Maailma lasin pohjalta

Kalle Lähde: Happotesti
Otava, 2016
269 sivua


Ilman häpeää olisi eläminen kyllä käsittämättömän helppoa. Ilman sosiaalista suodatinta ihminen olisi oikeasti vapaa. Normiannos häpeää tekee ihmisestä inhimillisen epäilijän, joka ei markkinoi itseään ja osaamisiaan rinta rottingilla, nouse tuon tuostakin esiintymislavoille huutamaan sanomaansa, osallistu kaiken maailman taito- ja kestävyyskisoihin uskoen sokeasti voittoon. Häpeä on kehtaamattomuutta ja itsensä pimittämistä. Epäonnistumisen pelko on juurrutettu ihmiseen jonkinlaisena sukupolvirasitteena.

Alkoholi on loistava estojen poistaja, sehän tiedetään. Se on keksitty madaltamaan häpeän korkeaa muuria. Mutta siitä ne ongelmat vasta alkavatkin. Kalle Lähteen Happotestiä lukiessa on vaikea sanoa, kumpi häpeämättömyys tällä raitistuneella alkoholistilla on voimakkaampi: se miten hän kehtasi uppoutua juomiseen vaiko se miten hän pystyi kirjoittamaan alkoholismistaan erinomaisen romaanin.

Niin tai näin, Kalle Lähteen häpeämättömyys on ihmeellistä ja ihailtavaa. Se on yhtä pitelemätöntä kuin Mathias Rosenlundin paljastukset omakohtaisesti koetusta köyhyydestä. Happotesti on inhorealistinen romaani juomisen yhtälöstä. Suosittelisin jokaisen lukemaan kirjan vain siksi, että se auttanee ymmärtämään sellaisia ihmisiä, joiden häpeämättömyys ei oikeastaan ole enää omissa käsissä hallita.

Suosittelen Happotestiä myös toisesta syystä: Olen Lähteen puolesta onnellinen, että hän pystyi kirjoittamaan myös kielellisesti näin hyvän kirjan. Ilmiselvästi tässä on mies, jonka pitää kirjoittaa, ei enää koskaan ryypätä (ja kenen ylipäätään pitäisi?). Lähde ei rönsyile, ei kikkaile tai luo kieltä uudestaan, mutta hänellä on kyky tuottaa latautunutta, realistista ja yksinkertaista kieltä, joka kelpaa sellaisenaan. No, tuskinpa alkoholismista voisi korulausein runoillakaan.

Kun kieli on vain väline kertoa asioita, joille ihminen mieluiten kääntäisi selkänsä (kuten vaikkapa paskalla käynti, oksentelu, rappioituminen ja alituinen parisuhteessa uunoturhapuroilu), ei siitä muodostu itsetarkoitusta ja tilaa jää varsinkin sille tarinalle. Silti joukossa on taidokkaita kohtia, mm. hulluudenkuvauksia jonkinasteisen deliriumin vallatessa krapulaisen mielen:

Makaan sorakentällä ja miljoonat heinäsirkat hyökkäävät kimppuuni, niistä jää jotain tahmaista ihooni. Suojaan kasvojani ja yritän etsiä pakopaikkaa, ryömin varjoa kohti joka unessa näyttää ojalta. Kun pääsen lähemmäksi, ojasta nousee hevonen, jonka hampaat ovat betoniporsaan kokoiset. Valkohehkuisilla silmillään se tuijottaa minua ja käy hyökkäykseen. Parkaisen niin että herään, vaikken ole varma, olenko nukkunut, iho tuntuu tahmaiselta heinäsirkkojen jäljiltä. Sydän hakkaa ja tuntuu, että kylkiluilla on täysi työ pitää pumppu rintakehän sisäpuolella. (s. 60)

Pidin tavattomasti Lähteen tyylistä. Se on samalla tavalla rehellistä kuin kirjan sisältökin, se on surullista ja huvittavaa yhtä aikaa – tragikomediallista ja oivaltavaa, miksei älykästäkin. On oltava järjettömän vaikeaa sorkkia itseään pitkällä tikulla, käännellä heikkouksiaan ja kuvata niitä kaikilta puolilta yhtä rumasti ja rujosti kuin krapulainen aamu pitkän putken jälkeen herättää kropan vapinaan ja pelkoon. Aikamoinen anteeksipyyntö. Happotesti ei ole runotyttöjen lempikirja. Se kaveeraa tanskalaisen Bengtsonin Submarinon kanssa, surettaa, pistää vihaksi ja yhtä kaikki hymyilyttää.

Romaanin päähenkilö – vai kehtaisiko sanoa Kalle – on säälittävä ja selkärangaton valahtelija, joka tekee kaikkensa päätyäkseen pubiin juomaan. Hän on hyperbolinen antisankari, joka näkee peiliin katsoessaan sodanaikaisen saksalaissukellusveneen voitokkaan kapteenin pystyynkuolleen juopon sijaan. Tämä itsepetos on helppo uskoa. Kaikki alkoholin ja sen nauttijan välissä on silkkaa kemiaa, ja siihen kemialliseen reaktioon käsiksi pääseminen on hyvin harvoin nauttijan itsensä onnistumista.

Toimittaja Ulla Appelsin on kertonut rehellisesti veljensä alkoholismista ja sanoi veljen juomisen loppuneen vasta sitten, kun läheiset lopettivat kaikenlaisen hyysäämisen ja hyssyttelyn. Vasta kun he sulkivat juopon sukulaisensa kokonaan ymmärtämisen, rakkauden ja hoivaamisen piirin ulkopuolelle, alkoi veljen parantuminen. Alkoholisti Kalle Lähde elää parisuhteessa, vaimo piilottelee pelastuksen tölkkejä vaikkapa ompelukoriin ja tulee näin tehdessään aina jeppeä vastaan. Sitten kun vaimo ymmärtää, ettei muuta tietä ole kuin lähteminen ja selänkääntäminen, saattaa Kallenkin toinen tarina alkaa. Mutta ensin on parasta mennä pubiin.

Happotestissä alkoholisti etsii kohtuullista kuolemaa, joka ei tappaisi liikaa. Kuolema on ystävä, jonka Kallekin tunnistaa. Hieman toisenlaista seuraa tälle sankarikapteenille kaikesta huolimatta toivoisi, ja siksi jäänkin odottamaan Happotestille jatko-osaa. Jossakin on kuolemaakin parempi pelastus.

Työnnän kaksi sormea juomalasiin. Vedän lasinreunaa pitkin molemmilla sormilla yhden Opamoxin ja työnnän ne voivottelevaan sieluuni. Minusta tuntuu, että kuolema istuu taas sohvalla minun vieressäni. Olisi täällä muitakin vapaita istuimia. Toivon, ettei se pilaisi minun tulevaisuudensuunnitelmiani nyt. Antaisi edes juoda oluet rauhassa. […]
”Mihin sinä järjestäisit kuljetuksen?” minä kuiskaan kuolemalle. Nousen hakemaan oluen ja jätän sen harkitsemaan vastausta.
(s.211)

PS. Lämmin kiitos Hannalle, joka lahjoitti arvostelukappaleeksi saamansa kirjan minulle! 

Kommentit

Suositut tekstit