Taidetta, tunteita & tungosta

Suvilahti 12.–14.8.2016


Tästä en kirjoita, koska kaikesta ei tarvitse. Näin ensin ajattelin. Aihe kun ei liity kirjallisuuteen tai kirjoittamiseen. Heti alussa annoin itselleni kuitenkin vapauden kirjoittaa mistä tahansa muustakin kulttuuriteemasta, sillä tekstiä on melkein kaikissa taidelajeissa. Muoto vain voi olla muutakin kuin kirjainten.

Flow on täynnä tekstiä, muotoja ja tarinoita. Niin että puhutaan nyt vähän Suvilahden asfaltista ja viime viikonlopun ihmismassoista.

Tänä vuonna Flow tuntui saavan poikkeuksellisen paljon kritiikkiä osakseen, semminkin kun aikaisemmin musafriikkien kokoontumisajot ovat keränneet vain kehuja (paitsi ei ehkä lähiseudun asukkailta). Miinus näkyy pitkälle, sitten kun tuo viiva viimein katuun piirretään. Flow’lle on nimittäin tapahtunut jotakin.

Olen monivuotinen Flow-kävijä; noihin rapistuneisiin nurkkiin on liimautunut paljon pitkäaikaisen parisuhteenikin varjoja: olen ollut Flow’ssa aina ja vain yhden miehen kanssa, enkä ilman häntä olisi tapahtumaan tuskin edes niin kiintynyt.

Kun on 80-luvulta asti tykkäillyt enemmän indiemusiikista kuin valtavirrasta, on Flow’n kaltainen tapahtuma tuntunut alusta lähtien vähän samalta kuin Super ja Sky Channelin tuleminen Hämeen mediamarkkinoille 30 vuotta sitten: kuplivalta. Flow’sta olen lähes aina löytänyt jokusen bändin tai esiintyjän, joiden vuoksi pitäisi lähteä ulkomaille, jos ne joskus nähdä haluaisi. Ja olen myös päässyt nauttimaan esiintyjistä, joiden musiikkia tunnen ja joista pidän mutta joiden keikalle ei erikseen lompakosta seteleitä riitä kuten vaikkapa Nick Cave tai sunnuntainen nuoruuteni ihme New Order.

Flow’n yksi eduista on Suvilahden historiallisen urbaani ympäristö, josta tykkään ihan vain senkin takia, että isoisäni on paljon ennen minun aikaani ollut tuolla Sörnäisten niemellä töissä, silloisen sähkövoimalaitoksen johdossa. Se että omassa suvussani on niin pitkälle tarinaa, joka on edesmenneiden ihmisten myötä myös täydellisen kadonnut, kalvaa tarinoita janoavaa mieltäni toisinaan. Mitä 100 vuotta tekeekään yhdelle kaupungille, miten se muuttaa infrastruktuuria. Entä mitä 100 vuotta tekeekään kaupungin ihmisille? Siinä missä voimalan peruskuoppia kaivettiin käsin ja hevosvoimin vuonna 1908, naputtaa nyt conversea asfalttiin älyluuri kädessä kaltaiseni X-, Y- tai Z-sukupolven kaupunkilainen. Hien nostaa pintaan aivan jokin muu kuin ruumiillinen työ.  

Siksi Flow ei koskaan onnistuisi muualla kuin Suvilahdessa. Ilman sähköä ei kaupungissa olisi tämän kaltaista musiikki- ja kulttuuritapahtumaa, jossa yhtä suuri merkitys on loppuun asti mietityllä logofontilla kuin ruokateltan vegetarjonnalla. Flow’ssa kohtaavat musiikki, taide, estetiikka, kulinarismi ja varsin näppärästi pukeutuvat ihmiset – eikä minulla ole mitään niistä yhtäkään vastaan. En ole lainkaan trendsetter, en välitä olla koko ajan uuden aallon harjalla, mutta tykkään järkevästä alkoholin kulutuksesta, paperilyhdyistä, elokuun mustista illoista, erinomaisesta ruoasta ja tietenkin musiikista. Kun saan näitä kaikkia sopivassa paketissa, olen iloinen.

Harmin aiheita

Tänä vuonna marmatusta Flow’ssa aiheuttivat kuitenkin paikoittainen ruuhka ja tungun tunne. Alueen kävijämäärää oli kasvatettu viime vuodesta 2000:lla, ja illan suurnimien aikaan 25 000 ihmisen väentungoksen kyllä tunsi. Flow on vuosien saatossa kasvanut joka vuosi kuin salakavalasti, ja vaikken ole lainkaan ihmistungosten ystävä, on Helsingissä kaksi tapahtumaa, joille annan muut ihmiset anteeksi ja nautin siitä, että tunnen oloni kotoisaksi: kirjamessut ja Flow.

Tungos Suvilahdessa on aina kohdallani ollut hetkittäistä – varmaankin sattumaa, enkä ole siitä tai ylipitkistä vessajonoista kärsinyt. Tänä vuonna en perjantaista Iggyn ja Paperi Teen aiheuttamaa logistista sumaa itse kokenut, mutta kiitettävästi populaa jättitelttaan keränneet Morrisey, New Order tai M83 eivät minulle isompaa ahdistusta aiheuttaneet. Onko kyse siis puhtaasta sattumasta ja omista, ohjelmatarjonnasta valikoituneista bändikomboista – en tiedä. Jaksan jonottaa Sandron falafelejä ja Brooklyn Cafen cup cakeja sen hetken kuin tarvis, enkä vessan puolellakaan ravaa jatkuvasti. Sitä paitsi: WC-alueet ovat sokkeloisia eikä kannata jäädä ensimmäiseen jonoon seisomaan vaan puikkelehtia peremmälle. Sielläkin on koppeja, lyhyempiä jonoja ja usein myös vieläpä vessapaperia.

Keskustelua on herättänyt myös tapahtumavastaavan Tuomas Kallion ylimieliseksikin tulkittu kommentti ruuhkiin ja tungokseen: hän nimitti niitä vain subjektiiviseksi kokemukseksi ja kehotti porukkaa kulkemaan ensikerralla vastavirtaan (mm. Iltalehti). Hieman kömpelö vastine mieheltä, joka on nimenomaan luonut valtavirrasta poikkeavan festaritapahtuman, jossa tarkoitus on löytää uutta ja erilaista kaupallisten radioiden soittolistamassaa vastaan.

Musiikkitapahtumat ja keikat ovat nimenomaan aina subjektiivinen kokemus, josta kuitenkin tulee kollektiivinen, kun sen jakaa 25 000 yksilöä. Kaupunkifestarit eivät voi tuoda suuria maailmannimiä lavoilleen, mikäli eivät pysty vastaanottamaan kriittistäkin palautetta, jota ilman muuta syntyy, kun valtava määrä subjekteja kohtaa. Tapahtuman taiteellinen johtaja ei voi kiertoteitse kehottaa asiakkaitaan valitsemaan ensi vuonna toisin. Sehän on kuin kauppias laittaisi näyteikkunaan parin punaisia kenkiä ja oheen hintalapun, mutta sisään astuville asiakkaille sanoisikin, että myynnissä on vain parin toinen kenkä. Tälle jälkipuinnille nyrpistin siis vähän nenääni ja jään odottamaan fiksumpaa keskustelua tapahtumavastaavien puolelta.

Nörteille ja muksuille

Olen vähän nipo nörtti, joka tulee esiintymistelttaan kuuntelemaan nimenomaan bändiä, en kikattamaan tyttökaverin kanssa ja suipistelemaan skumppaa (minä juon kaljaa!). Flow’ssa ei luojan kiitos jälkimmäiset tunnelman pilaajat ole ennen olleet riesaksi; tänä vuonna näitä nörttien häiriköitä kohdalleni osui noin yksi pari. Kyllä, olen se naurettava 4-kymppinen, joka haluaa vähän tanssia New Orderin tahtiin ja riehaantua Love will tear us apartista mutta joka haluaa samalla olla hiljaa (paitsi jos laulaa itse mukana) ja keskittyä musiikkiin. Tänä vuonna keskittymistä vaadittiinkin, koska äänentoisto oli teltassa osin kunnon puuroa; Morriseyn äänen olisin suonut kuuluvan sointujen yli paremmin ja puhtaammin.

Hämähäkkityttö?

Viimeisen hymyn Flow saa minulta ihanasta lasten sunnuntaista, johon osallistuimme ekaluokkalaisen kanssa toisen kerran. Edellisestä visiitistä olikin kulunut jo viisi vuotta. Tällä kertaa tyttöä ei tanssittanut sympaattinen Tommy Lindgren; nyt kiinnosti askartelu, Paperi T (tai oikeasti Ruger Hauer) ja kaikkein eniten skeittiseinä, jota pitkin oli kiva juosta ja liukua. Lasten sunnuntaissa takapiha varataan muksumaisille tempauksille, ja musiikki on yleisönsä mukaista. Tänä vuonna käsivarteen otettiin kiva monsteritatska ja askarreltiin kimallekala ja muovista merihirviö – sen enempää kummallisuuksia ei lapsi tarvitse tunteakseen olonsa Flow’n auringossa tervetulleeksi.

Olen toki niiden joukossa, jotka toivovat, ettei Flow kasvaisi enää yhdelläkään sisäänpääsijällä. Mielestäni se voisi vallan hyvin vähän kutistua. Toivon edelleen lavoille vaihtoehtobändejä ja nuoruusmuistoja nostattavia, menneen maailman tähtiä kuten viime vuonna Pet Shop Boys, sillä haluan maksaa nostalgiasta yhtä paljon kuin paikan kiviseinäfiiliksestä. Muilla festareilla minua tuskin enää koskaan näkee, mutta Flow’n mukana yritän vielä niin kauan seilata, kun tapahtuma pysyy missä on ja muistaa säilyttää myös autenttisen fiiliksensä. 

Vaikka kaikki on kaupan ja tämänkin tapahtuman taustalla haisee aina jonkinsuuruinen seteli, olen tyytyväinen subjekti. Olen jo oppinut, että markkinatalous on taiteessakin jylläävä voima, koska taidetta tekevät loppujen lopuksi ihmiset, jotka harvemmin pystyvät vastustamaan rahaa. Minäkin tykkään siitä enkä voi muuta teeskennellä.

Kommentit

Suositut tekstit