maanantai 31. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessujen lukupiirissä Anna-Kaari Hakkarainen

KUN IDENTITEETTI RAKENTUU KATSEEN ALLA

Pe 28.10.2016 klo 16

Se miten kirjailijan sisällä syntyy ratkaisevin impulssi uuteen kirjaan, on kiinnostanut minua kirjallisuustarinoissa aina. Se säkenöivä hetki, kun kirjailijan koko sisäinen maailma liikahtaa paikoiltaan ja murtuneista rakenteista alkaa versoa aihiota ensimmäiseen tai uuteen tarinaan. Mikä on se hetki? Ja mitä sitten tapahtuu?

Kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen tänä syksynä ilmestynyt kolmas romaani Kristallipalatsi sai alkunsa Sami Lukkarisen taidenäyttelyssä Galleria Forsblomissa, kertoi kirjailija meille perjantaina Helsingin kirjamessujen lukupiirissä. Messuhallin auditorioon oli kokoontunut pieni mutta energisesti keskusteleva joukko. Virallinen lukupiiriedustaja tuokiossa oli Espoonlahden elokuva- & lukupiiri, ja Tammen kustantamon puolesta keskustelun aloitti kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Hannu Harju. Itse lupauduin lukupiiritapahtuman bloggariksi, sillä minusta tämä kirja ansaitsee kaiken mahdollisen nostatuksen.

Kun kesken tuon taidenäyttelyn Hakkaraisen pään kellareissa asuneet irtonaiset fragmentit loksahtivat toisiinsa kiinni, hän tiesi heti, että tässä se nyt on: seuraavan romaanin alkuräjähdys. Kuohu oli niin voimallinen, että Hakkarainen lähti kertomansa mukaan juoksemaan kotiin voidakseen pistää asioita ylös. Oscar Wilde, kasvitieteellinen puutarha, täydellisen tyylibloggarimaailman illuusio olivat kohdanneet. Ensimmäinen versio vaati Hakkaraiselta noin vuoden verran kirjoittamista. Aluksi romaani oli vain palasia; tarinallisuus tuli kirjoitettuun vasta myöhemmin. Hakkarainen kirjoitti tiedostamatta kohti loppua, hieman jopa itseltään salaa.

Kristallipalatsi on onnistunut koukuttamaan lukijansa. Se kävi varsin selväksi, kun keskustelu lukupiirissä eteni. Vaikka monille lifestylebloggarien kimmeltävä maailma – romaanin pääaihe – oli vierasta, eikä genren kuvasto ollut tuttua, Kristallipalatsi oli avannut lasiovensa kaikille lukijoille ja synnyttänyt huikeita ajatuksia. Puhuimme vallankäytön teemasta, elämän sokeroinnista ja brändäämisestä, julkisen ja yksityisen välisestä suhteesta, julkeudesta, joita kaikkia monitasoinen ja symboliikkalatautunut romaani sisältää.

Olen jo aikaisemmin käsitellyt Kristallipalatsia arviossani, mutta teoksen ruotiminen yhdessä lukupiirissä avasi uusia ovia tarkastella kirjaa. Itselleni Hakkaraisen sarkastinen huumori oli suuri ihastuksen aihe, mikä ruokki mielikuvitustani. Päähenkilö Doran traagisuus on varsin koomista, sillä hahmo on inhimillisyydessään ihastuttavan ärsyttävä. Kaikille lukijoille se ei ollut romaanin kiinnostavin elementti, mutta yhtä kaikki jokainen keskustelija oli löytänyt kirjasta omansa. Tämä lienee hyvän kirjallisuuden jaloin päämäärä: saada lukijat kokemaan, tuntemaan, kiinnostumaan ja parasta ehkä: hankkimaan lisää tietoa jostakin itselleen uudesta alasta, jota kirja joko käsittelee tai sivuaa.

Hannu Harjun johdatuksesta puhuimme myös näiden kahden konfrontaatiosta: aiheen ja teeman. Harju kiteytti näin: Kristallipalatsin aihe voi olla pinnallinen, mutta itse kirja ei ole. Ja juuri se tekeekin Hakkaraisen romaanista niin kiehtovan. Kun kirjailija puristaa taiteen ja estetiikan avulla tämän ajan ilmiöistä keveimmästä – täydellisten selfieiden ja merkkituotteiden esittämisestä elämänä – vakavan romaanin, jossa käydään läpi ihmisen epätoivoista yritystä löytää identiteettinsä toisten ihmisten katseista, ollaan eittämättä isojen kysymysten äärellä. Mitä on lopulta identiteetti? Voiko sen hankkia? Voiko sitä vain esittää? Jos sinua ei katsota, lakkaatko olemasta?

Kristallipalatsi on voimakkaasti tähän aikaan sidottu teos. Ihmisyydestä on tullut näyteikkunallisuutta, ja identiteetti rakentuu katseen alla, totesi itse kirjailija. Eräs keskustelija vertasi osuvasti Kristallipalatsin tematiikkaa hollantilaisen olohuoneen ikkunaan: verhot ovat sivussa, paljastavat huolella harkitun huonekalusymmetrian ja tyylitellyn näyttämön ohikulkijoille. Ei ole mitään hävettävää – katsokaa sisään!

Eräs lukijoista nosti esille Hakkaraisen romaanin elokuvallisuuden; kirja on visuaalisesti täynnä kuvia ja maisemia. Hakkaraisen maailma on helppo nähdä. Kirja tuoksuu, näkyy, maistuu, tuntuu, väreilee ja pullistelee kerroksia kuin kasvitieteellinen puutarha. Oli ilahduttavaa kuulla, kun kirjailija kertoi tavoitteestaan tehdä Kristallipalatsista yhtä moninaisen rehevän kuin puutarhat ovat. Niissä on aina tasoja ja peittoon jääviä pimentoja – aivan kuten lopulta tässä kirjassakin.

Keskustelu kirjallisuudesta ei ole vain keskustelua teoksista ja niiden tekijöistä vaan mitä suurimmassa määrin myös keskustelua ihmisyydestä. Tämä saattaa toisinaan unohtua modernin kirjallisuuskritiikin ylevissä dialogeissa. Miksi me kirjoitamme? Kenestä me kirjoitamme? Kenelle me kirjoitamme? Kun kuunteli tätä messujen lukupiirijoukon ja kirjailijan välistä innostunutta vuoropuhelua, ymmärsin tämän: Me tarvitsemme puhetta kirjoista, koska se on samalla puhetta meistä itsestämme. Kirjailija tarvitsee keskustelua lukijoittensa kanssa, koska me olemme hänelle onnistumisen peili. Me molemmat tarvitsemme toisiamme, sillä yksikään kirjailija tai lukija ei ole saari.


PS. Lämmin kiitos Anna-Kaari Hakkaraiselle, Tammelle ja keskusteluun osallistuneille lukijoille miellyttävästä tuokiosta! Tällaisen foorumin tarjoaminen kirjamessuvieraille on ylellisyyttä, jota olisi syytä kehittää, jotta useampi kymmenistä tuhansista messuvieraista löytäisi ensi kerralla tiensä messulukupiirien pariin.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Juuret

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava, 2016
332 sivua
Lainattu kirjastosta

Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa. Se on ainoa opetus, jonka muistan isältäni. Ja tottahan se on. Noin hyvä alkuasetelma olisi tappelussa enemmän kuin puoli voittoa. (s. 9)

Joskus kirjassa riittävät hyvät opetukset ja kevyt muistijälki, jonka lukeminen jonnekin aivojen empatiasopukoihin jättää. Joka ainutta lukemaansa kirjaa ei jaksa analysoida pitkään, eikä jokaisen kirjan painolastia yksinkertaisesti pysty kannattelemaan mielen varastoissa loputtomiin jos viikkojakaan. Lukijat tarvitsevat reippaita ja lepsukoita hyvänmielenkirjoja. Siksi on kirjailijoita kuten Nousiaisen Miika.

Nousiaisen uusin Juurihoito on kertomus juuriaan etsivästä, eronneesta mainosmies Pekasta, jonka seikkailu kohti uutta – tai ensimmäistä – minuutta alkaa sattumalta hammaslääkäri Eskon tuolista. Kun on ensimmäiset 40 vuotta kuvitellut olevansa isänsä pienenä julmasti hylkäämä ainoa lapsi ja kun tämä perusolettamus keikahtaa nurin arkisen hammaskäsittelyn seurauksena, alkaa perusteellinen minuuden ristiretki läpi mannerten. Sen aikana myllerretään sukulaissuhteet uuteen uskoon ja löydetään kokonaan toisenlainen identiteetti isomman parven yhtenä sisaruksena.

Minä olen aina jotakin vain suhteessa toisiin. Ja niin on Pekkakin. Jos juuret olisivat turhia, ei niitä olisi puilla, hampailla, retiisillä tai eri kansakunnillakaan; luonto ei luo mitään tarkoituksenmukaisetonta. Pekka ei ole nähnyt isäänsä sitten lapsuuden eikä edes tiedä missä isä on, jos vielä ylipäätään on. Tästä aihiosta lähdetään tutkimaan niin juuria ja juurettomuutta perin pohjin: romaani alkaa yleistutkimuksesta ja päättyy jälkitarkastukseen. Siihen väliin mahtuu reissua Ruotsiin, Aasiaan, Australiaan, jotta kadonnut isäkin löytyisi. Kun juuret on iloisesti koluttu ja hahmotettu, on loppu hyvin, kaikki hyvin. (Tämä tarkemmin romaanin sisältöä ei ole syytä avata, jotta yllätyksellisyys säilyisi Juurihoitoa suunnitteleville.)

Miika Nousiaisesta ei saa tosikkoa kuin ehkä Metsäjätin verran, joka oli mielestäni kirjailijan vakavin teos. Hilpeä kerronta kohtaa hiotun ja helpon kielen – ja toimii. Tätäkin romaania lukee nopeasti hymähdellen. Se ei ehkä liikuta tunnemassoja mutta toimii siinä mihin se on luotukin: viihdyttämään lukijoita juuri sopivan fiksusti. Juurihoidon hienous on kaiken kattava metafora sinänsä ikävästä dentaalitoimenpiteestä, jolla tässä viitataan ihmisen menneisyyteen ja perhesuhteisiin. Kun Pekka löytää kadonneen sisarusparvensa, ymmärtää hän vaillinaista itseään ja pystyy rakentamaan hylätyksi tulemisen tunteen päälle jotakin uutta ja vahvempaa. Hampaitaan Pekka ei sitten kykenekään samalla intensiteetillä hoitamaan.

Juurihoito kertoo meille myös, ettei ihmisiä yhdistä aina ainoastaan samat kokemukset ja yhteinen maaperä. Sukulaissieluus on universaalia. Sitä voi löytyä vaikka toiselta mantereelta. Mutta yksi yhdistävä liima on ylitse muiden: suomalaisuus ja suomalaiset geenit. Se on kuin se ällöttävän makuinen tökötti, mitä hampaan sisälle tungetaan, kun reikä on ensin koverrettu pois. Se tökötti jähmettyy ja kovettuu ja jää lopulta meihin kiinni oleelliseksi osaksi rakennettamme ja sitä, miltä me näytämme.

Tämä on helppo kirja, jonka en usko ärsyttävän ketään. Sen voi antaa joululahjaksi vähemmänkin lukevalle, koska jokainen meistä on käynyt joskus hammaslääkärissä. Nousiaisen kieli on armeliasta, sujuvaa ja viihdyttävän huumorintajuista, joten pitkästymisen pelkoa ei ole.

Hymyilen Eskolle ja Sarille. Tuli kotoisa olo ja vähän ikäväkin Suomea. Ihan kuin suomalainen taksikuski. Ihminen oli ensin kala, sitten nisäkäsvaiheen kautta evoluution lopussa syntyi eri puolille maailmaa räyhääviä taksikuskeja, kaikki samanlaisia, kaikki yhtä äkkipikaisia ja yhtä varmoja omasta ajotaidostaan. (s. 326)

Hiukkasen miinusta nakkelisin silti kiirehdityn oloisesta lopusta, jonne rynnätään kuin viime minuuteilla kentällä lähtöportille. Jossakin vaiheessa tarinan kaari siis hieman lerpahtaa ja paras jäntevyys katkeaa, mutta sen tunteen voi ohittaa, kun keskittyy vain siihen hyvään mieleen. Otsa kurtussa Juurihoitoa ei voi lukea, eikä siksi kannata pikkuriikkisistä notkahduksista tarinan todentunnussakaan välittää. Tämä kirja kulkeutuu kokonsa puolesta hyvin mukaan reissuun, sopii lomalukemiseksi ja taipuu varmasti sinne teatterilavallekin. Ensi-ilta on muuten 16.11., mutta tämä vuosi on jo ennakkoon lähes loppuunmyyty (http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/juurihoito/).

Loppujen lopuksi onhan se niin kuten Miika väittää: Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko? 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Täydellinen romaani

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi
Tammi, 2016
342 sivua
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Kirjabloggari osti täydelliset vihreät kengät
ja teki niistä kirjan kanssa täydellisen asetelman.

Life’s what you make it saarnasi brittibändi Talk Talk 80-luvun puolivälissä ja kehotti kansaa juhlimaan elämää. Ihmiselämää helpottamaan on kautta aikojen keksitty latteita fraaseja, joiden hyvä tarkoitus on peitellä tahi silotella rupuja ja niiden vaikutuksia arjessa. Tee elämästäsi sellainen, että voit olla siitä ylpeä, lähtökohdistasi riippumatta.

Olen usein miettinyt tuota jo unohtunutta aikaa ilman somea, blogeja ja jatkuvaa kuvaviestintää. Sitä aikaa, kun toisen tavoittaakseen piti pyöritellä sormella läpinäkyvää numerolevyä ja luottaa tuuriinsa. Sitä aikaa, kun valokuvaamosta haettu kuori sisälsi 24 kappaletta sumeita yllätyksiä. Mitään ei saanut tässä ja nyt; aika oli verkkaista ja kaikkea piti odottaa vähintään päivän tai kaksi.

Onnistuminen oli armollisempaa, kun asioita ei voinut heti korjata. Virheitä sattui totta kai. Nyt on vähän toisin. Kaikki epätarkkuudet voidaan korjata, muokata, silottaa, poistaa. Täydellisyyden tavoittelu on visuaalista elämänkiillottamista. Seppälän halpistalvitakin tilalle metsästetään verkkomaailmasta täydellistä villakangastakkia. Ja jos on tuuria, merkillä voidellun voi saada 70 %:n alennuksella. Ruoalla ei ole vain tarkoitus täyttää mahaa kuten makaronilaatikolla muinoin; nyt syöminenkin on jaettavaa, kuvallista elämystä, jossa olisi hyvä olla täydellinen väritasapaino. Valokuvauksesta on tullut arvokkaiden muistojen tallentamisen sijaan oman elämän julkisivun rakentamista. Sosiaalisuus on kaiken jakamista ventovieraidenkin kanssa. Sosiaalisuus on Tällainen minä olen -kuvakirja.

Niinpä nykyisin voi paloista kasata kokonaisen oman illuusion ja alkaa elää sitä kuten Anna-Kaari Hakkaraisen briljantissa Kristallipalatsissa lifestyle-bloggari Dora tekee. Hän häivyttää oman elämänsä jalanjäljet ja valokuvaa uudenlaisen, puhtaanvalkoisen elämänsä blogiinsa ja ampuu sen kaiken kansan aistittavaksi. Hänelle elämä on todellakin sitä miksi hän sen itse tekee: yksi kaunis kuvajainen.

Kristallipalatsi on monitasoinen romaani, jossa bloggarin rinnalla seikkailee maailman ehkä kuuluisin dandy Oscar Wilde sekä tutkija, joka kirjoittaa väitöskirjaansa ja ihailee etäältä Doraa. On myös Pauliina, täydellisyyttä janoava, rikkinäinen Pauliina. Kaiken taustalla on kaksi hallitsevaa tarinaa: yhtäältä myytti Narkissoksesta, kreikkalaisesta nuorukaisesta, joka ihastui lammen pinnasta heijastuvaan omaan kuvaansa, ja toisaalta Wilden klassikkoteos Dorian Grayn muotokuva, joka sisältää eräiden tulkintojen mukaan pohdinnan taiteen ja elämän välisestä yhteydestä – kumpi jäljittelee kumpaa, taide elämää vai elämä taidetta. Kristallipalatsilla taasen viitataan niin Lontoon maailmannäyttelyä varten 1800-luvulla rakennettuun, poikkeukselliseen Chrystal Palaceen kuin kotimaiseen vastineeseen, kasvitieteelliseen puutarhaan Kaisaniemessä. Tämä on myös romaanin merkittävä miljöö Helsingin kantakaupungin ohella.

Tässä kaikessa olisi jo riittämiin aihioita yhteen romaaniin. Mutta Hakkaraisen ällistyttävä taito yhdistää vaaleanpunaiseen satiiriseen kuplaan syvältä luotaavia katsauksia niin kirjalliseen kuin kuvataiteeseen on hengästyttävä. Vaikka Kristallipalatsi on romaani kauneudesta ja sen tavoittelemisesta keinolla millä tahansa, se ei ole helppo, kevyt eikä nopealukuinen. Niin paljon piiloutuu kirjan kiiltävän pinnan alle, kirjan joka on täyttynyt mystisistä jättilumpeenlehdistä.

Romaanin ehdottomasti parasta antia on se, miten Doran suuntaan katsotaan. Dora G:n muotokuva -nimistä blogia pitävä nainen on kaikessa esteettisesti täydellisen elämän rakentamisessaan lähes demoninen. Hänellä ei ole enää elämää; hänellä on vain blogi, jonka kautta hän hengittää ja näkyy. Miten ilkikurisesti Hakkarainen sivalteleekin tätä aikamme roisia ilmiötä, elämän esittämistä itse elämisen sijasta. Dora on rakastanut Narkissoksen tapaan siihen, miten hän heijastuu lammen pinnalta: kameran linssistä.

Hän asetteli lautaset paikoilleen, valkoisia, eriparisia, ympäri maailmaa kerättyjä: kun keräsi vain valkoisia astioita, ne sopivat aina yhteen. Croissantit pienessä punoskorissa liinaan käärittyinä. Appelsiinimarmeladia, Bonne Maman -merkkinen oli kauneimmassa purkissa, kirjaimet kuin käsin piirretyt. Vadelmia ja mintunlehtiä. Täysmaitoa valkoisessa posliinikannussa. Appelsiinimehun hän oli joutunut ostamaan valmiina, mutta lasikannussa se näytti itse puristetulta. Sitten takaisin sisälle jauhamaan kahvipavut, lautalattian viileys, kattorosetin heikko varjo hiuksilla. Kuuma vesikannu ja lasinen Chemex-suodatinkarahvi pöytään, kaataminen piti tehdä vasta ulkona, se sopi sinne, pyörivät tasaiset liikkeet, kahvinruskeat tuolit, maitokahvin värinen pöytäliina, jopa liian sävy sävyyn, onneksi kynsilakka oli herukanpunaista. Säröä, täydellisyys vaati sitä. (s. 25)

Doran elämä pysähtyy eräältä kustantajalta tulevaan meiliin, ja tästä viestistä alkaa Hakkaraisen hykerryttävä kieputus, jossa lukija saa kiehnätä myötähäpeässä Doran puolesta. Bloggari ajaa itseään yhä syvemmälle lampeen, jonka pinnassa väreilee täydellinen omakuva. Doran hahmo saa riemastuttavia piirteitä, ja pieteetillä luotu henkilöhahmo vain voimistuu voimistumistaan. Tässä on eittämättä yksi modernin kotimaisen kirjallisuuden ärsyttävimmistä ja siksi todellisimmista hahmoista: narsisti, joka ei katso itseään vaan luomaansa kuvaa itsestään, kunnes kuvasta tulee totta ja todellisesta ja menneisyydestä vääristymä tai epäselvä ääriviiva, joka pitää poistaa.

Pilaamatta lukukokemusta ja tarinan hulvattomuutta en kerro Dorasta enempää. Tämä kirja täytyy itse aistia. Mutta varoitan: Hakkarainen on kirjoittanut teoksen, joiden eri tasot välillä sotkeutuvat kuin angoralankakerät toisiinsa. Se pitää lukijan hereillä, hieroo aivonystyröitä ja pakottaa ajattelemaan. On ilmiselvää, että kaiken kirjoitetun takana asuu paljon symboliikkaa. Mitä sanotte jättilumpeenlehdistä, jotka ovat niin massiivisia kelluessaan veden pinnalla, että pystyvät kannattelemaan ihmisen? Mitä sanotte Kristallipalatsista, jonka lasiset seinät päästävät valon läpi ja säilyttävät kasvien vehreyden, kukkeuden ja terhakkuuden, vaikka ulkona vihainen sade paiskaisi maata?

Tunnustan avoimesti tunteneeni itseni välillä laiskanpulskeaksi tyhmyriksi, joka ei pysy kirjailijan vertauskuvien kannoilla tai henkilöhahmojen todellisen minuuden jalanjäljillä. Kuka kirjassa on oikein kuka? Kuka on bloggari, kuka tutkii Wildea, kuka metsästää bloggarin komeaa valokuvaajamiestä, kuka näyttää joltakin, mitä ei ole? Ihmeellistä miten moneen suuntaan romaani avautuukaan, enkä väitä tämän olevan missään tapauksessa romaanin heikkous. Kaikkialta väreilee jokin suurempi tajunta, johon en väsymykseltäni ylettänyt, mutta lumouduin niin tarinasta, etten melkein kestä tietoisuutta: mitä sitten tapahtui?

Kristallipalatsi on tyylikäs aikalaisromaani elämän lavastamisesta. Se on upeasti ja älykkäästi kirjoitettu. Toki lampun alle voi asettaa pohdinnan siitä, olisiko vähemmällä symboliikalla saavutettu enemmän, sillä kirjailijan intentio tulisi vähemmälläkin selväksi. Se on aihe, joka itseänikin on usein riivannut. Miksi elämästä on tullut pelkkä lasinen kupoli, jonka alle asetellaan kauniita tavaroita ja täydellisen kuohkeita kiharoita? 

Lue Kristallipalatsi, jos et kestä lukea lifestyle-blogeja. Lue Kristallipalatsi, jos rakastat lifestyle-blogeja. Lue Kristallipalatsi, jos et ymmärrä tai ymmärrät estetiikkaa ja taidetta. Hakkarainen ei varmasti kylmetä tai jätä tunnottomaksi. Mutta Hakkarainen saa sinut haluamaan kasvitieteelliseen puutarhaan katsomaan jättilumpeita ja lainaamaan kirjastosta Oscar Wildea.  

Täydellisyys viittasi aina luonnon sattumanvaraisuuteen. Täydellisyydelle ei ollut antaa reseptiä, ei ohjetta jota seurata, luonnossa ei sellaista koskaan ollut, kauneus järjestyi sattuman ja kaaoksen varaan, ja silti kaikessa oli oma rytminsä, toistuvat kuvionsa, samat tähtikuviot taivaalla ja terälehdissä. (s. 106)

PS. Anna-Kaari Hakkaraisen lukupiiri kokoontuu Helsingin kirjamessuilla perjantaina 28.10. klo 16-17.30 kakkoskerroksen auditoriossa (sali 201). Jos haluat kuulla kiehtovasta kirjasta lisää, tule sinne! Tilaisuus on vapaa kaikille messuvieraille. Lisää messujen lukupiireistä: 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Messuttaako?


Joku päivä sitten kirjamessuihin oli vielä rutkasti aikaa. Lokakuun loppu oli ihan kaukana, ei sinne edes nähnyt. Sitten tuli vuorokausivaras. Yhtäkkiä messuihin onkin vain pari hassua viikkoa. Vähän epäreilua varastella toisen elämästä aikaa, mutta aina nämä syksyt yllättävät toimeliaisuudellaan. Eikö teistäkin tunnu, että aika on elastinen käsite, joka ei veny mutta sen kun kutistuu? Vai onko se vain minussa?

Tänä vuonna elämäni muuttui syksystä oleellisesti, kun ryhdyin yrittäjäksi. Aloitus ei ollutkaan sellaista rauhallista, nytkähtävää kitkailua, vaan ainakin loka-marraskuuni on täyttynyt kolmesta päällekkäisestä projektista tai paremminkin asiakkuudesta. Sattuivat nyt samaan rysään, enkä tietenkään voinut kieltäytyä ainoastakaan.

Kesällä kuvittelin, että tänä syksynä viimeinkin kirjamessuilen Pasilassa neljä päivää ihan putkeen, koska voin. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että työ syö naista ja pitää keskittyä vain perjantai-iltaan ja viikonloppuun. Siihen päälle vielä uransa lopettavan Kentin päätöskonsertti ja yhden työn deadline, niin vaihdettaessa marraskuulle tämä jo iänkin höyläämä yrittäjä tasoittelee pulssiaan pitkään.

Kulttuuri kukoistaa -blogin ehtiväinen Arja summasi etukäteen messutärppinsä, ja siitä innostuneena päätin minäkin kasata muutaman kohteen, joihin itse tähtään. Koskaan nämä suunnitelmat eivät ole täysin messuilla pitäneet (se aikavaras!), mutta väittävät että ihmisellä pitää olla tavoitteita.

Minun tavoitteeni ovat:

1. Lukupiiri: Anna-Kaari Hakkarainen ja Kristallipalatsi pe 28.10. klo 16-17.30 (sali 201, auditorio, 2 krs.). Olen lukupiirin bloggariedustaja, ja kirjoitan lukupiiristä messujen jälkeen. Tilaisuus on kaikille messuvieraille erittäin avoin – tervetuloa kuuntelemaan loistavaa Hakkaraista, joka kertoo uudesta romaanistaan, ajan kriittisestä peilistä Kristallipalatsi. Siinä muuten poikkeuksellisen hieno kirja!

2. Eeva Kempin ja Maria Säkön haastattelu kirjasta Q – Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Mukana keskustelussa myös näyttelijät Antti Raivio ja Elina Knihtilä pe klo 18 (Minna Canth -lava). Tarvitseeko selittää? Q-teatteri avasi minulle paljon, kun aikoinaan 90-luvun alussa olin muuttanut Helsinkiin. Skavabölen poikien jatkotarinassa Huokausten laaksossa itkin teatterissa ensimmäistä kertaa valtoimenaan. Q jätti jäljen.

3. Samalle lavalle jos jään, seuraa heti perään Tommi Liimattan haastattelu Jeppis 2 -romaanista klo 18.30. Tämä nyt on vain jotenkin kiinnostava, ehkä siksikin, että Liimattan kirjoittama kirja Sami Yaffasta on meillä kotona saanut reilusti hypetystä.

4. Lauantaina klo 11.30 Takaumassa puhutaan tyhjän paperin pelosta. Venla Hiidensalon tentissä jälleen mielenkiintoinen Anna-Kaari Hakkarainen ja itselleni tuntematon Johannes Lahtinen. He kertovat, millaista on istua tyhjän edessä, aloittaa uusi romaani.

5.  Klo 13.30 Takaumassa keskustelevat Laura Honkasalo ja Pia Pesonen 60-luvusta, viattomuuden ajasta ja pohtivat, mikä tuossa aikakaudessa kiehtoo.

6.  Jos messutungoksessa on tarve aimo annokselle naurua ja iloa, sitä jaetaan klo 16.30 Aleksis Kivi -lavalla, kun oikeasti hauska ja positiivinen Mark Levengood juttelee Baba Lybeckille Vasten auringon siltaa -kirjansa pohjalta. Ja lisää miehen kanssa saa nauraa sunnuntaina, kun ihana Mark kohtaa lukijansa kirjamessujen lukupiirissä klo 13.00 (sali 201, auditorio, 2 krs.)! Kirjablogeista mukana tuolloin Kirsin Book Club, och dom ska snacka svenska vad kul

7. Samoihin aikoihin lauantaina myöskin lahden takaa saapunut Joakim Zander puhuu Ruotsin lähiöistä ja kehutusta trilleristään Lähiö, mutta saattaa olla, että kallistun kohti Markin hyväntuulisuutta.

8. Sunnuntaina kiinnostavan avaukset tekevät Gummeruksen palkitut kirjailijat Selja Ahava ja Iida Rauma klo 11 Kullervo-lavalla. Heidän jälkeen voin siirtyä kuuntelemaan Mike Pohjolan Turun paloa tai Pajtim Statovcia, ellen kuitenkin yritä päivystää välillä kirjabloggareiden ständillä Boknäsin osastolla 6t139.

9. Klo 15.30-16.30 istun joka tapauksessa korva kuulolla Aleksis Kiven penkissä, kun vuoden esikoiset nousevat lavalle. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden vuotuinen haastattelurundi on aina ollut täynnä kihelmöintiä ja herttaisia puheenvuoroja tiedostavien ja fiksujen tulokkaiden puolelta. Jos en muuta messuilla ehtisikään, niin tänne tungeksin aina hymyilemään.

Torstaina on harmillisen paljon missattavaa, aina Roope Lipastista ja norjalaisesta Erlend Loesta vuoden bloggaripalkinnon kaapanneeseen Kasper Strömmaniin, jonka huumori Kasper Diem -blogissa on vienyt minut pikkuhiljaa täysin. Kaspervisio saattaa olla yksi kirjoista, joka lähtee messuilta kotiin. Nämä huumorinhajuiset hemmot joudun kuitenkin ikävä kyllä näillä näkymin jättämään muiden nuuskittaviksi, koska lienen torstaina kiltisti vain työpöytäni äärellä. Se yksi deadline kun on 28.10.

Mutta hei, messuttaako sinuakin?

Jos haluat tulla tuhansien muiden kirjafriikkien kanssa fiilistelemään kirjoja ja kirjailijoita, osallistu blogissani messupääsylippujen arvontaan! Osallistua voit kommentoimalla tähän kirjoitukseen. Kerro minkä kirjan sinä haluaisit/aiot hankkia tänä syksynä itsellesi. Arvon kahden lipun settejä muutaman niin, että voittaja voi napata mukaansa yhden aviomiehen, -vaimon, tyttären, bestiksen, mummon, serkun, enon, naapurin tai veljen, jos yksin messuttelu tuntuu tylsältä. Toki voit itse käyttää molemmat liput ja tulla paikan päälle kahtena eri päivänä. Liitä kommenttiin mukaan s-postisi. Arvonta suoritetaan lauantaina 22.10. hämäläisten honkien huminassa. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Eläville, kuolleille ja oransseille miehille

Johanna Elomaa: Säästä ajatuksesi eläviä varten
Kosmos, 2016
300 sivua
Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Varoitus: Arviossa myös asiaankuulumatonta itsetutkiskelua ja -reflektointia. Kirjoilla on joskus sellainen vaikutus.

Olen rakastunut. Ei tälle kai ole muuta sanaa. Ja eikö meistä jokainen ole? Joskus, johonkin, yhden kerran tai aina uudestaan. Tunne ei ole siis ainutlaatuinen, mutta se yllättää joka kerran eri tavoin.

Tiedättekö, minä olen hyvin järkevä nainen. Tykkään kaikesta järkevästä, maanläheisestä, jopa maskuliinista enemmän kuin pinkeistä, naisellisista asioista. Ei minua kiinnosta käydä kosmetologilla (ei ole varaa!), ostella korkkareita, vertailla huulipunan värejä tai tuumia mekon helman pituutta samppanjaa naukkaillen. Tietysti meikkaan ja rakastan vaatteita, mutta kaikkeen naismaiseen hössöttämiseen suhtaudun negatiivisesti: nuhtelen mielessäni naisia, jotka kerta toisensa jälkeen sortuvat ulkoiseen ja sukupuolensa korostamiseen mielestäni keinotekoisin tavoin. Sellainen elämä tekee ihmisestä lopullisesti onnettoman, uskon, koska kaikki energia tuhlautuu sisimmän sijasta kuoren kehittämiseen.

Ei enempää näistä ajatuksista. Ehkä ymmärsitte pointin. En ole ajatellut koskaan, että minulla voisi olla paljon yhteistä naisten kanssa, jolle ylläluetut asiat ovat arkea.

Mutta törmääpä omiin ennakkoluuloihisi ja saa turpiisi. Se tekee hyvää. Todella hyvää. Toimittaja ja ekonomisti Johanna Elomaa tuntui omien sanojensa perusteella tuollaiselta naiselta. Hänellä on jopa pitkät vaaleat (paksut!) hiukset, jotka jostain syystä liitän automaattisesti hedonistiseen pinkkeilyyn keskittyvään elämäntapaan. Elämä potki Elomaata kuitenkin isolla kengällä päähän, ja toimittajana mediamaailmassa kannuksensa kerännyt kirjoitti lopulta kaikesta omaelämänkerrallisen kirjan Säästä ajatuksesi eläviä varten.

Ja näin minä rakastuin.

Minä luin tuota kirjaa, luin ja samalla pihtasin ettei se loppuisi, muuttuisi, pettäisi, löisi kasvoille. Yritin silti pysyä objektiivisena, ihan turhaan. Elomaa oli jo kurottanut sanoillaan sinne, missä kaikki epäluuloni asuivat; hän kosketti sitä osaa minusta, jota en aivan tunne, josta en tiennyt. Säästä ajatuksesi eläviä varten on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimmista – vai sanonko ihan suoraan paras – lukemisen kokemus minulle.

Kiitos Johanna, että kirjoitit tämän tärkeän kirjan, avasit sydämesi tuntemattomille, uskalsit puhua siitä, mistä puhuminen on vaikeinta: minuudesta, masennuksesta, romahtamisesta, läheisen ja rakkaan kuolemasta, itsensä kadottamisesta tämän kaiken loputtoman materian keskellä. Ja orangeista, kiitos, että kerroit minulle orangeista, noista vihreän metsän miehistä, joista me ihmiset palmuöljyllä voidellun arkemme keskellä emme tiedä tarpeeksi.

Elomaan veli tekee itsemurhan ja samoihin aikoihin hänen suuri rakkaussuhteensa päättyy. Nämä riittävät murtamaan herkän naisen mielen; yhtäkkiä hän on kadottanut elämästään kaiken kantavan voiman. Masennus vie voiton, eikä huumeriippuvaisen veljen rosoinen elämäntyyli tee nuoren miehen kuolemasta mitenkään hohdokasta. Jäljelle jää vain suuri lohduttomuus, itsesyytökset ja riittämättömyyden tunne. Ne eivät ole energiavarasto, jolla jaksaa elää.

Mutta veli on juuri vienyt Elomaalta mahdollisuuden tehdä itselleen pahaa. On oltava jokin toinen ratkaisu. Niinpä Elomaa ottaa virkavapaata ja lähtee vuodeksi Aasiaan, Intiaan, Borneoon ja Balille, etsimään eheämpää mieltä ja avaimia todelliseen onneen, jossa huulipunan sävyllä ei ole merkitystä. Vuoden aikana hän mm. meditoi ja tekee vapaaehtoistyötä orankien kuntoutuskeskuksessa. Tästä matkasta syntyi kirja, jota minä rakastan.

Elomaa sekoittaa elämänkertomukseensa mukaan itämaista mystiikkaa ja viisautta; hän kertoo anekdootteja paikallisista uskomuksista, matkallaan kohtaamista viisaista guruista ja lainaa heiltä kirkkaita ajatuksia: Löydä oma todellisuutesi ja pidä siitä tiukasti kiinni, sillä ennemmin tai myöhemmin todellisuutesi löytää sinut. (Yogi Raman, s. 85) Hän muistelee veljeään, pellavapäätä, ja niitä hetkiä, kun veli alkaa kadota hänen elämästään. Hän katsoo lapsuuteensa, parisuhteeseensa ja lomittaa ne taidokkaasti osaksi kokemuksiaan Aasiassa. Kokonaisuus ei ole lineaarinen kertomus vaan erimuotoisista paloista mielenkiintoisesti ja koherentisti yhteen koottu murheellisten sävyjen värittämä palapeli.

Miten Elomaa sitten kirjoittaa? Juuri hänen kielensä on kirjan parasta antia. Se on ytimekkäästi tavoitteeseen tulittamista, samalla eteeristä, koskettavaa ja omaperäisiä ilmaisuja rikkaasti kantavaa. Se on kaunista olematta noloa tai jokapäiväistä. Siitä huokuu kirjoittamisen kokemus, taito tiivistää mutta tavoittaa se aitous, jota ei pysty epäilemään. Ostan kaiken, koko Johanna Elomaan minuuden totuutena näiden sivujen sisällä. Tällainen hän on, hieno ja rikkinäinen ihminen, joka uskaltaa katsoa itseään ulkopuolelta ja samalla rakastaa näkemäänsä.

Vaikka tämä kirjoittaminen on knausgårdilaisen minätulkinnan jalanjäljillä, kaiken oksentamista lukijoille ainoana totuutena, Elomaan rehellisyys on jollakin tapaa vieläkin rehellisempää: hän ilmiselvästi haluaa antaa lukijansa kohdata itsensä kuin pyytäisi samalla maailmalta anteeksi, ettei ole osannut pelisääntöjä ennen peliin ryhtymistä ja haluaa silti voittaa. Elomaa on ihana, ja hänen surunsa tuntui minun surultani, hänen veljensä kuolema melkein kuin oman veljen kuolemalta. Millaista onkaan menettää läheinen huumeille? En minä tiedä, minulla ei ole kokemusta, mutta minä ymmärsin täysin, mistä Elomaa puhui:

Antti oli ollut narkomaani, eikä narkomaanilla ole empatiaa. Narkomaani näkee arvon ja järjen ainoastaan huumeessa. Narkomaani tuijottaa napaansa ja kauppaa koko sukunsa torilla saadakseen lisää. Narkomaani ei välitä, vaikka hänen rakkaansa makaisi kylmällä kivilattialla alasti ja kuolisi hiljaa. Sillä kun narkomaanilla on huumeita veressään, edessään tai kulman takana odottamassa, se on narkomaanille ainoa merkitys, ainoa autuus ja rakkaus yli elävän. Narkomaania kiinnostaa seuraava huumeannos, lupaus saada lisää. Kaikki muu on sivuseikkaa. Eikä narkomaania voi syyttää, vaikka tahtoisi. Sillä ihminen huumeen alla on kadonnut. Se ihminen, jonka kanssa oli syöttänyt sorsia kesämökin rantakivikossa, se poika, jonka vieressä oli istunut auton takapenkillä ja laskenut rekisterikilpiä. Se ihminen oli huumeiden alle jäänyt kapea muistijälki, poika pelkkä näkymättömäksi haalistunut lause vanhassa paperissa. Pelkkä muistokirjoitus. (s. 197)

Olen ihmetellyt joskus länsimaisten ihmisten tarvetta hakea lohtua itämaisesta viisaudesta, lähteä joogaretriiteille ja meditoimaan. Olen pitänyt epävarmuutta laiskan ja yltäkylläisyydellä täytetyn ihmisen kehon hätähuutona, jota hän ei vain osaa itse tulkita oikein vaan yrittää löytää vastauksia lähtemällä kauas sen sijaan, että katsoisi todella lähelle. Miksi jonkun joogin pitää kertoa sinulle, mitä hyvää sinussa on? Luulen, että minulle sen kertoi oma äitini omalla tavallaan, ennen varhaista kuolemaansa. Olen silti inhonnut itseäni, tuntenut pettymystä ja luovuttamisen tahtoa, mutta yhtä kaikki lopulta aina rakastanut sitä vinoutta, millaiseksi olen kasvanut. Olen ihan hyvä näin, vaikka tukka onkin usein huono ja kengät vääränlaiset. Kaikki se hyvä on jotakin muuta, sisäisiä kerrostumia.

Kiitos Johanna, että autoit minua ymmärtämään tämänkin asian toisin. Vaikka itse tuskin koskaan suuntaan Aasiaan tässä merkityksessä, löytääkseni itseni tai onnen, on helpottavaa ymmärtää, miksi toisten täytyy niin tehdä. Kiitos myös siitä, että autoit orankeja Borneossa ja näytit minulle, miten maailmassa on paljon pientä hyvää. Sellaista josta ei kirjoiteta isoja otsikoita mutta joka merkitsee tekijälle ja tietysti kohteelle maailmoja. Se ei ole hohdokasta maailmanparantamista, kun päivittäin lapioi orankien ulostetta ja perii näiden eläinten ominaishajun iholleen. Voisin kuvitella, että kahden kuukauden jälkeen vapaaehtoistyössä Borneon oranssien miesten parissa itsestään on oppinut paljon. Ja maailmasta ja niistä oikeasti tärkeistä asioista.

Lienee jo selvää, että Säästä ajatuksesi eläviä varten on mielestäni poikkeuksellinen, merkityksellinen kirja. Se on hallitulla kertomisen lahjalla ja kiinnostavasti tehty teos. Se on paljas ja alaston totuus, jollaisia ei synny usein. Rohkeus julkaista oman elämänsä haavat ja taito tehdä se nöyrästi, yrittämättä kohottaa itseään itse tarinan tai kärsimyksen yläpuolelle, ei ole mahdollista kaikille. Tämä kirja voi tuoda lohtua niille, jotka ovat kokeneet saman kuin Elomaa, menettäneet rakkaansa huumeille tai kärsineet sortuneesta mielestä, mutta siitä huolimatta se voi puhutella monia, joiden elämään eivät juuri tällaiset surut kuulu. Elomaalla on karun kauniin kertomisen taito, ja vaadin ehdottomasti, että hän kirjoittaa meille tulevaisuudessa lisää – muodossa tai toisessa.

Olisi silkkaa tuhlausta jättää käyttämättä suurenmoinen lahja, jonka on saanut kuin palkkioksi siitä, mitä on menettänyt.

Vihdoin aloin hahmottaa, mistä ajatusteni ja minun välisessä taistelussa oli kyse. Mieleni ei ollut vienyt minua vielä multiin, vaan maailmojen laidoille löytämään itseni. Siinä valkoisella sängyllä päätin haudata pakkomielteeni ja pelkoni, lukita huumetta huutavan mieleni häkkiin ja heittää sen avaimen syvänmeren aaltoihin, viidakoiden vaarallisimpiin rotkoihin. Mutta tiesin, että joutuisin olemaan aina varuillani. Pitämään itseäni tauotta silmällä. (s. 290)