Hyvä kirja pelastaa

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Suomennos: Kirsti Era
Into, 2014
205 s.

Olen yrittänyt kirjoittaa tätä arviota jo viikon verran, jos en kauemminkin. Kyse ei ole siitä, että kirja olisi jotenkin kehno arvostella – päinvastoin. En yksinkertaisesti saa sanottua sitä mitä tapahtui, miltä kirja tuntui. Ei niin, ettei olisi sanoja. Onhan noita, ajatuksen tasolla. Ne ajatukset eivät vain tunnu puristuvan ulos minusta. Ehkä vaivanani on yleinen writers block.

Kirjassa ei nimittäin ole mitään vikaa. Se on slaavilainen aarre.

Hävettävää, miten vähän olen lukenutkaan venäläistä kirjallisuutta. Toki Gogolin Päällysviitta ja Nenä ovat tulleet tutuiksi, niistä ja Daniil Harmsista pidän, ja Tšehov on puolestaan lunastanut paikkansa näyttämöllä. Mutta vaikkapa klassikot Tolstoi tai Dostojevski eivät vain jostakin syystä ole koskaan kiehtoneet. Samoin moderni nyky-Venäjän kirjallisuus on minulle täysin vierasta, ja se on hieman häpeä, kun äitini puolelta sukujuurissani kuitenkin virtaa venäläistä verta.

Puoliksi huumorilla olen aina heittänyt, että minussa jyllää slaavilainen temperamentti ja sen myötä käsi kädessä kulkeva melankolisuus. Ehkei sen perusteella ole yhtään kummallista, että löysin henkisen kotini, sieluni peilin tai jotakin sellaista Pavel Sanajevin romaanista, oman sukupolveni edustajan, venäläisen ohjaajan ja käsikirjoittajan esikoisesta. Kirjan sympaattisen erilainen nimi soittaa kelloja sisällön erinomaisuudesta: Haudatkaa minut jalkalistan taakse.

On pieni poika ja pienellä pojalla isovanhemmat. Pieni poika on nimeltään Šaša, ja hän asuu Moskovassa isovanhempiensa kanssa. Äiti on jollakin epämääräisellä tavalla hylännyt lapsensa, mutta kuten niin usein: se ei olekaan koko totuus. Poika on sairaalloinen rääpäle – ainakin isoäidin mielestä, tämä kutsuu poikaa nimellä paska ja idiootti. Isoäiti ei muutoinkaan ole mikään lempeä babuška, jonka syli on suuri ja lapselle avoin. Mieleltään nyrjähtänyt isoäiti Nina kiroilee kuin katupoika, sättii miestään ja pikku Šašaa, kiroaa kaiken ja varsinkin nämä kaksi läheistään mätänemään hengiltä. Isoäiti on mielipuoli hygienisti, joka pumppaa lapsenlapsensa täyteen homeopaattisia lääkkeitä ja vääriä totuuksia. Isoäiti on vastenmielinen ihminen, jonka motiivien ymmärtäminen vaatisi kohtuutonta inhimillisyyttä.

Sanajevin esikoinen on koominen tragedia rakkaudettomuudesta, ja siinä genressään se on poikkeuksellisen kaunis, herkkä, riipivä ja taidolla kirjoitettu. Takakannen mukaan kirja on burleski komedia, ja se repii lukijan sisintä juuri siksi. Jos burleskilla voidaan ristiriitaisesti näyttää vakava naurettavana, niin siinä Sanajev on totisesti onnistunut. Toisaalta tarinan traagisuus on niin käsin kosketeltavaa, että hiukankin herkän äitihahmon tekee yksinkertaisesti pahaa lukea. Kertojana on 8-vuotias äidistään erotettu mutta äitiään sairaalloisesti kaipaava lapsi, jonka elämä on julmaa arkea läheisen mielivallan alla. ”Melkein kuin Dickens”, sanoi nyt jo edesmennyt brittiläinen lifestyle-lehti InOut Magazine, ja tämä on totta. Haudatkaa minut tuo paikoin mieleen Oliver Twistin yhtä epäreilun tarinan.

Vaikka olin täyttänyt seitsemän vuotta, mummo päätti olla laittamatta minua vielä kouluun. Osasin jo valmiiksi lukea, kirjoittaa tikkukirjaimilla ja laskea kahteentoista, ja mummo piti liiallisena riskeerata henkeni aritmetiikan ja kaunokirjoituksen takia. 
   - Menet vuotta myöhemmin, hän sanoi. – Miten tuommoinen raato vielä koulussa pärjää! Välitunneilla siellä juoksentelee semmoisia höyryjyriä, että lattiat tärisee. Ne ottaa hengiltä niin ettet huomaakaan. Kunhan vahvistut vähän niin sitten. (s. 76)

Kaikki hyvä, mitä pienen lapsen elämässä voisi olla, äiti, syli, koulu, kaverit ja syntymäpäivät, on mummon mielestä pahasta ja estettävä olemasta osa arkea. Kodin kaappeihin säilötään lohipurnukoita ja konvehteja lääkäreitä ja muita merkittäviä instansseja varten, joita mummo katsoo aiheekseen lahjoa. Kotona syödään rahkaa ja tattaripuuroa; pääasia että lahjuksia löytyy, vaikka ne olisivatkin vanhentuneita. Päivämäärät purnukoissa voi toki aina raaputtaa partaterällä uuteen muotoon.

Haudatkaa minut jalkalistan taakse on rakastumisen arvoinen kirja. Se on tyyliltään sopivasti epävakaa kuten venäläisen kulttuurin oletankin olevan: vähän hullu, vähän pomppivasti ja sätkien kirjoitettu, kovasti epäreilu, mutta yhtä kaikki kaihoisa ja kipeä romaani, jossa lapsen maailman yllä väijyy vielä valtava sosialismin varjo.

Vaari kävi aika ajoin ulkomailla, ja silloin hänen lahjansa olivat tosi komeita. […] Irakin-matkalta vaari toi magnetofonin. Ymmärsin, ettei esine ole minulle, lisäksi jopa varoin katselemasta sitä kunnolla, koska pelkäsin vaarin huomaavan kiinnostukseni ja luulevan, että minä kuvittelen jotain. Painoin alas silmäni, joissa paloi salattu himo, ja teeskentelin, ettei magnetofoni liikuta minua lainkaan, vaan olen paljon innostuneempi pikku jutuista kuten halvapurnukasta tai turkkilaisesta rasiasta, jossa oli erilaisia makeisia. (s. 160–161)

Huumori syntyy Šašan tavasta havainnoida lähiympäristöä, tavaroita, ihmissuhteita ja muita ihmisiä. Se on lapsenomaisen yksinkertaista ja toivonrikasta. Kirsti Eran käännös siirtää myös venäläisen kulttuurin niin hyvin suomeksi kuin kuvittelen sen olevan mahdollista. Pidän Eran sanavalinnoista esimerkiksi lukuisille haukkumasanoille ja manauksille, joita isoäiti viljelee. 

Olen puhunut joskus aiemmin siitä tunteesta, kun tietää löytäneensä kirjan, josta ei tahdo erota. Kun tuntuu siltä, että joka ainoa sana on valittu minua varten ja tunne on hyvä, sellainen kuin joskus toisinaan tulee tuoreen kahvin kanssa tai nukahtaessa tietäen, että uni pelastaa ja jatkuu pitkälle aamuun. Hyvä kirja pelastaa, eikä sitä hyvyyttä tai sen aiheuttamaa tunnelatausta voi oikeastaan määritellä, sillä ehkei sellaisia sanoja olekaan. Se on joka tapauksessa meille jokaiselle erilainen ja eri.

Kommentit

  1. Slaavilainen aarre, hyvin tiivistetty! Hyvin koskettava ja monitahoinen, slaavilaisuus, perhe, sosialismi, lapsen näkökulmasta. Ja kaikki taitavalla tekstillä tarjoiltuna.Kosketti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö?! Kirjasta on tehty elokuvakin, ja katsoin siitä sujuvasti pätkän venäjäksi (en osaa kieltä yhtään, vain kaksi fraasia!), mutta en tahdo nähdä Sasaa ja muita toisten silmin. Rakastuin pieneen poikaan niin, että pidän hänet mieluummin omannäköisenäni. :-)

      Poista
  2. Tää oli maukas pala. Taidokas, ilveilevä ja sopivan hillitön tragiikan ja komiikan kudelma.
    Šašan mummo oli mun mielestä sadisti, mutta lukiessa mummon hahmosta rakentui kaikessa inhottavuudessaan kokonainen - paha muttei liian paha.
    Kyllä sadistinkin motiiveja voi ymmärtää. Nina mummon menneisyydestä lukija löytää kosolti syitä miksi Ninasta tuli mätäpää, mutta vasta Ninan taipumus vaalia katkeruutta itsessään vie hänet tuhoon.
    Tarinan ydin on mun mielestä kumminkin Šašan rakkauden kaipuussa, jota Sanajev niin kovin kaihoisan kauniisti kuvaa. Vau.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Ja se loputon rakkauden kaipuu tuntuu niin pahalta, ettei lapsi saa sitä mitä eniten tarvitsee. Kovertaa ajatella, että näitä lapsia on maailma täynnä. Voisiko vain työntää pään piiloon tyynyn alle ja uneksia vaaleanpunaisia asioita. Ei ajatella. Nyyh.

      Poista
    2. Joo, kovertaa, mutta Šaša herättää lukijan sydämessä valtavasti myös lämpöä (en sano sitä r-sanaa kun on niin äklö) ja sitä kannattaa vaalia. Jos se muuttaa yhtä ihmistä, mun mielestä se muuttaa maailmaa (pikkuisen).

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25