Uuden ajan Canth Kansallisteatterissa

Seppo Parkkinen: Minna Canth

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016

Ohjaus: Kaisa Korhonen

Orblinin tulkitsema taistelija Canth

53-vuotiaaksi elänyt 1800-luvun kirjallisuuden ja näyttämötaiteen kulttuurivaikuttaja Minna Canth on kohonnut suomalaisten naiskirjoittajien tuntemattomaksi sotilaaksi: Canth on modernin ajan ikoninen nainen, oman aikakautensa kiistelty teos, jolla oli luonnollisesti myös vihamiehiä. Nyt 2000-luvulla hänen mahtinsa on helppo tunnustaa, sillä hän oli rohkea visionääri, väsymätön taistelija ja aina heikompien puolella.

Canthista on tullut kulttuurihelmi, josta kirjoittaminen on sama kuin koskisi Väinö Linnan alkuperäiseen Tuntemattomaan radikaalilla tavalla niin, että henkilöhahmojen ydin muuttuisi ratkaisevasti. Minna Canth eli kuitenkin aikakautena, josta kirjoittaminen on tänä päivänä monessakin mielessä kiehtovaa.

Pääsin Kansallisteatterin ja Bonnierin kutsumana Bloggariklubin merkeissä katsomaan Canthin ensi-illan keskiviikkona 23.11.2016. Olin enemmän kuin riemuissani kutsusta, sillä olen jo pitkään tahtonut tutustua kirjailijan tuotantoon. Näytelmä oli paras mahdollinen nälän taltuttaja, enkä olisi suonut kenenkään muun kuin kauneudessaan lyömättömän Kansallisteatterin tarttuvan suureen kotimaiseen teemaan.

Kansallisteatteri on aina tuntunut minusta tärkeältä kulttuuritalolta. Rakennus on yksi kauneimmista vanhan ajan monumenteista, joita Helsingistä vielä löytyy. Sen kiviseinät julistavat kaikkea sitä mystiikkaa, mikä teatteriin vähintään ripauksen verran kuuluu. Kansallisteatteri on etenkin Mika Myllyahon johdolla saanut särmää ja kiinnostusta kaltaiseni pikkuteattereiden indie-produktioihin rakastuneen silmissä. Minna Canthia ei kerta kaikkiaan voi kuvitella minnekään muualle kuin tähän kultaiseen teatteriin.

Esityspaikasta ensimmäinen pluspiste näytelmälle. Tai oikeastaan jo toinen, jos ensimmäisen jaan tuosta merkittävään kansallisaiheeseen tarttumisesta.

Ennen kuin näytelmän katsoo, kannattaa hyväksyä Seppo Parkkisen päätös kirjoittaa elämänkertaa hieman uudella tavalla ja Kaisa Korhosen villiin tapaan ohjata tämä muoto. Koska Canth on paljon yhtä kuin kirjoittamansa näytelmät ja tekstit, lähestytään Kuopion sankaritarta hänen näytelmiensä kautta eikä niinkään puhtaan lineaarisesti elämäntapahtumien kautta. Ratkaisu on sinänsä viehättävä, koska episodimainen tapa tuo Minna Canthin monipuolisuutta ja rohkeutta taiteilijana esiin. Mutta rikkonainen ja palasista koostunut tapahtumasta ja huomiosta toiseen vauhdilla heittelehtivä käsikirjoitus maksaa katsojalle rauhattomuuden ja hetkittäisen hukassa olemisen. Alussa on vaikea päästä tarinan tempoilevaan kyytiin. Mutta kun sinne sitten on kavunnut, siellä onneksi jotenkuten pysyy – ainakin väliaikaan asti.

Paljon roikkuu innostavan ja upean Cécile Orblinin käsivarsilla. Hän on päähenkilönä lumoava kuin sähikäinen, mutta onko hän Minna Canth? Mielikuvaa jykevästä ja henkisestikin rotevasta Canthista Orblin ainakin rikkoo. Hänellä on palo ja vimma, säntäämisen lumo ja innostus, mutta minä kuvittelin aina Canthin tallustaneen Kuopion katuja kuin vakava julmalhahmo, hitaasti ja patsasmaisen arvokkaasti. Orblin on ilman muuta oma Canthinsa, ja suon tälle lahjakkaalle näyttelijälle oikeuden valita oma Minnansa. Hehkuvalle Orblinille annan produktion kolmannen pisteen.

Meillä bloggareilla oli ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua näytelmän valaistukseen ennen ensi-iltaa valosuunnittelija Kalle Ropposen johdolla. Tapasimme hänet nimittäin teatterin Lavaklubilla, ja täytyy ihan asian vierestä todeta, että siinäpä vasta sympaattinen mies! Kun Ropponen avasi meille valaistuksen mystiikkaa, sitä toki kiinnitti näytelmän valoon ja varjoihin huomiota täysin eri volyymillä.

Valaistus onkin yksi Minna Canthin parhaimmista puolista. Siis neljäs plussa siitä. Ropposen taito paistattaa valotunnekuohuja lavasteiden takaa ja loihtia jopa Ranskan vallankumous näyttämölle pelkällä valon voimalla on ilmiömäinen. Vallankumouksen viestin olin ainakin yhden kohtauksen asetelmassa näkeväni, kun romaanikirjailija Émile Zolan myötä näytelmässä siirryttiin Kuopiosta Pariisiin.

Vive la France!

Valaistuksen lisäksi Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on kaltaiselleni lavastusfriikille juhlaa. Kristiina Haltun esittämä ikoninen kaunotar Ida Aalberg astuu näyttämölle sellaisena naiseuden riikinkukkona: ne mekot, ne valkoiset puserot! Pelkällä puvustuksella silmiemme eteen avataan myös 1800-luvun lopun Pariisi, missä aistilliset röyhelöt pöyhivät helmoja ja siniset liljat hehkuvat silmiin. Kaunista, kaunista, kaunista! Tuota pukuloistoa katsellessa sisällä syttyy naisellisuuden palo, halua pukeutua itsekin puhtaankeltaiseen silkkimekkoon kuten Minna tai uomia nuolevaan valkomustaan draamaan kuten Ida. 

Kaunis Halttu kauniina Aalbergina

Itselleni puvustus lavatekniikan kanssa on aina ollut yhtä merkittävä osa teatteriaistimusta. Haluan imeä ajankuvaa, tunteita ja tunnelmaa, sosiaaliluokkaa, tyyliä ja muodin hohtoa hahmojen vaatetuksesta; haluan että minut viedään vaatteilla johonkin toiseen maailmaan, minne en muuten koskaan yltäisi. Erinomainen keksintö Canthissa on näyttämön sivuverhoihin esille jätetyt vaaterekit niin, että yleisö näkee kuinka vaatteita valitaan. Pukeutuminen vaikkapa surumustaan tapahtuu yleisön edessä. Näin puvustus nostetaan yhdeksi dramaturgian elintärkeistä elementeistä, jonka tarkoitus on näkyä ja alleviivata tekstiä, eikä sitä piiloteta huomaamattomana jonnekin näyttämön takaiseen sivuhuoneeseen.

Puvustuksesta kilahtaa viides plussa Minna Canthille. Muutoin lavastus ei juurikaan uudistanut teatteria vaan tuki näytelmää melko perinteiseen tapaan. Lähes koko kolmen tunnin ajan monirivinen tuoliröykkiö toimi lavastuksen kulminaatiopisteenä. Vanhoista tuoleista kiinnostuneelle katsojalle (minä!) herkkua sekin, ei kuitenkaan teatterillisesti kovin erikoista.

Valitettavasti Canth ei ollut läpi näytöksen yhtä vahvaa kuin sen keskikohta oli. Lopussa näyttämölle vedetään aikalaisen Tšehovin Lokki, vuonna 1895 kaksi vuotta ennen Canthin kuolemaa valmistunut aikoinaan pahasti epäonnistunut näytelmä. Sen tarkoitus peilata Canthin lyhyen elämän loppuvuosia tai taiteilijuutta jää aiheeseen perehtymättömälle hyvin hämäräksi. Kuten Helsingin Sanomien Lauri Meri arviossaan napakasti asian ilmaisee: Canthin loppu karkaa kokonaan tekijöidensä käsistä. Kirjailijan kannalta se muodostaa aikamoisen antikliimaksin.

Suuria yleisöjä haalivaksi kaavailtu Minna Canth on vaikea kokonaisuus klassisen teatterin ystävälle. Elämäntarinan pilkkominen paloiksi, joita välillä runnotaan kuin väkisin toisiinsa kiinni, ei tällä kertaa toiminut produktion eduksi. Harmi. Kokonaisuudessa on paljon onnistumista, lähes täydellisyyttäkin. Mutta mieli avoinna ja kunnianosoituksena suomalaiselle teatterille sekä sen valovoimaiselle oikeustaistelija Canthille suosittelisin tämän esityksen nauttimaan. Ja käynti Kansallisteatterissa on aina visiitin arvoinen.

Minna Canthista ovat kirjoittaneet mm. myös blogit Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club ja Hemulin kirjahylly.

Kuvat: Kansallisteatteri, Stefan Bremer