Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos, 2015
440 sivua

Viime vuoden Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron on hankala kirja. Sitä ylistäneet ja sen ainutlaatuisuuden tunnistavat allekirjoittanevat myös tämän väitteen. Teos voi olla pakahduttava, maailmanluokan kirjallisuutta pelkän ujon kotimaisuuden sijaan, älykäs ja informaatiolatautunut fantasia faktoista pitävimmästä (me kaikki kuolemme kerran), mutta helpoksi kirjaa ei voi kukaan väittää.

Oneiron on fantasiakertomus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sen hetken jälkeen, kun sielu irtautuu ruumiista, kun koittaa kuolema. Seitsemän erilaista naista kohtaa jossakin valkoisessa välitilassa, jossa heidän ainut yhteytensä on täydellinen tietämättömyys: kukaan naisista ei tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Vähitellen he alkavat kukin omalla tavallaan kertoa omaa elämäntarinaansa.

On oikeastaan helpotus lukea Oneiron vasta nyt, kun suurin rummutus niin mediassa kuin kirjallisuuden eri foorumeilla on käyty. Vaikka yleensä vältän muiden tulkintoihin tutustumista ennen omani syntymistä (koska pelkään niiden edes välillisesti vaikuttavan), olen nyt antanut silmieni läpivalaista käytyä monivivahteista keskustelua. Tälle analyysien liitutaululle ovat oman jälkensä jättäneet Hectorin ohella niin loistavat ja viisaat kirjabloggarit (te tiedätte, keitä te olette) kuin blogimaailman ruskea tyttö Koko H., kirjailija Laura Honkasalo ja tietenkin useat ammattikriitikot. Koko Hubaran ällistyttävän vuoropuheen ja sen ympärille nousseen keskustelun luettuani ymmärsin vasta Oneironin ongelmallisuuden: se ei missään nimessä ole kirja, jota voi puolihuolimattomasti suositella kenelle tahansa kuten vaikkapa Jari Tervoa tai Anna-Leena Härköstä. Olen valmis tunnustamaan, että minulle Oneiron oli vaikea kirja.

Koska Oneiron kertoo kuolemasta, aiheesta jota elämäänsä rakastava tavallinen ihminen pelkää ehkä eniten, on se varsin latautunut. Oneiron on läkähdyttävä, analyyttinen, kerroksellinen, poleeminen ja ihmeellinen romaani. Sitä ei voi lukea silmät kiinni tai laiskasti selaillen; se vaatii, vie ajan ja jättää taatusti jälkimaun. Sen analysoiminen lienee lähitulevaisuudessa kirjallisuustieteen laitoksissa lempipuuhaa, sillä substanssia kyllä löytyy – myös romaanin ulkoisesta maailmasta.

Blogisti Koko Hubaran esiin nostama aihio valkoisen kulttuurin olettamuksesta, että kaikkea voi tarkastella juuri oman ja valtakulttuurin näkökulmasta ja että valkoinen kirjailija kirjoittaa aina valkoiselle lukijalle myös kirjoittaessaan rodullisesti itsestään poikkeavista, sai minut näkemään Oneironin toisenlaisessakin valossa. Ensimmäinen valo lukemisen aikana ja jälkeen oli vähän vino ja paikoin hämärä, minkä saatte tulkita niin, että koin Oneironin maailman vieraannuttavaksi tai ainakin vieraaksi siinä määrin, että lukeminen takkuili siellä jos täällä. Luin Oneironia siksi poikkeuksellisen kauan. Vaikea määritellä, mistä syntynyt tunne johtui. Allekirjoitan nimittäin epäröimättä väitteen, että Oneiron on poikkeuksellinen suomalainen kirja, hieno ja palkintojensa arvoinen. Se ei kuitenkaan edusta minulle kirjallisuutta, jota pyyteettömästi ihailen. Se on siihen aivan liian monimutkainen tai kuten jo sanoin hankala, mutta tosiasia on, että kunnioitan vilpittömästi Lindstedtin taitoa, sitkeyttä ja viisautta kirjoittaa tuollaista tarinaa kahdeksan pitkää vuotta.  

Luettuani Kokon tulkintaa Oneironista ymmärsin hitusen siitä, mitä hän yritti ajaa takaa. Hänelle Oneiron oli Otheiron, koska hän todennäköisesti koki, ettei Lindstedt kirjoittanut hänelle, vaikka kirjoitti hänestä, hänen kulttuuristaan juutalaisuudesta. Hyvä kirjallisuus synnyttää aina polemiikkia, ja siihen syntyyn kirjalla on oikeus heti, kun kirjailija teoksensa vapaaksi laskee. Ainutkaan kirja ei palvele kaikkia maailman lukijoita, siksi Kokon reaktio on mielestäni ymmärrettävä. Valitettavasti jotkut kokivat kuitenkin blogistin mielipiteen yritykseksi rajoittaa tai säädellä sitä, mistä kirjailija saa kirjoittaa. Kaikki Oneironin ympärillä käyty keskustelu on yhtä oikeutettua ja yhtä oikeaa. Sen vuoksi otan itselleni oikeuden sanoa, että Oneiron on ongelmallinen romaani.

Missään nimessä se ei mahdu helppoon ja kevyeeseen analyysiin. Jos Oneiron ei ollutkaan minulle koti, jossa liikuin mukavasti ja vaistomaisesti, ylistän sitä kuitenkin kerronnan, miljöön ja faktatietouden tasolla. Oneironissa on paljon, niin paljon, että lukemisessa saattaa tulla ähky, mutta palkitsevaa se myös on. Lindstedt ei ole lyyrikko, joka kutoo hentojen lauseiden kaunista pitsiverkkoa. Ennemminkin hän paiskii sanoja ja pullistelee sanallista hauistaan roisiksi kohtauksiksi, joissa liikutaan ruumiin, niiden muotojen ja eläimellisyyden näyttämöllä. Oneiron pursuaa merkityksiä ja symboliikkaa, joka toki on samalla yksi lukemista vaikeuttava ja etäännyttävä tekijä. Oneiron on sivistynyt romaani, ja siksi se on kietonut itsensä harsoon, jonka taakse kaikki eivät halua tai pysty kurkata.

Kirjassa on joitakin kohtia, joiden mielekkyyden ja tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistaisin. Ne tuntuvat hieman siltä, kuin kirjailijalla olisi ollut edessään palapeli, jonka yksittäiset palat pitää vain sommitella kiinni toisiinsa. Peruspalapelissä palat toisinaan näyttävät sopivan, kun sävy on sama, mutta palojen muodot eivät loksahdakaan toisiinsa muuta kuin väkisin painamalla. Rosa Imaculadan sydänleikkauksen jälkeiset eroottiset unet, joissa aktin yksityiskohdat oli kuvattu sormentarkkuudella, alleviivasivat pahaenteisesti sitä totuutta, että kuvaa tai kirjoita seksistä, niin päät kyllä kääntyvät. Myös Shlomithin juoksulenkki läpi New Yorkin katujen muuttui lähinnä paljastukseksi, että kas, kirjailija on siis käynyt Isossa Omenassa ja kulkenut tasan juuri tuon reitin liikennevaloineen kaikkineen.

Koska kirjassa on kyse kuolemasta, omalle kohdalleni Oneironin kiehtovimmaksi kohdaksi nousi yksi kuolemanharjoituksista, Wlbgisin kuolinkorahdus, exitus:

Kun ihminen muuttuu exitukseksi, häneen suhtaudutaan heti toisin kuin hetki sitten, elämän ajassa. Kuoleva on ihmisten armoilla, olipa hän ennen exitukseksi muuttumistaan tajuissaan tai tiedottomuuden tilassa, niin kuin Wlbgisin uskottiin olevan. (s. 372) […] Wlbgis oli maannut sängyssä aivan hiljaa, mutta suurehkosta morfiinimäärästä huolimatta hän rävähti hereille viimeisillä hetkillään. Hän avasi silmänsä ja suunsa kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta vain silmät sanoivat, ne huusivat, ne haukkoivat auki rävähtäneinä happea jota suu ei enää saanut sisäänsä. Sydän löi vielä hetken. Rohiseva hengitys muuttui korahduksiksi, pakokauhuksi, silmät parkuivat ammollaan, niihin läikähti tietoisuus jota oli kamala katsoa. (s. 375)

Niin makaaberia kuin se onkin, oman elämän löytäminen fiktiivisen kirjan sivuilta on ilman muuta lukijalle lähes puhdistava kokemus: että tällaista elämä todellakin kaikkialla on. Olen istunut läheiseni vierellä exituksen hetkellä, enkä olisi osannut kuvata tuota hetkeä missään nimessä Lindstedtiä paremmin. Niinpä Oneironin tylsimmän ja tavanomaisimman naisen tarina kääntyi itselleni kirjan merkittävimmäksi ja samalla kerronta, mitä ruumiille tapahtuu, kun ihminen sen sisältä on pois, jää mieleeni hienovireisenä kuvauksena kuoleman arkipäiväisyydestä. Sitähän se joillekin kuitenkin on, vaikka me itse hyvästelemmekin ihmisiä, joiden kanssa olemme kerran niin nauraneet ja joita olemme rakastaneet.

Oneiron on kirja, johon on vaikea suhtautua välinpitämättömästi. Se on kotimaista maailmankirjallisuutta, joka ei kerro suomalaisuudesta vaan universaalista aiheesta ymmärtää elämää ja sen parasta ystävää kuolemaa. Se mitä ja miten paljon tällainen tarina sitten itse kullekin lukijalle merkitsee, on jälleen pala reseptioteoriaa.

****
PS. Koska sisälläni asuu oikolukija, onnistuin jopa Oneironistakin löytämään puhtaan virheen! Sivulla 317 juutalaisten košer-säädöksistä puhuttaessa käsitellään mahdottomuutta yhdistää lampaanvillaa ja pellavaa samaan vaatekappaleeseen. Kyseisen sivun ylälaidassa pellava materiaalina vaihtuukin yhtäkkiä puuvillaksi, eli siinä on hetkeksi herpaantunut kirjailijan ote lukuisten faktojen keskellä. Puuvillalla ei siis ole mitään tekemistä aiheen kanssa. 

Kommentit

  1. Minullekin Oneiron oli ongelma isolla Oolla. Minun syyni on se, että en tykkää yhtään näistä sielu/henkikirjoista kuoleman jälkeen. Kuolema on minulle piste ja sen jälkeen ei ole mitään, joten nämä eivät mene läpi, enkä samaistu kirjoihin. Muutenhan tuolla välimaissa pitäisi lennellä eläintenkin sieluja. Ihan puistattaa ajatuskin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hieman näinkin mä ajattelen, mutta suon toki toisille ilon kaivella kuoleman portteja. :-) Mä olen täällä kolme iltaa yrittänyt pohtia, miksei Oneiron niin sanotusti kolahtanut minuun täysillä, mutta lienen vain pragmaatikko, inhorealisti ja ihmisenkokoisten tarinoiden ystävä, etten osannut tähän täysillä tarttua. :-)

      Poista
  2. Yhden lukukerran perusteella en ole vielä valmis lausumaan käsitystäni, joskin tästä kyllä jo bloggasinkin. Älä lue, sillä kirjoituksessani on virhe, jota en ole korjannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, nyt on pakko lukea kun kielsit, Omppu! :-D Mutta totta: Oneiron pitäisi ehkä lukea toisenkin kerran vielä. Toisaalta: millainen on kirja, joka vaatii kaksikin lukukertaa tullakseen käsitettävän kokoiseksi? No ongelmallinen ehkä. :-)

      Poista
    2. Eikun ihan oikeesti tarkoitin, että älä lue, kun siinä on se virhe.

      Tuosta kerran tai useammin lukemisesta, niin itse taas ajattelen, että jos kirja aukeaa kerralla niin se on lähinnä viihdettä, enkä nyt tarkoita, että viihteessä olisi mitään vikaa. Kaikki itselleni tärkeät kirjat ovat sellaisia, että niitä voi lukea suunnilleen loputtomiin.

      Poista
    3. Mutta kuule, olenkin lukenut jo sun JÄRJETTÖMÄN hienon Oneiron-arvion jo aikasemmin - en vain muistanut sitä! En nyt mitään virhettä etsinyt tai huomannut, koska sokeuduin sun tyylikkäälle analyysille niin. Että miten jonkun päästä tuleekin noin jäätäävää arviota! Hienoa, Omppu!

      Poista
  3. Jännää, Oneiron ei ollut mulle ongelmallinen teos. Ymmärrän sen olevan ongelmallinen ainakin siinä merkityksessä, että se ei mahdu kapeaan analyysiin - väitän ettei myöskään laajaan - mutta mulle se ei ole ongelma. Tuskin kirja myöskään innostaa lukijaa, joka ei koe minkäänlaisten kuolemaan liittyvien välitilojen olemassaoloa mahdolliseksi (mä olen agnostikko). Kuolema on tietysti aihe jota ei voi hallita, eikä lähestyä analyysin työkaluin, mutta fantasia käy siihen mainiosti. Fantasian analysointi on vähän…hassua. :)

    Helppo kirja Oneiron ei ole. Faktoja riittää. Kerrokset ja niistä avautuvat näkymät hengästyttävät. Se vie lukijan, ainakin mut, sellaiseen kokemusmaailmaan jota on äärimmäisen vaikea kuvata. Mulle Oneiron on kirja joka on tarkoitettu koettavaksi (luultavasti johtuu taustastani ”itämaisten lajien” parissa). Samanaikaisesti se on mitä suurimmassa määrin ajatuksia herättävä, mutta en anna fokukseni siirtyä niihin. Faktojen tai juutalaiskulttuurin kuvauksen todenperäisyyden arviointi jää toisarvoiseksi.

    Sanojen paiskiminen ja tietty roisius sopii minusta hyvin, koska ”suuri tarina” on kaunis. On kirjassa joitakin ylimääräisiä paloja, jotka pikkuisen puuduttivat. Seksikohtaukset ovat ongelmallisia siinä mielessä, että seksistä ei voi kirjoitaa avoimesti, ilman että se herättää huomiota, mutta silti se ja siihen liittyvä irrationaalisuus on osa ihmistä. Miten laskelmoitua tuo Oneironissa on, sen tietää vain Lindstedt itse. Mua se ei häirinnyt.

    Jännää, mulle Shlomithin juoksulenkki New Yorkin halki oli yksi kirjan kohokohdista. Ja tietysti kyseinen hahmo kokonaisuudessaan :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja juuri näin: olemme erilaisia, nauttikaamme siis erilaisista kirjoista! Mä ymmärrän kyllä erittäin hyvin, miksi Oneiron vaikuttaa toisiin lukijoihin kuten on vaikuttanut. Koen toisaalta olevani jollain lailla vajaavainen, kun en aivan niin nauttinut. Ehkä olen häiriintynytkin: Luen nyt juuri erästä venäläistä aivan liin vähälle huomiolle jätettyä kirjaa pikkupojasta ja hänen mummostaan - ja ai että nautin ja rakastan jo kirjan päähenkilöä melkein kuin omaa luuta ja vertani! Kirja on ihana ihana ihana, minun sielunmaisemani, mikä on hieman huolestuttavaa, koska tarinan mummo on kamala ja kutsuu lapsenlastaan paskaksi koko ajan. :-)
      Kiitos Aki hienosta kommentistasi; loistavaa että tykkäsit Oneironista! Ja niin, kyllä Shlomith oli hahmona huippu, surullinen (en meinannut kestää sitä kibbutsi-kuvausta) ja upea, sen kyllä myönnän, mutta juoksulenkkiä en nyt oikein jaksanut...

      Poista
    2. Ehkä sä et ole hölkkääjä, niin kuin mä. :) Mulle Oneiron oli oikeastaan "kehollinen" kokemus. Pääasia että jokainen löytää kirjoja jotka itseä puhuttelevat, sykähdyttävät. Saattaa siinä ohessa löytää itsestään kaikenlaisia uusia puolia, niin kuin just kerroit.:)

      Poista
  4. Kirja aloitettiin rajulla seksi/raiskauskohtauksella, mistä minulle tuli heti kuvaasi olo, että "kuvaa tai kirjoita seksistä, niin päät kyllä kääntyvät". Koin alun kohtauksen turhaksi, sillä siihen ei palattu kuin vain ohimennen loppukirjassa, vaikka siitä olisi saanut irti vaikka ja mitä. Tuli sellainen olo, että alkuun on pakko pitänyt laittaa räväyttävä seksikohtaus, jotta lukijat todella kauhistuvat. Kyllähän se osoitti ruumiin tuntemusten katoavaisuuden, mutta luvaton toiseen kajoaminen ei tehnyt minuun vaikutusta.

    Lyhyesti koko kirjasta: pidin siitä kyllä, mutta koin että siinä oli liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisit Reta tiivistää ajatukseni viimeiseen virkkeeseen: kirjaa tai kirjassa oli todellakin liikaa. :-) Sillä tavalla olen yksinkertainen ihminen, että pidän pienistä tarinoista; Oneironissa pienuutta ei ollut. Mutta parasta on, että kirja on herättänyt näin paljon keskustelua! Ja raju alku tai se Ulkiren kopelointi ylipäätään oli minusta jollakin moraalitasolla väärin - enhkä siksi, että Ulrike oli kuitenkin vain 17-vuotias, joka on vielä käytännössä aivan raakile.

      Poista
    2. On se alku provo, myönnetään. Mutta voi siitä löytää vaikka mitä symboliikkaa kuolemaan liittyen. Tietysti voidaan sanoa ettei se ollut oikein Ulrikea kohtaan, mutta ehkä fantasiassa realismin moraalitasot ei päde tai ehkä tämä on vain tyypillinen miehen mielipide.
      Se että moni kokee kirjassa olleen liikaa, on mielenkiintoista. Olihan siinä valtavasti, mutta mä jotenkin lukiessa "päästin irti", yrittämättä kasata kaikkia mahdollisia paloja yhteen. Annoin kirjan pikemminkin tuntua kuin että olisin lähtenyt pitkäksi aikaa siitä viriävien ajatusten kyytiin.

      Poista
  5. Oneironin aloitus oli minulle jotenkin vaikea, mutta sitten sain flow'n.

    En ikinä suosittelisi Oneironia 'kaikille'.

    Jos oisin ajatellut kirjan fantasiana, en olisi löytänyt tarinaa, luin kaiken totena, joka olisi mahdollista tapahtua. Samaistun paljon ja moneen kirjassa.

    Minusta kuolemasta on helppo ja hyvä puhua.

    Lindstedt kirjoitti kotimaisen kirjallisuuden uudelle asteikolle. Jos tulevia kotiamisia verrattaisiin vain Oneironiin tai vaikka Pelon Jokapäiväiseen elämäämme tai Rannelan Frauhun, niitä ei julkaistaisi ollenkaan.

    Olen iloinen, että näin paljon jo hyvä kotimaista naiskrijallisuutta, vaikka toisaalta, kirjallisuus ei tunnista sukupuolta, ei maiden rajoja, ei rotuam, ei uskontoa.

    Silti juutalaisuu oli minusta Oneironissa kiinnostavaa...ja vertaan sitä ko.uskonnosta lukemiini tietokirjoihin sekä siihen mitä olen kuullut juutalaiselta ystävltäni.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena kommentistasi! En oikeastaan kokenut, että Oneironissa puhuttiin kuolemasta itsestään, ei ainakaan sellaisesta, jona itse sen tunnen. Ja juuri se oikeastaan olikin hyvä - kuolema fantasioitiin!
      Mutta kyllä olen sitä mieltä, ettei Oneiron ole silti mikään mittapuu; en siis pysty vertaamaan kirjallisuutta sen itsensä sisällä. Tarkoitan, että kaikkia kirjoja ei voi verrata hyvyydessään toisiinsa (kehnoja voi toki verrata loistaviin), niin erilaista hyvä kotimainen kirjallisuus kaikessa monimuotoisuudessaan on ja sen pitääkin olla. Petri Tamminen on loistava, vaikkei osu lähellekään Oneironia. Kirjallisuudella pitää olla monta erilaista ääntä selvitäkseen tässä digitaalisessa maailmassa.

      Poista
  6. Uuh... Minä luin juuri Oneironin puuduttavan pitkällä (ajallisesti) matkalla mellakoihin valmistuvasta Pariisista kotiin. Ei tainnut olla oikein hyvä veto, sillä kirjan outo tunnelma vei jännään välitilaan, josta poistuminen ei meinannut oikein onnistua vielä kotonakaan. Vaikuttava kirja siis, mutta en tainnut siitä silti pitää. Se oli outo ja loi oudon olon - tai sitten mellakkaodotuksen aiheuttama pieni jännitys ja kahinoiden välttelyn vuoksi tuntien ja tuntien odotukseksi muuttunut muutaman tunnin lento vain saivat pahalle tuulelle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25