoa: älkää uskoko kirjan takakantta vaan lukekaa ihmeessä tämä kirja!

Matkalla helvettiin?

Kaj Korkea-ahon kunniaksi on kuitenkin nyt tähän tungettava, että nuorella miehellä (s. 1983) on perinteinen tarinankerronnan taito erinomaisesti hyppysissään. Korkea-aho on tarkka ja uskottava, todelliselle elämälle lojaali henkilöhahmojen rakentelija – niin todentuntuisia Calle, Pasi ja Mickel, kirjan nykyhetken johtohahmot ovat. Kirjailija kyydittää lukijaa, lupailee hiukkasen kaasua, jarruttaa, esittelee mahdollisia liittymiä, ajaa yhdestä ulos ja lopulta vetää käsijarrusta niin, että pelkääjänpaikalla jää suu auki ja toinen käsi kääntelemään loppusivuja naama kurtussa.

Paha kirja ei ole kauhukertomus sen perinteisessä merkityksessä, vaan se on myös romaani ihmisen peloista, heikkouksista, halusta uskoa elämässä johonkin suurempaan voimaan. Toisille se on Jumala, eräille taikauskoinen maailmankatsomus siitä, että on olemassa jokin Evil Eye, der böse Blick, paha silmä, joka tuo sen kohtaajille huonoa onnea, jollei kuolemaa. Mitä sitten, kun johonkin on tässä elämässä uskottava, olkoonkin uskon hintana toisinaan hulluus. Oman värinsä kirjaan tuo Korkea-ahon tapa kuin ohimennen hymistä suomenruotsalaisen kulttuurielämän ankkalammikolle, jossa kaakatetaan yhdessä mutta kukin omasta uima-alastaan tarkkaan kiinnipitäen.

Kaiken tämän lisäksi Korkea-ahon kieli on tyylikästä ja harkitun oloista. Se ei ole harkitun ekonomista, mutta fraaseiluun tahi kuluneeseen kieleen Korkea-aho ei sorru yksinkertaisissakaan tilanteissa:

Häpeä oli kuin leimuava soihtu otsaluun takana. Se kirveli pahemmin kuin hänen isovarpaansa kun hän portille juostessaan iski sen suoraan kynnykseen, se jomotti ilkeämmin kuin hänen polvensa kun hän kaatui avuttomana mukulakiville, eikä se sammunut kun hän iski päänsä maahan, vaan se paloi edelleen kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä ja huomasi makaavansa vieraassa sängyssä. (s. 133)

Eniten pidin Pahassa kirjassa juuri siitä, että koukuttavan jännitystarinan takia ei ole jouduttu tinkimään kielellisestä laadusta. Kumpikaan ei tietenkään sulje toista lähtökohtaisesti pois, mutta kun molempia, persoonallista ja liukuvaa ilmaisua sekä kerronnan tenhoa ja koukutusta on sopivasti yhdessä, nautin lukemisesta kovasti. Silloin siitä tulee juuri sitä, mikä lienee hyvän kirjallisuuden perustarkoitus: kaapata mukaansa, kantaa pois arjesta ja antaa lukijan muuttaa hetkeksi toiseen maailmaan, joka yhtä hyvin kaikessa epätodellisuudessaan voisi olla.

Pasin aneemiselle otsalle muodostui ohuita, harmaansinisiä ryppyjä. ”Oletko tullut ajatelleeksi, että ruotsin ’livrädd’ on kummallinen sana. Muilla peloilla on nimet, jotka kertovat suoraan mitä pelätään… on lentopelkoa, koirapelkoa, korkeiden paikkojen pelkoa… mutta kun on ’livrädd’, ja sanassa on ’elämä’ ja ’pelko’, se tarkoittaakin että pelkää kuollakseen, pelkää henkensä edestä, pelkää menettävänsä elämänsä. Ruotsista puuttuu sana, joka kuvailisi kauhua itse elämän edessä.” (s. 184)

Antti Majander tunnusti Helsingin Sanomissa arviossaan 13.8.2015 näin: ”Nähdäkseni Kaj Korkea-aho on tullut kirjallisuuteemme jäädäkseen. Aion lukea kaiken mitä hän kirjoittaa, ihan ilokseni.” Ei lisättävää.

4 kommenttia:

  1. Hankin tuon syksyllä, mutta en ole ehtinyt lukea. Tekijä ei sano minulle kerrassaan mitään. Blogeissa kirjaa on kehuttu. Minunkin pitää lukea tämä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuule eipä sanonut mullekaan, mutta ostin jo kirjamessuilta kirjailijan esikoisen. Paha kirja on kyllä jännä. Siinä on jotakin omanlaistaan, joka tehosi muhun. Lukuiloa, kun pääset kirjaan käsiksi!

      Poista
  2. Tässä kirjassa on kyllä sellainen tyylilaji, josta tykkään ihan hirveän paljon ja sinun kirjoituksesi tekee komeasti oikeutta tälle mainiolle teokselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, Omppu! En itse oikein osannut määritellä, mikä se tunnelma oli mikä niin kiehtoi. Ehkä se oli kuitenkin se inhimillisyys hahmoissa, mikä muhun tehosi maagisen lisäksi. Ei yhtään stereotyyppisiä henkilöitä, ai että!

      Poista