Onnea & outoutta Litissä / Osa 1
Helsinki Lit
-kirjallisuusfestivaali
13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa
13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa
Kunpa osaisin eritellä hienostuneesti kaikki ne tunteet, mitä
nyt toisen kerran järjestetty Helsinki
Lit mielensopukoihin synnyttää. Olin tänä vuonna mukana molempina päivinä,
ja onneksi. Vaikka osa kirjailijoista (tai heidän tuotantonsa) oli minulle ennestään
tuntemattomia, tuntuu että sain monta uutta ystävää. Tai ei, sanotaan mentoria
sittenkin. Eniten minua innostaa kuulla kirjailijoiden arjenkokemuksista kirjoittamisen,
sen pakon ja mahdottomuuden edessä. Kuinka kirjoittaminen on joillekin
ehdottomuus, vimma, ainoa tapa olla elossa; toisille taas lähes ahdistuskohtauksia
aiheuttavaa tappelua oman mielen ja minuuden demonien kanssa.
Tänä vuonna Savoy-teatterin
lavalla tanssi demonien sijasta kuitenkin paljon aitoa naurua ja puheita onnellisuudesta.
Kuten brittiläinen Sadie Jones hienostuneella
aksentillaan Juha Itkoselle lausui: Aren’t we lucky! Jos Hannu Väisäselle
onni on sanojen lisäksi kaikki maailman kauniit värit ja Pariisin metrotunnelien
taivaantekijät – nuo metron perinteisten paperimainosten pohjien uudistajat, joita
tänä digitaalisena aikana enää vähenevissä määrin kaupungista löytyy, on onni toiselle
brittikirjailijalle, akateemikko Helen
Macdonaldille metsä ja sen linnut, satakielen yllättävä luritus illalla helsinkiläisessä
puistossa. Mark Levengoodille onni
sisältää kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, huumorin ammentamista omasta
hullusta suvustaan.
Useampi Helsinki Litin
kirjailijavieraista sivuutti puhuessaan ulkopuolisuuden ja outouden tunnetta,
jota kirjailija jostain syystä väistämättäkin kokee. Oliko se Rosa Liksom, joka jopa ehdotti
ulkopuolisuuden tunteen olevan oleellinen osa jokaisen kirjailijan persoonaa. Tommi Kinnuselle outous on kuulemma vieraana
aina, kun hän liikkuu kirjailijapiireissä. Onnea ja outoutta – siinäkö siis aseet
todelliseen kirjailijuuteen ja onnistuneelle kirjoittamiselle?
Perjantaina Savoyssa minun kirjafestarini aloittivat raikas
punainen tuulahdus meren toiselta puolen, ruotsalaisin suomalainen Mark
Levengood ja meänkielisen kulttuurin kasvatti Rosa Liksom. Mikä valloittavat alku täynnä naurua ja
peittelemätöntä hyväntuulisuutta! Liksom oli iloisenvihreä aisapari Markille: heidän
suomeksi ja osin ruotsiksikin käymä keskustelunsa oli pelkkää positiivista
energiaa. Levengoodilla on koomikon sydän, ja hänen asenteensa tekee hyvää. Hän
itse sanoo olevansa mollikansan kasvatti, joka asuu duurikansan Ruotsissa. Koska
hänen suomenruotsalainen perheensä on suloisella tavalla vinksahtanut, riittää
Levengoodilla tarinaa.
Hän sai yleisön hämmästyneenä nauramaan kerrottuaan Turussa
asuvasta tädistään, joka ei taannoin viitsinyt vaivata sukulaisiaan ja
ystäviään kertomalla miehensä kuolemasta, koska uutinen oli niin tråkigt. Setä oli haudattu kaikessa
hiljaisuudessa joitakin kuukausia siitä, kun Levengood oli muissa asioissa tätiinsä yhteydessä. Koska Ruotsissa varsin tutulle tv-kasvolle on sattunut elämässä
yhtä sun toista hassua, ei hän ole voinut estää itseään käyttämästä juuri
vaikkapa sukuaan kirjojensa ja puheidensa materiaalina. Ne anekdootit suorastaan huutavat tulla kerrotuiksi.
Tummia sävyjäkin
Kuplivan tunnelman kuuntelijoissa herättäneet Liksom ja
Levengood saivat seuraajikseen harmaimmissa sävyissä kahlanneet Jonas Hassen Khemirin Ruotsista ja Riikka Pulkkisen. Kohuttu ja kiitetty Kaikki se mitä en muista -romaanin
kirjoittaja Khemiri oli odotettu vieras Litiin, mutta ikävä kyllä olisin suonut
mielenkiintoiselle kirjailijalle jonkin toisen keskustelukumppanin.
Valitettavasti Pulkkinen ei ollut parhaimmillaan perjantain tilaisuudessa, ja
keskustelun alku irtosi yleisölle varsin kankeasti. Ehkä nämä kaksi tummaa kaunokaista
oli valittu parivaljakoksi, koska he tunsivat toisensa entuudestaan (Pulkkisen
mukaan he tutustuivat aikoinaan San Franciscossa). Ison yleisön edessä keskustelusta tuli kuitenkin kemiaton ja
kalsea, mikä on sääli molempien osapuolien kannalta.
Khemiri valotti kirjoittamisensa syntymistä kertomalla
kouluajoistaan, kuinka hän karkasi koulun pahinta kiusaajaa kirjastoon. Siellä,
kaikkien niiden tarinoiden keskellä, hän tunsi olevansa turvassa, osana niiden
taikapiiriä. Päiväkirjan kirjoittaminen kirjastossa oli asia, jota ei koulun kovimmalle
raggarille kannattanut avata, joten Khemiri väitti kirjoittavansa vihkoonsa rap-tekstejä.
Kirjailijaa kiinnostaa kovasti se, miten muut ihmiset näkevät jonkun toisen
ihmisen, ja juuri tästä näkemisen kokemuksesta on kyse hänen August-palkitussa
romaanissakin Kaikki se mitä en muista. Khemirin verkkaisen innostavasti soljuva puhe kirjansa puolesta sai minut
luopumaan kirjan jonottamisesta kirjastossa; ostin Khemirin tarinan omaan
hyllyyni ihanilta nideläisiltä, vaikka olin toivonut tällä kertaa voivani
vastustaa kirjojen seireenimäisiä huokailuja. Sympaattinen tunisialaistaustainen
Khemiri oli paras markkinoija kirjalleen. Hänestä huokui jotakin sellaista lämpöä
ja välittömyyttä, jota ropisee ehkä sieluun jos asuu Ruotsissa.
Sellaista
samanlaista heleyttä oli tulvillaan myös Helsinki Litin perjantain päättänyt ihanan raikas laulaja
Frida Hyvönen. Kukkamekossaan ja
kirkkaan voimallisella äänellään hän maalasi Savoy-teatteriin sävyjä niin
Pariisista kuin Tukholmastakin, synnytti ajatuksia, jotka saivat penkissä
istujan toivomaan, että voisi edes hetken olla hieman ruotsalainen, laulaa yhtä
vaivattomasti, kaivata Eiffel-tornin juurelle ja sipsutella korkokengissään
lavalta pois kevein hartioin.
Helsinki Litin toinen kierros vakuutti kuten ensimmäinenkin
viime vuonna. Riemastuttavaa, että melkein kaikkien käännöskirjojen kääntäjät
mainittiin tällä kertaa selvästi (kiitos Kersti Juva!) parannuksena viime
vuoteen. Perjantaina jaettiin myös Jarl
Hellemann käännöspalkinto, ja sen sai tänä vuonna José Saramagon teoksen Lissabonin
piirityksen kirjuri suomentaja Antero
Tiitula. Alun perin 1989 julkaistun romaanin käännöstä kehuttiin rytmiseksi,
elegantiksi ja mukaansatempaavaksi.
Helsinki Litin lava odottaa Lipsonia ja Kinnusta |
Kiitos, Helsinki Lit! Olet onnistunut kokonaisuus kirjallisuutta,
yhtenäisyyttä, kohtaamisia, lämpöä ja sanallista voimaa – sinua tarvitaan tässä
maailmassa tänään!
Fiiliksiä lauantain hurmasta ja lisää kuvia huomenna.
Hirveästi samoja fiiliksiä minullakin! Liksomin nauru kaikuu korvissani yhä :D Oli kiva tavata!
VastaaPoistaKuin myös Maisku! On niin kauhiaa, kun ei tunne ihmisiä blogien takana, ja on vallan mahtavaa treffata viimein. Mä sitten menin ja ostin se H niin kuin haukan. Löin itseäni näpeille, kun meinasin vielä Markinkin laittaa kassiin. Valitettavasti, niin valitettavasti, en vain voi ostaa kaikkia kirjoja, mitä halajan. Voisipa kirjoja syödä; alottaisin vanhimmasta päästä. :-o
PoistaVoi jummi jammi, kuinka hienon tekstin olet kirjoittanut. Katsoin vähän tuota Pulkkisen ja Khemirin keskustelua Areenasta ja Khemiri jotenkin siinä oli niin läsnä ja ruudun toisella puolelle asti välittyi, että hän yritti tukea Pulkkista, jolla oli jännitystä tai jotain ja hän ei oikein päässyt vauhtiin. Haluan myös tässä sanoa, että ei se haittaa. Joskus niin käy, että menee kipsiin tai jotain, eikä sen takia tarvii pukeutua säkkiin. Toki olen samaa mieltä siitä, että Khemirin kannalta joku toinen keskustelukumppani olisi varmaan ollut antoisampi.
VastaaPoistaUlkopuolisuus. Juu, jos en nyt aloittaisi siitä ollenkaan. Sitä sanottavaa kun olisi Alastalon salin piipunvalintakohtauksen verran ja vielä ei mahtuisi kaikki mukaankaan. Mutta siis, kiitos tästä hienosta raportista. Cool!