Vaaleanpunainen ori

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY, 2016
392 sivua
Pyydetty arvostelukappale

Kirjahyllystäni löytyy parikin Riku Korhosta, mutta kumpaakaan en ole vielä lukenut. Siitä huolimatta minulla on tieto, että Korhonen on loistava sanataitelija, syvällinen ja kiinnostava.

On hän. Luin vuosia sitten Helsingin Sanomista Korhosen kolumnin auringon polttamista miehistä, Turun puliukoista. Tuo pieni, muistaakseni yhden palstan teksti pysäytti minut tunnelatauksellaan täysin. Se oli kaunis ja vilpitön ylistyskirjoitus miehille, joita kukaan ei taatusti muuten juhli. Kirjoitus sai kyyneleet silmiini ja minut lähettämään palautetta HS:lle. Palaute kulkeutui lehden toimesta kirjailijalle asti, ja sain häneltä henkilökohtaisen kiitoksen erään kirjailijalle kuulemma sumean vapun jälkeen. Hämmentävä kokemus lukijalle mutta ilmeisesti myös kirjailijallekin.

Riku Korhonen tietää, miten sanoja käsitellään. Hänellä on kyky muovata arkisesta ylevää. Tehdä vaikkapa idiootista vaimonsieppauksesta korkealentoinen, miehinen rakkaustarina, joka alkaa seesteisenä turkulaisarkena mutta hyppää matkalla taltuttamattoman, raivokkaan oriin selkään ja laukkaa lopulta jyrkänteen reunalle pitelemättömästi pärskien ja kavioillaan ihmisenhenkiä alleen murskaten.

Kun aloitat ratsastusretkesi vaaleanpunaiseen kietoutuneen Emme enää usko pahaan -romaanin kanssa, luulet ehkä pääseväsi kurkistamaan miehiseen rakkauteen. No et kyllä tiedä millaiselle maastovaellukselle joudut. Kypärä päähän ja silmät auki; kansi on vain silmänlumetta.

Keski-ikäinen Eero asuu idyllistä, turkulaista merenrantaomakotitaloa vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa. Heillä on rakkautta, terveyttä, rahaa ja valoisat näkymät vehreyteen, mutta liittoa vaivaa arkipäiväisyys. Aino kaipaa Eeron läheisyyttä ja enemmän seksiä. Eero katoaa yrittäjätyöhönsä, paintball-aseiden, mönkijän ja verstaansa pariin sitä, ettei osaa olla enää oikealaisesti aviomies. Mutta sitten mies saa idean. Hän pyytää parhaalta ystävältään Larilta apua vaimonryöstön toteuttamiseen, sillä Eero uskoo, että arjen tahmeuteen auttaa parhaiten eksoottis-eroottinen välikohtaus. Aino on nimittäin erään keskustelun yhteydessä antanut ymmärtää, että kaapatuksi tuleminen olisi hänen fantasiansa.   

Lopulta kaikki päättyy katastrofiin ja oriin metsälaukka rajuun satulasta putoamiseen. Auts! huutaa lukija.

Fantasioiden ongelma lienee aina se, että niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Siksi niiden siirtäminen todellisuuteen on kuin yritystä siirtyä elämään arkea unimaailmaan. Arjen sietäminen on toisen ihmisen heikkouksien, huonojen puolien ja ärsyttävyyden sietämistä. Siitä ei ole oikotietä onneen. Kun Eero yrittää ratkaista parisuhdeongelmia luomalla jännitteitä ja jännitystä arkeen, yrittämällä edes viikonlopun verran tehdä vaimosta ja miehestä toistensa silmissä jälleen uudet, jää käteen luu niin kuin sen kuuluisan vetäjän.

Eeron ja Ainon tarinan sivulla kulkee Eeron pitkäaikaisen ystävän Larin tarina, juuri jätetyn, yksinäisen ja henkilökohtaisen ongelman kanssa painivan vetäytyjän elämänkuva.  

Korhosen teksti hipoo välillä korkeuksia, jotka tuntuvat olevan kovin irrallaan itse vulgaaristakin tarinasta. Näiltä osin tämä romaani on oodi Turulle ja sen rantojen kauneudelle, Ispoisille ja kesälle. Se on myös paikoin poeettis-sanallinen ilotulitus:

Aino ei ollut käynyt Katariinanlaaksossa ennen, ja vaikkei siellä ollut laaksoa, kesä alkoi heidän ympärillään auringonhehkun yltyessä ja maan rauhoittuessa hengittämään lämpimin hiljaisin vedoin. Tammet kohottivat vastapuhjenneita lehtiä taivasta kohti, niiden alla valo sirottui ja taittui vihreään, ja he kulkivat lehdon läpi ja kääntyivät valkovuokkojen reunustamalle polulle. Se kaarsi kuusenoksien varjoissa jyrkkäseinäisen kallion taa, ja hämärä tuoksui pihkalta, kostealta mullalta, sateilta ja hajoamiselta. Kaatuneita puunrunkoja peitti sammal. Rinteen aurinkopaikoissa kielojen valkeus leijui tummanvihreää vasten ja kevätesikot availivat nuokkuvia keltaisia kukkiaan. Oravat juoksivat polun yli ja tuijottivat heitä napinmustin, kleptomaaninvalppain silmin. (s. 112)

Valitettavasti Emme enää uskon pahaan ei kuitenkaan avautunut minulle kokonaisuutena. Luin sen mutta en päässyt kirjan taikaan sisälle. Tavoitan romaanin hienouden helmasta, mutta sisältö ei kuitenkaan yllä koskettamaan juuri minua. Ensimmäiseen kahteensataan sivuun mahtui muutama kyllästymisen hetki. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi kliimaksiin köpöteltiin lähes puolen kirjan verran; vasta itse vaimonryöstö onhan toki kaiken ydin. Siitä tarina vasta lähtee ja tässä toiminnassaan siis rymistelee kaikilla hevosvoimillaan vauhkona – mikä kirjan kunniaksi luettakoon.

Tähän ytimeen oli minulle kuitenkin turhan pitkä matka. Näin romaani jäi valitettavasti kovin etäiseksi, jottei jopa hyvin vieraaksi.

Tiedän silti, että Riku Korhonen osaa kirjoittaa upeita lauseita. 

Kommentit

  1. Vaaleanpunainen ori :D :D :D onpas sulla otsikko :D :D :D

    Aika pinteessä tässä porukat oli. Totta on, että Korhonen kyllä kirjoittaa "upeita lauseita", mutta ei ne minunkaan sieluparkaan jääneet asumaan

    VastaaPoista
  2. Jouluja! Löysin vasta nyt blogisi, mutta hyvältä näyttää! ;) Sitä lähdin sanomaan, että tervetuloa osallistumaan BFF-lukuhaasteeseen, jonka yhtenä ideana on lukea kirjoja, joissa ystävys on tärkeässä asemassa. Niin kuin se on meille lukijoillekin! :)
    https://arcakiraniia.blogspot.fi/2016/11/bff-lukuhaaste-201116-1422017.html

    Kira Niia @ Arca Fabulorum - Tarina-arkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haasteesta, Kira! Olen tuskallisen huono haastettava, kun aikani blogissa on kovin rajallinen, mutta tutustun haasteeseesi. :-) Ja kiva että tulit kylään!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit