Kahden kerroksen väkeä

Julian Fellowes: Belgravia
Suomennos: Markku Päkkilä
Otava, 2016
477 sivua
Lainattu kirjastosta

Kaikki, jotka ovat löytäneet kadonneen sielunsa tai entisen elämänsä Downton Abbey -tv-sarjasta, toivonevat edes kirjallista lohdutusta pahimpaan kaipuuseen. Koska olin sarjan suhteen myöhäisherännäinen, on minulla vielä jemmassa kuudes tuotantokausi ja sarjan finaalijakso. Ei kuitenkaan yhtään haittaa välipalanautiskella DA:n käsikirjoittajan Julian Fellowesin romaania 1800-luvun Lontoon seurapiirielämän kiemuroista.

Downton Abbeyllä voi myydä varmaan melkein mitä vain. Onkohan Englannissa DA-teemukeja, joissa Mary istuu metsästystweedtakissaan naistensatulassa, tai löytyykö Yorkshiren turistikaupoista DA:n kartanolla koristeltuja puuvillakasseja? Fellowesin Belgravia on varmaan laitettu siihen samaiseen hyllyyn teemukien viereen. The London Season, if you please.

Mutta. Mutta voi ei. On varmaan monen asian summa – eikä kaikkien vähiten visuaalisuuden, että DA on ollut monelle niin ainutlaatuinen kokemus. Moni seikka on vain osunut kohdalleen: näyttelijöiden casting, historialliset taustat, miljöö, persoonat, puvustus ja niin edelleen. Pukudraaman ystäville tv-sarja on hieno leikekirja 1900-luvun alun muodista, ja henkilöhahmojen kieroilusta tahi hienoilusta nauttivalle DA tarjoaa herkullisia persoonia. Mr. Carsonin ylevää ilmettä on vaikea ikuistaa kirjan sivuille tai isoäiti Violet Crawleyn mollottavia silmiä ei voi kirjoittaa auki. Se mikä elävässä kuvassa viehättää perustuu kuitenkin eri asioille kuin kirjallisuuden loistokkuus.

Niinpä lontoolaisten aatelissukujen risteäviin polkuihin keskittyvä Belgravia ei voi yltää sinne mihin tuo ihana ja rakastettu sarja nousee. Romaani saa alkunsa Richmondin herttuattaren järjestämistä kohtalokkaista kutsuista vuoden 1815 Brysselissä. Sieltä alkaa kahden kauniin ja nuoren dramaattinen rakkaustarina, jolla on pitkäkestoiset vaikutukset kymmenien vuosien päähän Lontoossa. Belgravia on eräänlainen sukutarina, jossa on rakkautta, uskollisuutta, vehkeilyä ja säätyrajojen rikkomista kuten hyvässä epookkidraamassa kuuluneekin.

Raamit ovat ulkoisesti kaikin puolin kasassa, mutta niiden täyttämisen kanssa ei kirjailija ole ikävä kyllä onnistunut vakuuttavasti. Romaanissa on paljon henkilöhahmoja, joiden sotkeminen toisiinsa on mahdollista (yksi herttua sinne, toinen jaarli tänne!), ja ikävä kyllä hieman liikaa asioiden toistoa ja selittelyä. Romaani ei siis luota lukijaansa eikä ilmeisesti oikein itseensäkään, sillä relevanttien kohtien toistaminen saa aikaan mielikuvan, ettei tarinan kaari kanna vaan tutisee, joten kirjailijan täytyy tukea lukijaa ja kirjoittamaansa (muistattehan rakkaat lukijat, että tämä henkilö sanoi kymmenen sivua sitten näin). Fellowes pomppii ajatuksista ja kokijoiden päästä toiseen toisinaan sitä vauhtia, että lukemisen pause-nappula jää käyttöön!

Belgravian perusongelma on se, että lukija aloittaa kirjan tietyistä lähtökohdista. Downton Abbeyä ei näiden kansien välissä ole tarjolla; siihen henkilöhahmotkin ovat liian ohuita ja persoonattomia. Belgravian kieli – vaikka erinomainen suomennos onkin – ei myöskään kummemmin säväytä eikä herätä aisteja. Se on silti sellaisenaan sujuvaa ja toimii, kun hyväksyy, että tässä mennään nyt ihan tarina edellä.

Ai kenelle sitten Belgravia sopii? Ihan kaikille, jotka eivät roiku orjallisesti rakastamansa tv-sarjan sfääreissä tai jotka eivät edes tunne Downton Abbeya mutta pitävät historiallisista, eurooppalaisista tarinoista ja kahden kerroksen väen aihiosta (paitsi että tässä kirjassa se alakertakin jää valitettavasti vähemmälle huomiolle). Romaani on lukunautinto, jos ei aseta korkeita taiteellisia vaatimuksia vaan haluaa ajankuvaa, viihdettä ja onnellisen loppuratkaisun.

Kommentit

  1. Olen miettinyt tämän lukemista. Downton Abbey ei paina minua, mutta Mennyt maailma senkin edestä. Katson sitä uudelleen, vuosien jälkeen.

    VastaaPoista
  2. Oi Mennyt maailma, yksi elämääni muuttaneista sarjoista! Aikana, kun teeveestä ei tullut juuri mitään toisesta maailmasta, kanaviakin oli vain kaksi (vai koska se Maikkari aloittikaan...) niin Mennyt maailma räväytti tajunnan! Siitä lähtien olen ihaillut Jeremy Ironsia ja tuntenut salaperäistä vetoa englantilaisiin kartanoihin. Hankin vuosia sitten Menneen maailman DVD:nä; nyt onkin hyvä aikaa ottaa se katseluun. Kiitos Ulla, että muistutit!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit