Armainta aikaa etsimässä

Pertti Lassila: Armain aika
Teos, 2015
148 sivua
Lainattu kirjastosta


Poutapilviä. Pulleita, punaisia mansikankylkiä, kermavaahdon valkoisia vaahtopäitä rantakivien lomassa, paljaat varpaat ja lokki, jolla on keltainen, ahnas nokka. Loppumaton kesä ja tuulessa uinuvat heinänkorret.

Pertti Lassilan pieni romaani on suuri ylistys kesälle. Armain aika on mennyttä, se on mielikuviksi ja haikeiksi onnellisuusmuistoiksi säilytetty makea aarre kuin hillopurkki. Ja siitä ajasta Lassila on kirjoittanut haikean, pysähtyneen romaanin, joka on romaani olemisesta juuri hetkessä ja sen aistimisesta kaikin tavoin. Siinä hetkessä, kun valo taittuu puiden oksien takaa ja yksinkertaiset asiat ovat arjen hohtavia helmiä.

Armain aika kertoo vähin elein nuoren Kimmon kesästä perheen huvilalla sodanjälkeisessä Suomessa. Isä on kaatunut sodassa, mutta onneksi miehen mallia elämään tuo isoisä, arvostettu vaimonsa syövälle menettänyt entinen johtaja. Kimmon kesä on huoletonta poikainelämää. Päivät täyttyvät auringosta ja aikuisten kahvikeskustelujen kuuntelemisesta. Huvilan verstas ja vaja on yhtä mielenkiintoinen paikka kuin meren aallot, kuumat kalliot ja huvilalle johtava hiekkatie – kaikki on Kimmolle seikkailua. Tarkoin ja yhtaikaa hennolla otteella Lassila kuvaa pojan viatonta maailmaa, merellistä luontoa ja aikaa, jolloin maakellarit tuoksuivat ja maito kuohui lämpöisenä tonkassa.

Mutta taustalla vaanivat aikuisten pelot ja surut, menetykset joiden hintaa on vaikea hyväksyä. Kimmon äidillä Eilalla on omat surunsa, kaksi kuollutta aviomiestä, ja Kaarlo-isoisällä omansa. Tämä suree vaimonsa kuolemaa mutta sitäkin enemmän koko avioliittoa, joka ei ollutkaan vastaus nuoren miehen kaikkiin unelmiin. Sota on maalannut pimeät varjonsa aikuisten päiviin, mutta Kimmo-pojalla on näistä varjoista vain huoleton aavistus jos sitäkään.

Lassilan kerronta valuttaa haikeutta, selittämätöntä surua ja kaipuuta sydämen laidat täyteen. Hän kirjoittaa eksistentiaalilauseita, välillä luettelomaisesti selostaen niin pihapiirin kasvien paikat kuin huvilan interiöörin, mutta toisin kuin kuvitella voisi: hän tekee sen pitkästyttävän sijaan suorastaan valloittavasti. Sanojen mitalla Lassila kuljettaa lukijan tuohon kesähuvilaan sisälle niin, että sitä miltei tuntee avoimesta ikkunasta soljuvan kesätuulen värinän ihollaan tai näkee pitsiverhot hiljaisessa liikkeessä. Kaikki on hauraan kaunista.

Eila oli keväällä käynyt huvilalla. Pelto orasti hennosti, ja kiurun liverrys sirosi ilmaan ja kiiri sinen korkeudesta. Varjopaikoissa oli vielä lunta, mutta siellä, minne aurinko oli oksien lomasta osunut, kuivuva maa lemusi, ja sinivuokko häikäisi silmiä kuin ruskeaan olisi pudonnut sirpale taivaankannesta. Se oli ollut huhtikuun loppua. Lapsena hän oli silloin aina tiennyt, että tulee kesä. Se oli valoisa tila, jossa ei ollut aikaa eikä äärtä. (s. 6)

Romaanissa ei ole yhtä kokonaista tarinaa, vaan se halkaisee kolmen päähenkilön elämänkuoria ja vilkaisee niiden alle. Lassila ei koukuta lukijaansa vihjailemalla tulevasta, vaan hän levittää meille tarkasteltavaksi valokuvia näistä elämistä. Osa muistoista jaetaan pitkänä monologina, kun huvilan kuistille katetaan kahvipöytä ja vieraaksi tullut Kerttu-täti palaa menneisiin vuosiin ja muistoihin.

Ja sitten yllättäen kuvien sävyt tummuvat ja mukaan tulee mustaa. Muistot ovat mustia, mutta myös rannalla, kaiken valon ja auringon alla, vaanii pelottaviakin sävyjä.

Siinä missä Lassila kuvaa keveästi pienen pojan arjen havaintoja kuin puhaltelisi saippuakuplia ilmaan, tulee isoisän kohdalla esiin vimmatumpaa voimaa. Isoisä on auktoriteetti, jonka sisin on kuitenkin murentunut seksuaalisen turhautumisen vuoksi. Menestys työrintamalla ja vauraus eivät myöskään ole olleet avain eläkepäivien täydelliseen onneen; miehen sydän on monesta vajaa. Jokin hitsaa kuitenkin nämä kolme ihmistä yhteen, pojan, äidin ja isoisän, ja he muodostavat huvilalle idyllin, jollaisia hyvät sukutarinat ovat täynnä. Siteitä ei katkota; niistä on tullut rakkaita, ja kuistille mahtuu kolme polvea kukin omine pelkoineen ja toiveineen.

Armain aika on kaunis kirja ajasta. Se mikä meille on annettu, toisille puolet lyhyempi kuin toisille, rajallinen aika. Vain tämä hetki nyt tässä merkitsee. Glücklich ist wer vergisst, hyräilee äiti ja yrittää unohtaa sodan, joka vei häneltä rakkaudet. Ja kun aikaa on vasta vähän takana kuten Kimmolla, pysyy katse hetkessä, joille syntyy suuria merkityksiä. Tulevaan on vielä paljon matkaa, eikä sitä onneksi osaa murehtia.

Sinun elämäsi on niin pitkä, ettet sinä osaa sitä edes käsittää. Se on kesiä kesien jälkeen ketjuna, jolla ei ole loppua. Kun yksi päättyy syksyyn, etäällä mustien kynnöspeltojen, korkeiden kinosten, keväthankien ja koivun hiirenkorvien takana kajastaa jo kesän sininen valo, uudestaan ja uudestaan, se ei himmene, ei se sammu, isoisä sanoi. (s. 135)

Lassilan kieli on puhdasta ja pääskynkeveää. Armain aika on ilo mielelle: sen surumielisyyskin lämmittää. Sillä lopulta kuitenkin lento nousee kohti taivasta ja kesä jatkuu. Rakastumisen arvoinen, suuri pieni romaani, jolle antaisin epäröimättä viisi tähteä ja yhden täydellisen mansikan. 

Kommentit

  1. Tani, sun kirjoitus on niin kielellisesti kaunis ja muutenkin hieno, että epäilen, että sen hurma on suurempaa kuin tämä teos voisi mulle tuottaa.

    PS. Muista ostaa Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höps mutta kiitos! :-)
      Minä varasin Parkkisen, just nyt ei pysty ostamaan mitään kirjahyllyyn... :-(

      Poista
  2. Aluksi mä en innostunut tästä, mutta samastuin Kimmo-pojan puuhiin ja jatkoin lukemista. Mullakin oli pienenä kaarnaveneitä ja siipirikko lintu elättinä - tosin se oli varis eikä lokki.
    Vain Kimmo elää hetkessä, aikuiset elävät muistoissaan. Ovat kadottaneet kyvyn.
    Mutta kauniisti kirjailija kuvaa muistoja; esim. Eilan ja Einon suhdetta ja kesäistä veneretkeä. Lassilan teksti värisee elämää kuin haavan lehti lämpimässä kesätuulessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti sanottu tuo haavan lehti. Mä sykähdyin heti alkusivuilta, jotenkin tuli kirjasta hyvä mieli. Ehkä just Kimmon takia.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit