Hyvä kirja pelastaa
Olen yrittänyt
kirjoittaa tätä arviota jo viikon verran, jos en kauemminkin. Kyse ei ole
siitä, että kirja olisi jotenkin kehno arvostella – päinvastoin. En
yksinkertaisesti saa sanottua sitä mitä tapahtui, miltä kirja tuntui. Ei niin,
ettei olisi sanoja. Onhan noita, ajatuksen tasolla. Ne ajatukset eivät vain tunnu
puristuvan ulos minusta. Ehkä vaivanani on yleinen writers block.
Kirjassa ei
nimittäin ole mitään vikaa. Se on slaavilainen aarre.
Hävettävää, miten
vähän olen lukenutkaan venäläistä kirjallisuutta. Toki Gogolin Päällysviitta ja Nenä ovat tulleet tutuiksi, niistä ja Daniil Harmsista pidän, ja Tšehov on puolestaan lunastanut
paikkansa näyttämöllä. Mutta vaikkapa klassikot Tolstoi tai Dostojevski
eivät vain jostakin syystä ole koskaan kiehtoneet. Samoin moderni nyky-Venäjän
kirjallisuus on minulle täysin vierasta, ja se on hieman häpeä, kun äitini
puolelta sukujuurissani kuitenkin virtaa venäläistä verta.
Puoliksi
huumorilla olen aina heittänyt, että minussa jyllää slaavilainen temperamentti
ja sen myötä käsi kädessä kulkeva melankolisuus. Ehkei sen perusteella ole yhtään
kummallista, että löysin henkisen kotini, sieluni peilin tai jotakin sellaista Pavel Sanajevin romaanista, oman
sukupolveni edustajan, venäläisen ohjaajan ja käsikirjoittajan esikoisesta.
Kirjan sympaattisen erilainen nimi soittaa kelloja sisällön erinomaisuudesta: Haudatkaa minut jalkalistan taakse.
On pieni poika ja
pienellä pojalla isovanhemmat. Pieni poika on nimeltään Šaša, ja hän asuu
Moskovassa isovanhempiensa kanssa. Äiti on jollakin epämääräisellä tavalla hylännyt
lapsensa, mutta kuten niin usein: se ei olekaan koko totuus. Poika on
sairaalloinen rääpäle – ainakin isoäidin mielestä, tämä kutsuu poikaa nimellä
paska ja idiootti. Isoäiti ei muutoinkaan ole mikään lempeä babuška, jonka syli
on suuri ja lapselle avoin. Mieleltään nyrjähtänyt isoäiti Nina kiroilee kuin katupoika,
sättii miestään ja pikku Šašaa, kiroaa kaiken ja varsinkin nämä kaksi
läheistään mätänemään hengiltä. Isoäiti on mielipuoli hygienisti, joka pumppaa
lapsenlapsensa täyteen homeopaattisia lääkkeitä ja vääriä totuuksia. Isoäiti on
vastenmielinen ihminen, jonka motiivien ymmärtäminen vaatisi kohtuutonta
inhimillisyyttä.
Sanajevin
esikoinen on koominen tragedia rakkaudettomuudesta, ja siinä genressään se on
poikkeuksellisen kaunis, herkkä, riipivä ja taidolla kirjoitettu. Takakannen
mukaan kirja on burleski komedia, ja se repii lukijan sisintä juuri siksi. Jos
burleskilla voidaan ristiriitaisesti näyttää vakava naurettavana, niin siinä
Sanajev on totisesti onnistunut. Toisaalta tarinan traagisuus on niin käsin
kosketeltavaa, että hiukankin herkän äitihahmon tekee yksinkertaisesti pahaa
lukea. Kertojana on 8-vuotias äidistään erotettu mutta äitiään sairaalloisesti
kaipaava lapsi, jonka elämä on julmaa arkea läheisen mielivallan alla. ”Melkein
kuin Dickens”, sanoi nyt jo edesmennyt brittiläinen lifestyle-lehti InOut Magazine, ja tämä on totta. Haudatkaa minut tuo paikoin mieleen Oliver Twistin yhtä epäreilun tarinan.
Vaikka olin
täyttänyt seitsemän vuotta, mummo päätti olla laittamatta minua vielä kouluun.
Osasin jo valmiiksi lukea, kirjoittaa tikkukirjaimilla ja laskea kahteentoista,
ja mummo piti liiallisena riskeerata henkeni aritmetiikan ja kaunokirjoituksen
takia.
- Menet vuotta myöhemmin, hän sanoi. –
Miten tuommoinen raato vielä koulussa pärjää! Välitunneilla siellä juoksentelee
semmoisia höyryjyriä, että lattiat tärisee. Ne ottaa hengiltä niin ettet
huomaakaan. Kunhan vahvistut vähän niin sitten. (s. 76)
Kaikki hyvä, mitä
pienen lapsen elämässä voisi olla, äiti, syli, koulu, kaverit ja syntymäpäivät,
on mummon mielestä pahasta ja estettävä olemasta osa arkea. Kodin kaappeihin
säilötään lohipurnukoita ja konvehteja lääkäreitä ja muita merkittäviä instansseja
varten, joita mummo katsoo aiheekseen lahjoa. Kotona syödään rahkaa ja
tattaripuuroa; pääasia että lahjuksia löytyy, vaikka ne olisivatkin vanhentuneita.
Päivämäärät purnukoissa voi toki aina raaputtaa partaterällä uuteen muotoon.
Haudatkaa minut jalkalistan taakse on rakastumisen arvoinen kirja. Se on tyyliltään
sopivasti epävakaa kuten venäläisen kulttuurin oletankin olevan: vähän hullu,
vähän pomppivasti ja sätkien kirjoitettu, kovasti epäreilu, mutta yhtä kaikki kaihoisa
ja kipeä romaani, jossa lapsen maailman yllä väijyy vielä valtava sosialismin
varjo.
Vaari kävi aika
ajoin ulkomailla, ja silloin hänen lahjansa olivat tosi komeita. […]
Irakin-matkalta vaari toi magnetofonin. Ymmärsin, ettei esine ole minulle,
lisäksi jopa varoin katselemasta sitä kunnolla, koska pelkäsin vaarin huomaavan
kiinnostukseni ja luulevan, että minä kuvittelen jotain. Painoin alas silmäni,
joissa paloi salattu himo, ja teeskentelin, ettei magnetofoni liikuta minua
lainkaan, vaan olen paljon innostuneempi pikku jutuista kuten halvapurnukasta
tai turkkilaisesta rasiasta, jossa oli erilaisia makeisia. (s. 160–161)
Huumori syntyy Šašan
tavasta havainnoida lähiympäristöä, tavaroita, ihmissuhteita ja muita ihmisiä. Se
on lapsenomaisen yksinkertaista ja toivonrikasta. Kirsti Eran käännös siirtää myös
venäläisen kulttuurin niin hyvin suomeksi kuin kuvittelen sen olevan
mahdollista. Pidän Eran sanavalinnoista esimerkiksi lukuisille haukkumasanoille
ja manauksille, joita isoäiti viljelee.
Olen puhunut
joskus aiemmin siitä tunteesta, kun tietää löytäneensä kirjan, josta ei tahdo
erota. Kun tuntuu siltä, että joka ainoa sana on valittu minua varten ja tunne
on hyvä, sellainen kuin joskus toisinaan tulee tuoreen kahvin kanssa tai nukahtaessa
tietäen, että uni pelastaa ja jatkuu pitkälle aamuun. Hyvä kirja pelastaa, eikä
sitä hyvyyttä tai sen aiheuttamaa tunnelatausta voi oikeastaan määritellä,
sillä ehkei sellaisia sanoja olekaan. Se on joka tapauksessa meille jokaiselle
erilainen ja eri.
Slaavilainen aarre, hyvin tiivistetty! Hyvin koskettava ja monitahoinen, slaavilaisuus, perhe, sosialismi, lapsen näkökulmasta. Ja kaikki taitavalla tekstillä tarjoiltuna.Kosketti.
VastaaPoistaEikö?! Kirjasta on tehty elokuvakin, ja katsoin siitä sujuvasti pätkän venäjäksi (en osaa kieltä yhtään, vain kaksi fraasia!), mutta en tahdo nähdä Sasaa ja muita toisten silmin. Rakastuin pieneen poikaan niin, että pidän hänet mieluummin omannäköisenäni. :-)
PoistaTää oli maukas pala. Taidokas, ilveilevä ja sopivan hillitön tragiikan ja komiikan kudelma.
VastaaPoistaŠašan mummo oli mun mielestä sadisti, mutta lukiessa mummon hahmosta rakentui kaikessa inhottavuudessaan kokonainen - paha muttei liian paha.
Kyllä sadistinkin motiiveja voi ymmärtää. Nina mummon menneisyydestä lukija löytää kosolti syitä miksi Ninasta tuli mätäpää, mutta vasta Ninan taipumus vaalia katkeruutta itsessään vie hänet tuhoon.
Tarinan ydin on mun mielestä kumminkin Šašan rakkauden kaipuussa, jota Sanajev niin kovin kaihoisan kauniisti kuvaa. Vau.
Niinpä! Ja se loputon rakkauden kaipuu tuntuu niin pahalta, ettei lapsi saa sitä mitä eniten tarvitsee. Kovertaa ajatella, että näitä lapsia on maailma täynnä. Voisiko vain työntää pään piiloon tyynyn alle ja uneksia vaaleanpunaisia asioita. Ei ajatella. Nyyh.
PoistaJoo, kovertaa, mutta Šaša herättää lukijan sydämessä valtavasti myös lämpöä (en sano sitä r-sanaa kun on niin äklö) ja sitä kannattaa vaalia. Jos se muuttaa yhtä ihmistä, mun mielestä se muuttaa maailmaa (pikkuisen).
Poista