tiistai 15. elokuuta 2017

Kevyttä ylipainoa

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga, 2016
158 sivua
Lainattu kirjastosta

   Uneksin kaukomaista mutta sentään aika laiskasti, olenhan analyytikko, hygieenikko ja araknofobi. Olisi toisaalta hienoa päästä vaikka safarille. Kaikki ne eläimet! Mutta toisaalta – kaikki ne eläimet. Minulla on vaikeuteni banaanikärpästen, vaapsahaisten ja hämähäkkien kanssa, joten saattaisin safarilla menettää kirja-alalla ja nykyään jossain määrin julkisuudessakin tunnetut tavaramerkkini eli itsehillinnän ja vakaan älyllisen tasapainon. Televisiossa ja kirjoissa Afrikan öiden sirinä ja suhina vaikuttaa romanttiselta ja jännittävältä. Kyllä minä kuitenkin tiedän että yksikin epämääräinen suhahdus pimeässä huoneessa Afrikan uumenissa pilaisi koko yön. Jos vuoden on ympäröity verkolla, niin mitä pirua siellä verkon toisella puolella on. (s. 11-12)

Kaisa Haatanen on vaikuttanut viime vuosiin asti kustannusmaailmassa siellä toisella puolella. Nyt hän on itse julkaissut kaksi leppoisaa, hauskuuttavaa kirjaa naiseudesta ja kypsän iän sinkkuudestakin. Kirjat eivät tietenkään ole kirjoittajan omasta elämästä, vaikka niiden päähenkilö Tytti Karakoski erehdyttävästi Haatasta itseään muistuttaakin.

Viime vuonna julkaistu Ylipainolisämaksu keskittyy esikoisen (Meikkipussin pohjalta) jälkeen matkusteluun, sen suomiin iloihin ja ihmeisiin. Perheettömän perhe on koko maailma (tai ainakin Eurooppa), ja kun ei tarvitse miettiä lasten futistreenejä tai leipomisia koulun tapahtumien buffetiin, voi vaikka hetken mielijohteesta pakata laukkunsa ja rientää hyvien ystävien kanssa viikonloppureissuun. Elämä on aina jonkinlainen matka, Haatanen julistaa, mutta älkää erehtykö ottamaan tätä naista ihan tosissaan.

Kuten esikoisessaan myös tässä kakkosessa saa hymistellä ja naureskella niin naisena kuin ihmisenä olemisen sietämättömyydelle. Meikkipussi ei minulle ollut ihan niin herkullinen kokemus kuin tämä toinen, vaikka koomisuus ja haatashuumori jatkaa samalla nokkelan näppärällä linjallaan. Ylipainolisämaksu on universaalimpi, tekee yksityisestä yleistä, sillä jokainen meistä on matkustanut jonnekin, vaikka edes Suomessa.  

Koomisuus syntyy tilanteista ja hieman vinksahtaneesta näkökulmasta, jolla minäkertoja maailmaa(nsa) tarkastelee. Itselleen on hyvä nauraa, koska silloin ainakaan ei loukkaa ketään muuta. Oikeasti hauskoja, naisten kirjoittamia kirjoja on kotomaassamme liian vähän, joten Kaisa Haatanen on tervetullut lisä markkinoille. Kirjojen mukava koko myös helpottaa niihin tarttumista; ne ovat kätevä valinta reppuun ja reissuun.

Toisaalta Haatasen huumorissa on myös palanen totuutta. Elämä on usein jännittävämpi kaukaa tai vähintään lasin takaa katsottuna, samoin matkustaminen. Unelmien matkakumppania ei ole olemassa, ja parhaasta lapsuuden ystävästäkin voi paljastua kahdenkeskisellä matkalla outoja puolia. Matkustaminen vaatii hyviä hermoja tai parhaillaan jopa niiden puuttumista, jolloin kaikenmaailman pikkuseikat eri kulttuureissa eivät pääse niin ärsyttämään.

Vaikket olisi keski-ikäinen sinkku, tämä kirja saattaa naurattaa ja viihdyttää. Toki se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos siis sinulla on lapseton ystävä, tuttu, sukulainen tätä ikäryhmää ja joka ei ole tiukkapipoista mielensäpahoittaja-mallia, tämä kirja on oiva lahja – myös niille, jotka eivät kirjojen kansia kauheasti availe.

Kirjallisuuden tarkoitus ei voi olla aina valistus vaan joskus myös vapautus. Viihdyin hyvin Ylipainolisämaksun seurassa, vapaana raskaista ajatuksista ja ilahtuneena hauskasta naiskirjallisuudesta, jonka kieli on vieläpä siistiä ja rikasta. 

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Lähimmäisenrakkautta takapenkillä

Laura Lehtola: Takapenkki 
Otava, 2017
270 sivua
Voitettu Otavan FB-arvonnasta

Aurinkotuolissa lojuessa voi joutua sadettajan kynsiin...

Mikä yhdistää parikymppistä nuorta miestä, joka on syrjäytymisvaarassa, 17-vuotiaana raskaaksi tulevaa lukiolaistyttöä ja keski-ikäistä työkkärituulaa, joka on tasaisesti naimisissa tasaisen Topinsa kanssa?

Heistä kukaan ei ole taatusti kirja- tai leffakankaan sankarihahmo, vaan pikemminkin jokainen on naurettavuuksilla tökitty stereotypia. Tiedättehän te ne keski-ikäiset tädit, joiden eväsleipien välissä on tuttavallista juustoa ja kurkkua ja jotka leikkaavat hiuksensa kätevään paplarikampaukseen? Ja ne huolimattomat, yksinkertaiset teinitytöt, jotka eivät osaa pitää tavaraansa piilossa tai hurvitellessa huolehtia asianmukaisesta ehkäisystä? Entä sitten syrjäytyvät luuseripojat, joita ei kiinnosta mikään eikä ainakaan työ, koska siinä pitää vastineeksi suorittaa?

Nyt näitä antisankareita yhdistää ainakin Laura Lehtolan Takapenkki, joka on kuin modernilla autobaanalla kaahaava kulmikas, mattamaalattu Fiat Uno toinen etuovi klommollaan.

Lehtolan esikoinen parin vuoden takaa, autoteema-aloitus Pelkääjän paikalla on ehdottomasti yksi suosikkiesikoisistani; siinä on jokseenkin kaikki maku elämästä yksissä kansissa: kirpakkaa, kuplivaa, kyyneltä ja kuolemaa. Ja nasevaa dialogia! Siirryttäessä takapenkille ovat koomiset näkymät autossa vinksahtaneet lähes satiirin puolelle ja lukijan mukanahengittäminen muuttuu hervottomaksi hymistelyksi, hohotukseksi ja hihitykseksi. Lehtola nousee kakkosellaan kotimaisen huumorikirjallisuuden (anteeksi kenties alentavankin kuuloisesta lajityypittelystä) yhdeksi johtavista naiskirjailijoista, Miina Supisen helpommin käsitettäväksi kumppaniksi ja Miika Nousiaisen vastakappaleeksi (paitsi että Lehtola on parempi).

Takapenkkiä ei ole syytä lukea kuin Lehtolan esikoista. Päähenkilöinä pyörivät nyt työvoimatoimiston virkailija Tuula, hänen toivoton asiakkaansa Aleksi ja tälle raskaaksi tullut nuorikko Elina, ja taustalla häärii Tuulan pedanttimies Topi, antisankarien antisankari hänkin. Hääriipä kovasti taustalla myös yksi supermummo.

Kenenkään persoona ei kohoa siitä mielikuvasta, joka heistä heti alkuun annetaan: Tuula on virkaintoinen tosikko, Aleksi terävä-älyinen koulupinnari ja Elina rahalla kasvatettu teiniäiti. Kehitysromaania ei siis heidän kohdallaan odotettavissa, mutta se tekeekin Takapenkistä niin sympaattisen ja huolettoman luettavan. Lehtola tekee selväksi, että nyt mennään ränttätänttä eikä rakkaat lukijat tarvitse yhtään pingottaa. Ja kuitenkin, jossakin sivujen syövereissä meitä halataan, rakastetaan ja paijataan päähän, sillä Lehtolan huumori ei naura ikävästi sodanjälkeisen sukupolven tuulapirjoille tai teinimutseille. Se nauraa inhimillistä naurua, jossa kaiken käkätyksen alla on silti lämpöä ja sanoma siitä, että joinakin päivinä me kaikki olemme kuin nämä antisankarit (minä olen ihan varmasti vähän tuula, jotten toisinaan jopa topi!).

Kolmikkoa yhdistää kidnappaus, joka tapahtuu oikeastaan vähän vahingossa. Sinne päästään kuitenkin vasta kirjan loppupuolella. Se on tarinan kliimaksi ja ei ole; kidnappauksen jälkeen romaanin paras kutina hellittää, mutta sitä ennen on kyllä hyvän olon hormonit päässeet jylläämään. Takapenkki on nautinnon kirja, koska sitä lukiessa voi kerrankin keskittyä vain lukemiseen ja heittää analyysianturat niskalepoon.

Älkää käsittäkö väärin. Ei kirja silti ole pelkkää slapstickiä vailla sydäntä. On Lehtolalla agendansa. Miten se itse kullekin avautuu, riippuu lukijasta. Koska kirjan sydän on se mummo, lusmuilevan ja äidittömän, isättömän Aleksin ainoa aarre. Isoäiti, joka on täynnä anarkiaa ja kuria. Sillä kurilla Elsi Sahanen (tuo nimi!) pistää järjestykseen niin lapsenlapsensa kuin yhteiskunnankin. Elsi Sahanen kohoaa Takapenkin odottamattomaksi tähdeksi, tuo kulisseista nouseva kaikkien rautamummojen kirkas esikuva.

Lehtolan taito on kirjoittaa näistä stereotypioistakin inhimillisiä. Vaikka tällä lukijalla napsuivat välillä kynnet joidenkin hahmojen saamattomuuden takia, on hyvä ymmärtää, että Lehtola tykkää heistä kaikista kovasti, seisoo enkelinä antisankariensa takana. Kyllä he pärjäävät, sittenkin kun takakansi suljetaan ja pelleily on ohi.

Vielä muutama sana kielestä. Se on eittämättä yksi romaanin isoista iloista. Hauskuudessaan se on hiottua, hiottunakin hauskaa. Sillä tavalla alleviivaamatta, hei nyt me kaikki n-a-u-r-e-t-a-a-n! Ihan vain kuin ohi mennen Lehtola huvittaa.  

    Kun oli pikkujantteri, meillä oli vielä oranssi sähkövatkain. Mummi oli voittanut sen vuonna -75 osuuskaupan avajaisista. Sillä on yöpöydällä kehystettynä valkoreunainen mustavalkokuva, jossa se hymyilee sähkövatkain sylissä kaupan edessä kuin moottorisahamurhaaja.
    Pari vuotta sitten uutena vuotena vatkain lopulta hajosi, kun tehtiin Jägiksen kanssa korsolaisille mimmeille shotteja.
(s. 75)

Meillä on Kyröä, Hotakaista, Nousiaista, Tervoa, Terrasta, Tammista, Paasilinnaa ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen aina ihmetellyt, mikseivät naiset kirjoita enemmän pilke kynänkulmassa. Huumori on vaikea tyylilaji. Saattaa mennä joiltakin lukijoilta ohi. Sekö naisia estää vai olemmeko me todellakin se vakavampi sukupuoli? Äkkiseltään tulee Supisen ohella mieleen toki mainio Taina Latvala, kaikkien viiskymppisten sinkkukuningatar Kaisa Haatanen ja pari kotimaista Bridget Jones -haamua ns. chick litin puolelta, mutta muita huumorinaisia en tähän hihitykseen nyt kotikentältä keksi.

Parasta Takapenkissä on se, ettei se ole huumoria huumorin vuoksi. Se on huumoria rakkauden takia. Kaikki tässä romaanissa sittenkin rakastavat läheisiään. Nyrjähtäneesti takapenkiltä kuikuillen, sen klommoisen kärryn uumenista. Ei mersu-rakkautta, ei kiiltäviä audeja. Tuula, työlleen antautunut ja kidnapattu virkailija työkkäristä tietää sen näin katsellessaan kidnappaajaansa Aleksia ja tämän nuorikkoa Elinaa:

    Asiakas on hämmästyttävällä tavalla luonteva ja läsnä. Hakee tytölle vettä ja lueskelee Wikipediasta ääneen tyttöä huvittavia faktatietoja. Pakko myöntää, etten ollut tähän ikään mennessä tiennyt sinivalaan peniksen olevan kaksimetrinen.
    Asiakas jopa sukii tytön hiuksia pois tämän kasvoilta ilman erillistä pyyntöä. Siinä mielessä hän on kyvykkäämpi kuin 98 % miehistä. Huomaan miettiväni, saisinko asiakkaan sittenkin hakemaan vaikkapa lähihoitajaopintoihin seuraavassa yhteishaussa.
(s. 264)

Tuula, me tarvitsemme sinua! 

****
Takepenkillä ovat viihtyneet myös ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Kirja hyllyssä.

tiistai 1. elokuuta 2017

Kaunista kasvista arkeen

Sara Ask & Lisa Bjärbo: Lisää kasvisruokaa koko perheelle
Suomennos: Rita Oksanen
Gummerus, 2017
158 sivua
Arvostelukappale

Perheessämme on viimeisen vuoden aikana muuttunut ruokavalio sen verran, että tytärpuoleni, lukiolainen, on siirtynyt kokonaan kasvisruokaan. Tai pescovegetarismiin tarkemmin, sillä kalaa hän haluaa syödä.

Itse olen ajatusta kasvisruokailusta pyöritellyt kyllä päässäni. Koen ahdistusta lihan tehotuotannosta ja sen aiheuttamista ympäristöongelmista, enkä edes pidä punaisen lihan mausta. Mutta. Olen ajatellut totaalikasvistelun olevan perheen pienimmän vuoksi turhan mutkikasta. Alakoululainen on tyypillistä epäluuloista laatua varsinkin kasvisten suhteen. Puolisoni on taas innokas ja hyvä kokki, mutta kahden eri aterian valmistaminen neljälle hengelle on tuntunut kohtuuttomalta vaatimukselta arjen kaikissa kiireissä.

Onneksi tytärpuoli muutti kuitenkin ruokavalionsa päättäväisyydellä ja tarjoutui hoitamaan oman ruokansa aina silloin, kun muu perhe lihailee. Näin olemme päässeet pienten askelten kautta kokeilemaan yhdessä erilaisia kasvisruokia. Se pieni epäluuloinen toki epäluuloilee edelleen. Pavunvarrelle laitetaan oma versio silloin, kun muu perhe kasvistelee. Vaatii hieman enemmän eforttia mutta ai että on ollut hienoja ja kevyitä makuja lautasella! Olen todella iloinen, että tytärpuoleni piti kylmästi päänsä.

Ruotsalaistoimittajien Sara Askin ja Lisa Bjärbon ensimmäinen kasvisruokakirja Kasvisruokaa koko perheelle pisti viime vuonna silmiini useasti mediassa, sillä kirja nousi lahden takana suursuosikiksi ja kotimaisissa blogeissakin havaitsin kuhinaa kirjasta. Kasvisnaiset julkaisivat tänä vuonna toisen kirjansa Lisää kasvisruokaa koko perheelle (Ännu mera vego), ja miten loistavaa onkaan voida liittyä kehujien joukkoon!

Millainen vegekirja?

Sipuli pinkoo pakoon?
Ensinnäkin kirja on kaunis taideteos – kuten loistavan keittokirjan mielestäni kuuluu ollakin. Olen huono kuvittelemaan mutta taitava katsomaan. Keittokirjan kuvituksesta ja graafisesta suunnittelusta on vastannut Katy Kimbell ja valokuvista Ulrika Pousette. Pidän Kimbellin hauskan leikkisistä pikkupiirroksista reseptien vieressä: salottisipulilla on jalat ja leikkuulauta hymyilee ja toimii samalla värillisenä vinkkipohjana reseptiin liittyen. Selkeät ja valoisat kuvat antavat ruoan lähes maistua kielellä. Kuvat ovat aina toimineet itselläni vahvana kimmokkeena ylipäätään tarttua reseptiin. Lisäksi kirjan selkeä ja konstailematon typografia miellyttää tällaista iän raastamaa heikkonäköistä: riviväli on riittävän iso, mikä helpottaa reseptien lukemista valmistusvaiheessa.

Millaista vegeä?

Siis esteettiset pisteet pompahtavat kirjan kohdalla ylös. Keittokirjaa ei voi kuitenkaan arvioida kokeilematta reseptejä. Siskot olivat tulossa iltaa istumaan terassillemme (no tapaamisella oli kyllä vakavampikin sävy, sillä kokoonnuimme yhteen isän kuolinpäivän vuosipäivänä, mutta meidän perheessä siihen liittyy aina huumoria, herkkuja ja rutkasti pölinää – ei ankeilua). Olin jo etukäteen luvannut siskoille New York cheesecaken mansikoilla (ei tästä kirjasta). Sitä ennen kaipasin pöytään jonkin raikkaan salaatin, ja koska olen juustojen ja pekaanipähkinöiden vannoutunut fani, niillä höystetty Brie-persikkasalaatti (s. 104) päätyi testiruoaksi Askin ja Bjärbon resepteistä. Oheen tein vielä Taivaallista siemennäkkileipää (s. 37), sillä taivaallinen-sanan käytön oikeellisuus oli toki pakko testata.

Molemmat reseptit toimivat, eikä ole sijaa moitteelle. Epäilin hieman taitojani siemennäkkileivän kohdalla, sillä ohjeessa opastetaan tekemään levystä mahdollisimman ohuen ja varomaan paistoaikaa: koko ihanuus palaa ikävän helposti. Tästä ei kuitenkaan oman uunini kanssa ollut vaaraa; näkkäri onnistui upeasti ja koko pellillinen katosi suihimme! Leipä oli mm. fenkolinsiementen ansiosta älyttömän hyvää (jos taivaassa purraan näkkäriä, olkoon se sitten tätä), vaikka itseltäni lipsahtikin taikinaan liikaa suolaa (korvasin reseptin merisuolan gourmet-suolalla liian reiluin hyppysin).  

Brie-persikkasalaatin juuston jätin ruokailijoiden itse annosteltavaksi, sillä toinen siskoista ei koske brie-juustoon. Hän korvasi sen mozzarellalla – toimii kuulemma hyvin niinkin!

Vasemmalla kirjan versio, oikealla oma luomus, jossa juusto erillään. 

Tytärpuoleni kokeili Lisää kasvisruokaa koko perheelle -kirjasta vielä Intialaista kikhernecurryä (s. 19). Ehdin maistaa sitä haarukallisen ennen kuin safka katosi nälkäiseen nuoreen suuhun, ja peukkua näytän tämänkin ohjeen lopputulokselle.

Makunystyrät jäävät odottamaan kirjasta ainakin hummussalaattia, palak paneeria, punajuuri-maapähkinäpihvejä, linssikeittoa ja libanonilaisia wrapeja sekä brunssille valmistettavia herkkuja (mm. suklaiset kauraskonssit ja banskuohukaiset!).

Mitä muuta?

Kasvisruokaa koko perheelle -kirjasta löytyy nopeita arkiruokia, joiden luvataan valmistuvan puolessa tunnissa, ja kirjan toinen osio tarjoaa ruokaa arjen iloihin silloin, kuin aikaa on vähän enemmän – mutta alle tunnissa pitäisi tuolloinkin selvitä. Itse olen kaikkien reseptien lupauksista huolimatta hidas kokki. Hukassa on usein vähintään toinen käsi tai ajatuksen juoksu, mutta parin kokeilun perusteella olen todella tyytyväinen tämän keittokirjan tarjontaan. Kirjan kolmas osio keskittyy viikonlopun ruokiin, kun aikaa saattaa ollakin vähän enemmän, ja lopussa on vielä useampi kymmenen sivua herkkuja erikoistilaisuuksiin kuten jouluun ja grillihetkiin. Tästä isot lisäpointsit tekijöille!

Ovatko nämä ohjeet sitten todellakin koko perheelle? Oman nirsoilijamme ei tekemääni salaattiin tietenkään koskenut. Hän auttoi kernaasti näkkärin teossa kuten kuvasta näkyy mutta maistoi valmista tuotosta vain kulmasta, eikä näkkäristä ja nirsoilijasta ystäviä vielä tullut. Uskoisin kuitenkin, että lapsi joka on vauvasta lähtien saanut vain kasvisruokaa, on sinut tämän kirjan reseptien kanssa. Ja toki monipuolinen maku vaatii myös harjoittelua. Tekijöillä on molemmilla omia lapsia, ja he tietävät mistä kirjoittavat ja mitä kokkaavat. Reseptien ideana on helppous ja herkullisuus, kun arjessa ei ylimääräistä aikaa ole. Ja kirjan filosofia myös puhuu asiaa:

Kun perheessä on monia mielipiteitä ja makutottumuksia, on erityisen selvää, ettei kaikkia voi aina miellyttää päivällispöydässä. Ainakaan siten, ettei liesityöt hoitava meinaisi palaa samalla loppuun. Voisiko siis tehdä kompromisseja? Joka toinen päivä saisivat lapset heitä eniten puhuttelevaa ruokaa ja joka toinen päivä aikuiset? (s. 91)


Kirjan lopussa on myös omistettu aukeama aiheelle Rauta ja mistä sitä saa, kun kasvisruokailee. Pieni tietopaketti on hyödyllinen ja kertoo PÄHKINÄNkuoressa sen mitä raudansaannista on hyvä tietää. Maapähkinälevite on kuulemma hyvä raudan lähde, mahtavaa! Nutellaa ei mainittu…  

Reseptien raaka-aineet ovat sellaisia, että omasta hyvin varustellusta lähikaupastani pääkaupunkiseudulla kaikkia kyllä löytynee. Josko kuitenkaan psylliumjauhetta (gluteeniton jauhe, joka nesteeseen sekoitettuna turpoaa ja hyytelöityy) tai tuoreita pavunituja on saatavilla ihan joka kulmakaupassa? Muutama vastaava aines voi siis tehdä joistakin ruokaohjeista haasteellisia, mutta moderneissa keittokirjoissa näin on toki usein.

Kenelle?

Lisää kasvisruokaa koko perheelle on kokonaisuudessaan kaunis ja näpsäkän tyylikäs kirja, joka sopii erinomaisesti lahjaksi kaikille hyvän ruoan ystäville – etenkin niille perheellisille. Se on erinomainen lahja myös lihaa popsiville skeptikoille, koska kauniit kuvat ja hyväntuntuiset reseptit saattavat houkutella kokeilemaan kasvisruokaa ennakkoluulottomammin.

Kohta on kuitenkin jo joulu. Pakkaa siis tämä kirja ruoanystävän pakettiin ja ilahduta lähintä. Tai mene ja osta itsellesi, jos haluat vaihtaa arkiruokasi kasviksiin etkä tiedä mistä aloittaa. Askin ja Bjärbon matkassa et eksy.

Tuokiokuva normitiistailta: Eteinen täynnä kenkiä. 
Soraa lattialla. Jalkopallotreenit alkavat tunnin päästä, 
ja sohvalla ulisee pieni ihminen: ”LEIIPÄÄÄÄ! TAHDON LEIIPÄÄÄÄ!
VATSALLA ON NÄLKÄ NYYYT! ETKÖ KUULE KUINKA SE KILJUU?” 
Leikkaus keittiöön, lieden ääreltä kuuluu vaimea mutina: 
”En, mutta jonkun toisen kyllä kuulen. Erittäin, erittäin 
hyvin.” (s. 15)

*****
Kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta!

torstai 20. heinäkuuta 2017

Kun maistuu kielessä aika

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos, 2017
188 sivua
Lainattu kirjastosta


Kun Pertti Lassilan kirjoihin käy käsiksi, kannattaa unohtaa hoppuilu, hillitön pyrkiminen jonnekin. Kohti kirjan loppua toki mutta ei ole mikään kiire. Lassila kirjoittaa kuin mennyt maailma olisi edelleen läsnä, harsomaisena viittana harteilla, huokaus korvan takana, digitaalinen tiktak häipyy ja kaappikello alkaa naksuttaa. Kun Lassila kirjoittaa, on aina kesä, talvellakin. Raukea, nautinnollisesti venyttelevä kesä.

Armain aika, Finlandia-ehdokkaaksikin kohonnut Pertti Lassilan edellinen romaani, oli sykähdyttävä tuttavuus. Rakastuin heti. Vaikkei minuun aivan ensimmäisenä rauhallinen tekstilaji tehoakaan, Lassilan laveeraamassa maailmassa on jotakin sellaista, mikä saa miltei kyyneleen silmäkulmaan. Saa kaipaamaan aikaa, jota ei ole, jossa ei itse ole voinut olla mukana.

Juuri ilmestynyt Kesän kerran mentyä ei tästä poikkea, vaikka Armaimmalle ajalle se kuitenkin minun mittatikullani häviää. Nyt on siirrytty Hankoon, pitsihuviloiden ja valkoisen kesän kaupunkiin ja vuoteen 1916. Elsa on töissä Belvedere-ravintolassa tarjoilijana. Kesäkausi lähenee loppuaan, ja eräänä päivänä tytön reitille astuu Einar-niminen nuori mies. Lopputarina on jo monta kertaa taiteessa ennenkin kirjoitettu. Syntyy Taimi-vauva, jonka elämä keskittyy myös Hankoon, kunnes toinen maailmansota muuttaa kaiken.

Ainekset yllä saattaisivat synnyttää yksityiskohtien täytteisen lukuromaanin uuden ajan rannikko-Suomesta, vähän enemmän sellaisen kuin Katja Kallion samaan kaupunkiin sijoittuva Säkenöivät hetket, mutta Lassila muovaa Taimin tarinasta eteeristä, rauhassa etenevää kerrontaa. Ei dialogia, ei räiskintää, ei tarkkoja kuvauksia sodasta ja sen hirveyksistä. Kesän kerran mentyä katsoo ihmiseen, sisälle mietteisiin, ajan käsitteeseen ja rakentaa raameja yhden naisen elämälle. Taimi kasvaa isättömänä ja myös lopulta äidittömänä hauraaksi mutta päättäväiseksi naiseksi, joka ei tyydy siihen mitä elämä sattuu jakamaan. Hän ei kuitenkaan voi unohtaa sitä, ettei tunne juuriaan. Minäkuvasta puuttuu astinlauta. Rakkaus äitiin on kuitenkin aina jossakin mielen sopukoissa:

Kukat puutarhassa ja lokit ja pääskyt taivaalla olivat silloinkin, kun äiti eli ja katseli. Näkikö hän ne samalla tavalla kuin minä, koska ne ovat samanlaisia, vaikka eivät samoja. Näkikö hän, miten meri siinsi, ja kuunteli aallokon loisketta luotoihin, kun käveli rannoilla kesäpäivin. Ajatteliko hän samoja ajatuksia kuin minä. Mitä hän minulle puhui, kertoi ja näytti, mikä oli parasta, minkä hän tiesi ja tahtoi lapselle, mutta lapsi unohti sen, mitä kukaan muu ei voinut antaa. (s. 51-52)

Kielen herttainen naiivius ja lauseiden vanhentunut sanajärjestys siirtävät ajatukset pakostakin lähes sadan vuoden päähän tai Suomi-filmin kulta-aikaan. Lassilan teksti maistuu pumpulimekoilta ja naisten kesävalossa lainehtivilta hiuksilta. Sota ei Taimia poliittisesti kiinnosta, vaikka sen vaikutukset näkyvät kaikkialla, niin Hangossa kuin Helsingissäkin, jonne tyttö on muuttanut opintojen perässä. Taimi on kuin irti ajastaan, jota pakon vuoksi joutuu elämään.

Lassilan romaanien hienous lieneekin juuri kielen vanhahtavuudessa, sen viattomuudessa. Nyt ei piirretä Westön tavoin vahvaa epookkia, mutta siitä huolimatta Lassilan kirjoilla on vahva menneen ajan nostalginen leima. Jo nimikin, Kesän kerran mentyä, vihjaa tähän.

Lassilan tyyliin joko sulaa tai sitten ei. Vaikka Armain aika vaikutti itseeni vahvemmin, Kesän kerran mentyä lunasti odotukset: kirjailija ei ole luopunut ominaispiirteistään, kielestä jossa maistuu aika.

Muistot eivät ole haalistuneiden valokuvien kaltaisia, joihin aika on pysähtynyt ja ihmiset kivettyneet kuin trilobiitit kaupungintalon portaissa. Muistoilla on mielessä tilansa, jossa värit, tuoksut, maut, tunteet ja toivo vihannoivat kuin kukat ja puut Eedenin puutarhassa eikä aika, joka vie lapsuuden, nuoruuden ja voiman vuodet ja painaa jo vanhuuteen, voi niitä kuihduttaa. (s. 114)

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kurkistus yhden kaupungin sisälle

Sakari Fen: Avoimien ikkunoiden kaupunki - Amsterdamin sivukujilla
Atena, 2017
156 sivua
Lainattu kirjastosta


Humallun Amsterdamin ajattomasta syksystä. Seesteisyys limittyy kosteuden väliin, naapuri arvioi illan kajossa lepakon mustarastaaksi, omenapiirakan tuoksu nousee uunista lomaltapaluun haikeuteen. [...] Amsterdamin sadunomaisuus piilee punaharmaisssa sävyissä. Ja muistoissa. Niissä se on kauneimmillaan.

Kirja on kuin pieni runoteos. Pehmytkantinen, herkkä. Sen kannesta katsoo kuuluisa Vermeerin helmikorvakorutyttö, joka on päivittänyt itsensä: käynyt shoppailemassa Kalverstraatilta farkut ja jakun. Vanha mennyt maalareiden maa on yhdistynyt moderniin kulutusyhteiskuntaan.

Sakari Fen on Amsterdamissa asuva suomalainen, joka debytoi muutaman vuosi sitten tarinakokoelmallaan Munavalikoima. Hän on sosiaalialan pätkätyöläinen ja puhuu kotikaupungistaan 30 vuoden kokemuksella. Pienessä uutukaisessa Fen raottaa verhoja, joita tämän kaupungin asukkien ikkunoissa ei kuitenkaan ole – amsterdamilaisella kun ei ole mitään salattavaa. 

Fen on kirjoittanut Avoimien ikkunoiden kaupunkiin turisteille tutun rennon kaupungin uuteen kuosiin: Fenille Amsterdam ei ole värikäs kanavien kaupunki ja yksi vapaamielinen punaisten lyhtyjen mystinen kuja. Hänelle kaupungista on tullut sielu, runo ja punatiilinen seinä, jonka keskellä tuuli puhaltaa mereltä armottomasti vihmoen. Se myös näkyy kirjassa, rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne kaupungin kanssa, joka perusturistille on kanava-ajeluja ja coffee shoppeja.

Mutta näinhän se on kaikkialla: kaupunki saa todelliset kasvonsa vasta, kun siihen luo suhteen ja suhteesta tulee elämisen myötä arkinen. 

Fenin kirjassa ei ole kyse matkakirjasta, jonka kanssa voisi suunnistaa jännittäviin, vain paikallisten suosimiin kapakoihin ja hengittää kujia, joita massat eivät kolua. Tämä kirja on kuin proosamuotoinen runoteos ja tuttua kuvastoa pilkkova päiväkirja kaupungista, jonka taloihin kätkeytyy persoonia, outolintuja, kylähulluja, tarinoita ja historiaa. 

Fenin kieli tavoittelee paikoin runoutta ja jää toisinaan myös siksi etäiseksi, arvoitukseksi. Kirjailija puhuu joskus ihmisistä passiivissa ja kolmannessa persoonassa viitaten ehkä näin myös itseensä. Sen tavoittaminen on toisinaan hankalaa – kuka puhuu ja kenestä on nyt kyse? Fen kirjoittaa toki ihmisistä myös nimillä ja ihmisistä, jotka jäävät vaille nimeä, vaikkapa aukion laidalla asuvasta naisesta, jonka arkeen kurkataan. Tästä syntyy päiväkirjamainen, intiimi tunnelma. 

Fen kurkottelee kohti Amsterdamin ydintä, joka kasvaa vanhoissa puissa, rakennuksissa ja paikoilleen kiinnittyneissä ihmisissä. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman siistimistä ja ryhdistämistä tekstiin. Vaikka kokonaisuus on kaunis pikku kirja, jää se toisinaan liian etäälle lukijasta, joka ei voi kokea Amsterdamia koskaan samoin. Intiiminen jakaminen on toki vaikeaa. Levoton, romanttinen sekavuus – sitähän se rakkaus parhaimmillaan on – syntyy myös hypyistä historiasta nykyhetkeen, faktasta mietelmiin, anekdootteihin ja tunnelmakuviin. 

Mutta toisaalta: juuri se on tämän pienen kirjan hienous. Että se on omanlaisensa, tunnekuohuinen, ei matkakirja vaan tunnustus ja henkilökohtainen paljastus. 

Se hiipii pinnan alle ja inhimillistää Amsterdamin elottomat rakennukset ja puut:

Kanavien varsille istutetut jalavat ovat kovia jätkiä. Kadut revitään auki kerran viidessä vuodessa. Kaapelit täytyy uusia, viemäriverkosto tarkastetaan. Raskas liikenne jyrää päivittäin ahtaassa ydinkeskustassa, kuka sellaista olisi 1600-luvulla osannut kuvitella. Betonilasti, muuttolasti: juuret eivät vähästä hätkähdä. Jalavat kestävät kolhuja, jopa juurien luonnotonta jakautumaa. Juuristo kasvaa yksipuolisesti, pääasiassa talojen puolella, kun vieressä vastaan tulee kanavan tiilimuuri. (s. 74-75) 

Jos suunnittelet matkaa kyseiseen kaupunkiin, ota tästä pieni eväs vaikkapa lentokonelukemiseksi.

torstai 22. kesäkuuta 2017

YLEn 101 kirjaa -projekti: vuosi 1969 ja Jarkko Laine


Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus
Otava, 1969

Ostettu divarista

    Yhtenäisyys on voimaa. Vallankumouksessa. Minä istun tämän maailman kahviloissa ja katselen, miten lokakuiden äänettömät raggarit mukiloivat Leninin katuun. Yhtenäisyys on voimaa. Minä seison tämän maailman kusiputkissa ja kuuntelen, miten lokakuiden mustat paloautot kiitävät halki öisen kaupungin.
    Kuka on kaikkialla? ja kuka ei missään?

Kun villi 60-luku kääntyi kohti loppuaan, purjehti tuon ajan hipsterien aate, beat-sukupolven lohduton ääni Amerikasta viimein piskuiseen Suomeenkin. Turkulaisen underground-runoilija Jarkko Laineen väitetään olleen kyseisen kulttuurimuodon airut. Beat-kirjallisuuden jenkki-isien rooleissa patsastelevat sellaiset suurnimet kuten Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja William ”The Naked Lunch” S. Burroughs.

Beat-sukupolvi vaikutti 50–60-luvuilla etenkin New Yorkissa ja San Franciscossa. Suuntauksen boheemit edustajat olivat oman määritelmänsä mukaan vanhempiensa sukupolven kelkasta pudonneita. Heille huumeet ja kaikenlainen juopuminen oli taiteen tekemisen ehto ja lähde. Näihin saappaisiin astui siis aikanaan kotomaan Jarkko Laine, jonka laaja tuotanto koostuu runouden ja proosan lisäksi myös laululyriikoista mm. Rauli Badding Somerjoelle.

Olen bloggaajana mukana YLEn 101 kirjaa -projektissa, joka tarkastelee Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhtä, tuolle ajalle tyypillistä kirjaa. Kirjat valitsivat viime vuoden puolella kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. Yli 80 kirjabloggaria lähti yhteistyöhön mukaan: jokaiselle bloggaajalle arvottiin arvioitavaksi oma kirja (tai kaksi). Minulle osui vuosi 1969 ja Jarkko Laineen romaani Niin kulki Kolumbus.

Minä synnyin vuotta myöhemmin – mitään tietämättä tuon tyhjyyteen sykkivän taiteensuunnan pulssista. Beat oli luonnollisesti kaukana minun ja vanhempieni vaasalaisesta arjesta. Äitiäni vain kahdeksan vuotta nuoremmalla Laineella asiat olivat kuitenkin toisin. Hän oli vasta 22-vuotias, kun Niin kulki Kolumbus ilmestyi, romaani nuorison viihtymättömyydestä. Lukikohan äitini kirjan? Hänen hyllystään löytyi mm. Joenpeltoa ja Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon, saman vuoden kulttiromaani tuokin. Mutta ehkä äitini oli liian äiti, perheellinen, tunteakseen Jarkko Laineen omakseen.

Niin kulki Kolumbus on laahaavien päivien kertomus Henrikistä, joka seurustelee Sarin kanssa ja kuluttaa päivänsä katkuisia kipinähuudahduksia ilmaan viskoen, vittuillen ja kahviloissa vetelehtien. Henrikki riitaantuu herkästi kaikkien kanssa, koska ei juuri suutaan pese. Hän ei ole joka mamman unelmavävy, mutta eipä tässä kirjassa mammoja olekaan, vain nuoria ihmisiä vailla suuntaa ja suunnitelmaa. On Esa ja Kimmo, Henrikin parhaat kaverit, ja entinen heila, jo toisen morsian Anna, jonka perää Henrikki kirjaimellisesti vielä halajaa. Nuorten elämässä nukahdetaan, naidaan, herätään, juodaan kahvia baareissa ja kotona, soitetaan puhelinkioskeista taskut 20 pennisiä täynnä, rundataan autolla päämäärättömästi, käydään kaverilla kylässä ja kävellään ja kävellään ja kävellään.

Olutta ja punkkua menee, mutta kahvia sitäkin enemmän. Huumeista ei juurikaan ole puhetta; parit pössyt vedetään kirjan jossakin nurkassa. Jos kotimainen beat on tätä, on maku yllättävän kesy; Burroughsin sairaalloiset hallusinaatiot ovat muodonmuuttuneet Laineen runolliseksi mutta toisinaan myös raa’aksi kieleksi.

Laineen nuoret

Leikittekö tekin lapsena sitä, että joku poimi porukan puheensorinasta lauseita sieltä täältä ja kirjoitti ne ylös yhdeksi pötköksi? Sitten ylös kirjattu luettiin muille ääneen, ja syntyneen tarinan epäyhtenäinen hölynpöly nauratti. Leikki tuli mieleen, kun Lainetta tavailin.

    Mieletöntä. En saa antaa periksi kenkien tahdolle. Aivoja, poika, nyt pitää käyttää aivoja. Sari tulee huomenna kaupunkiin. Kesäloma loppu. Katsotaan avaimenreijistä. Tämä saatanan katu ei edes lopu. Pitäisi mennä kotiin. Ei ole kysymys rohkeudesta, ei rakkaudesta. Kun vain tietäisi, mitä tekisi. Kun vain. (s. 12–13)  

Tekstin fragmenttisuus jäljittelee tajunnanvirtaa. Se poimii Henrikin ajatuksia kuin puolukoita varvuista. Johdonmukaisuutta ei ajatuksissa tarvita; ajatukset ovat vapaita kaikesta systeemistä ja asettelusta. Teksti ajelehtii kuten Henrikkikin. Ohi huiluvasta langanpätkästä on välillä vaikea saada kiinni; missä kulkee Laineen-pojan miete? Mitä hän nyt taas niin kovasti huutaa?

Nuorisokulttuuri radikalisoitu 60-luvulla, kun nuorten arki täyttyi viimein omista asioista: rock’n’rollista, cokiksesta, nahkatakeista ja opiskelijoiden järjestäytymisestä. Oltiin kallellaan vasemmalle, ja kaupungistuminen oli yleisen kehityksen suunta. Tässä valossa Niin kulki Kolumbus on silkkaa ajankuvaa. Henkilöhahmojen äänet ovat kuin Käpy selän alla -elokuvan dialogista, ja maisemat piirtyvät lukijan verkkokalvolle jostain kumman syystä mustavalkoisina.

Lieneekö aika syönyt tekstiä? 2000-luvulla ovat nuorten ongelmat toisenlaiset. Enää ei pudota kelkasta vaan hukataan somesporan kyydissä mahdollisuudet inhimilliseen kohtaamiseen. Televisio ei enää hyökkää huoneen nurkasta, ja kaupungin syke on muuttunut niin, että Henrikki putoaisi asvalttiin jos kokisi ja näkisi. Lohduttomuudella on täysin toiset kasvot, ja 60-luvun nuorten huolet muuttuvat hetkessä söpön viattomaksi politikoinniksi. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, että tukehtuisitte kahviinne, vapautta kaipaavat Henrikki, Kimmo ja Esa!

– Mitä helvettiä sinä sitten toivot elämältä?
– Luokkasysteemi poissa, yhteisomistus, asumisen järjellisen yhteiskuntasuunnittelun mukaista, tuottajan ja kuluttajan yhdessä pyörittämä talouselämä, mielenvapaus eikä mitään organisoitua esivaltaa. Kelpaako herralle?
– Kauniita sanoja. Ihastuttava utopia.
– Sinun mielestäsi on siis liikaa vaadittu, jos tahtoo vapaasti hengittää?
(s. 65)

Jarkko Laine on minulle parhaimmillaan, kun hän päästää runoratsunsa vapaaksi. Hänen turhautunut, poliittinen kynänsä ei enää pure, mutta joissain virkkeissä on vielä tuoreuden klangi: Minä tulen sinun luoksesi kuin auto pitkin bulevardia; kuin hiljainen kulkija liikkeitten markiisien alla; […] minä pidän sinusta kiinni kuin nastarenkaat maantiestä. / Huone oli kuin liian pieneksi käynyt takki, kaupunki solmio kaupanpäälliseksi. / Aurinko ei jaksanut olla kuin keltainen tahra taivaalla.

Laine ei naurattanut bloggaajaa ihan näin. Mutta kuvaaja nauratti.
Niin kulki Kolumbus on paikoin liian hätäinen ja kiirehtivä, aggressiivisesti paloihin pilkottua puhetta, jota en olisi aina jaksanut seurata. Sillä on hetkensä; me emme niitä kuitenkaan aina jaa. Jos tämä lyhyt tuttavuus kotimaisen beat-kulttuurin kanssa ei rakkaudeksi roihahtanutkaan, kiinnostuin rapakontakaisesta kulttuurista kuitenkin niin, että hankin käsiini John Krokidasin ohjaaman Kill Your Darlings -elokuvan (2013), jossa alussa mainitut kolme suurta beat-runoilijaa kohtaa tragedian merkeissä.

Eikö hyvän kirjallisuuden lopullinen tehtävä olekin juuri tämä? Innostaa hakemaan tietoa, harhauttaa lukijansa etsimään lisää ja löytämään jotakin uutta?

****************************************************************


Lisää YLEn Kirjojen Suomesta täällä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi

101 kirjan listan löydät tästä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hyvä talvisota?

Philip Teir: Talvisota – avioliittoromaani
Suomennos: Jaana Nikula
Otava, 2013
345 sivua
Lainattu kirjastosta

Määritelkääpä hyvä romaani. Tai määritelkää nyt ensin hyvä. Jos nimeämme tämän adjektiivin synonyymiksi tasokkaalle, kun puhutaan kirjallisuudesta, emme ole päässeet kirjasta pidemmälle. Jos oletamme kuitenkin rohkeasti, että tasokkuus on jonkinlaista suurta viitsimistä, yrittämistä synnyttää tarinan ja lukijan välille silta, jossa ajatukset kulkevat molempiin suuntiin, toden ja ymmärrettävän luomista, tunteiden välittämistä ja inhimillisyyden havainnointia, saatamme olla jo hieman pidemmällä.

Sitten tulevat kaikki lyyriset taikakeinot, kielen muovaamisen kyky, tyyli sanoa jo useasti ennen sanottu uudella, erilaisella tavalla, omaperäiset keinot venyttää kieltä kohti lukijan emootioita ja kipupisteitä. Se on vähän kuin pukisit jalkaasi lestiltään mukavat kengät, jotka vielä näyttävät törkeän cooleilta. Sanoilla on suuri vaikutus. Nämä keinot tekevät hyvästä kirjallisuudesta erinomaisen tai ainutlaatuisen. Ne ovat myös elementtejä, jotka useat lukijat pystyvät tunnistamaan. Se millainen vaikutus tyylikeinoilla kuhunkin lukijaan on, on tietysti jo sitten toinen asia.

Luettuani tämän kevään ehkä taidokkaimman kotimaisen romaanin, Katja Kallion Yön kantaja, ei hyvän kirjallisuuden rima sinänsä noussut, mutta ylärekisteriin syntyi uusia rimoja, joihin kaiken kotimaisen kirjallisuuden ei ole tarpeen yltääkään. Joskus hyväkin riittää.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (ruots. Vinterkriget) on hyvä romaani. Se on tarina, puhtaasti tarina juuri sellaisena kuin se on, ilman cooliutta tai glitteriä. Se ei ole poikkeuksellinen, ennen kirjoittamaton, mutta se on romaani niille, jotka haluavat kääntää sivuja ilman että ajatukset jäävät haahuilemaan sanojen kutomaan dramaattiseen verkkoon. Se on hieman suomenruotsalainen ja sympaattisen kotimainen. Molempia sopivasti.

Max Paul on sosiologian professori, joka täyttää 60 vuotta, ja on eksynyt työnsä ja avioliittonsa sokkeloon. Ulospääsyn etsiminen tuottaa miehelle päänvaivaa, ja lohdutus tuntuu löytyvän hänen entisestä oppilaastaan, nykyisestä toimittajasta Laurasta, joka aikoo tehdä Maxista jutun Helsingin Sanomiin. Lähentyminen nuoreen naiseen etäännyttää entisestään vaimosta ja samalla myös aikuisista tyttäristä. Talvisota on samalla kertomus näistä kahdesta naisesta, Helenistä ja Evasta, jotka elävät omaa etsikkoaikaansa, nuorempina kuin isänsä mutta eivät välttämättä sen onnellisimpana.

Teir kuljettaa eläkeikäänsä lähestyvän Maxin kertomusta vaivatta ja rytmikkäästi eteenpäin polkien. Näkökulmat vaihtuvat kaikkien perheenjäsenten kesken, mikä keventää lukemista ja lisää sen mielenkiintoa. Teirin ja hänet kääntäneen Jaana Nikulan selkeä teksti ei ponnisteluja vaadi; sivut kääntyvät huomaamatta ja matkassa on mukava olla. Jotenkin täysin turvallista.

Mutta mikä on se mahtipontinen talvisota, jonka mukaan Teir on kirjansa nimennyt? Termi viitannee kirjassa pariinkin tasoon, ja ajassa tarvotaan toki läpi talven, mutta sotaisat, vauhkot hevoset on tällä erää kyllä jätetty pilttuuseensa kauroja pureskelemaan. Teir kertoo varmasti ja elävästi, hän on tarinaniskijä, mutta kaiken kylmettävää, viimaista ja nälkäkurjuudessa riepottelevaa talvisotaa ei tästä porvarillisesta kirjasta löydy. En sano sen olevan välttämättä pettymys, ehkä pienoinen yllätys ja pikkiriikkinen harmistus. Jostakin syystä Teiristä on silti helppo pitää, vaikkei hänen suomenruotsalainen maisemansa ole kjellwestö-maustettua kaunopuhetta. Teir ennemminkin toteaa asiat kuten ne ovat, konstailematta.

Hänestä tuntui, että hänen oli päästävä ulos ja saatava raitista ilmaa. Niinpä hän otti kengät ja takin ja avasi oven pihalle. Edvard, joka oli maannut koko illan lattialla uunin edessä, seurasi häntä. Valtaisa tuulenpuuska kohotti heidät melkein ilmaan ja sai Maxin takin lepattamaan. Satoi lunta. Tai pikemminkin pyrytti, voimakas myrsky raivosi pihan yllä, käänsi paljaat karviaismarjapensaat maata vasten ja muutti maiseman toisennäköiseksi. Selvimmin Max huomasi äänen, myrskyn pauhun, ja tuntui kuin hän olisi kuullut sen joka sävelen, pohjalla oli ulvontaa, keskirekisterissä suhinaa ja kaiken yllä ujellusta, joka puhdisti hänen ajatuksensa, enää ei voinut ajatella yhtään mitään. (s. 255)

Ei siis kannata säikähtää kirjan dramaattista nimeä; tämä kirja passaa kesäkeinuun ja laiturinnokkaan, kera kypsänpunaisten mansikoiden ja kahvikupin kaveriksi. Joskus on suorastaan riemullista lukea romaania, jossa ei tarvitse lumoutua jokaisesta kielen koukerosta vaan voi keskittyä tarinallisuuteen. Ehkä talvisota on hillityissä piireissä tällaista, hieman lakonista ja rauhallista, jäätävää mutta lamaantunutta. Itse olen tottunut niihin vauhkoontuneisiin sotahevosiin ja ärhäkkäisiin pistimiin tanassa (kielikuva saattoi mennä ehkä lähemmäs Ranskan vallankumousta, mutta ymmärtänette pointin).

Romaanin paras jännite hieman veltostuu loppua kohden, kuin aika tai ajatukset olisivat loppuneet kirjoittaessa kesken. Notkahduksista huolimatta Philip Teir on jollakin tapaa lumonnut minut. Ja vaikka se johtuisikin enemmän hänen ansioistaan loistavan Helsinki Litin luojana kuin tämän romaanin kirjoittajana, en malta odottaa hetkeä, kun pääsen lukemaan Teirin uusinta romaania Tällä tavalla maailma loppuu. Romaani, joka alkaa sanoilla ”Myrskyn puhjettua poika ja äiti hakevat suojaa autosta. Elokuu.” ei voi olla muuta kuin vähintään hyvä. Kainosti toivoisin, että enemmän.

Kirjailija Helmi Kekkonen luki myös Teiriä äskettäin. Lue miten hän ihastui tuohon uusimpaan ja Talvisotaan tästä ja tästä.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Hienojen sävyjen värityskirja

Marko Annala: Värityskirja
LIKE, 2017
203 sivua
Lainattu kirjastosta

Yritän sanoa jotakin, mutta puheeni katkeilee, sillä koko kehoni tärisee kuin olisin paleltumaisillani. Olen upottanut kaiken tarmoni muuttoon, sysännyt tunteeni syrjään ja sen seurauksena syvälle kehoni sisään piilottamani suru on pingottunut kireälle kuin liian tiukalle viritetty kitarankieli, odottaen vain niitä muutamaa viimeistä viritystapin pyöräytystä, jotka katkaistessaan kielen päästäisivät sen viimeinkin vapaaksi.

Jossakin määrin pitää paikkansa, että menestys vaatii uhrauksia ja taiteilijoiden on elettävä poikkeuksellisen vaikea lapsuus kehittyäkseen kohti menestystä. Tietenkin riippuu taiteenlajista ja siitä millaista versiota omasta lajistaan kehittää, mutta ympäristöllä on kieltämättä monien muusikkojen elämässä ollut merkittävä vaikutus heidän uralleen. Kärsimyksen kautta voittoonko siis?

Menestyneen kotimaisen raskasmetalliyhtye Mokoman solisti Marko Annala ei totisesti ole poikkeus tässä tähtien joukossa. Lapsuuttaan ei voi valita, eikä todellakaan sitä, millaiseksi aikuiseksi se ja kokemukset kasvattavat. Monille muusikoille yksi lohduntie ovat alkoholi ja huumeet kuten vaikkapa brittiläisen The Cure -indiebändin pojille, mistä kertookin vasta myös Likeltä ilmestynyt loistava Cured-muistelmateos (tästä lisää myöhemmin). Toisille muusikoille lapsuuden kokemukset aiheuttavat masennusta ja mielenterveysongelmia. Tästä Annalan esikoisteos Värityskirja onkin hallittu ja tyylikäs puheenvuoro kotimaisen rock-kirjallisuuden saralla.

Mielenterveysongelmat koituvat usein juuri herkkien ja taiteellisten ihmisten kohtaloksi, eikä Annala kirjansa perusteella ole tästäkään poikkeus. Värityskirja on rehellisen avoin ja kaunokirjallisesti varsin eheä autofiktiivinen romaani, tarina siitä millaista on olla koulukiusattu poika ja kasvaa siltä maapohjalta yhdeksi Suomi-rockin legendoista.

Samalla se on katsaus kotimaiseen musiikkimaailmaan, jossa Annalan kaltainen absolutisti on harvinainen mutta myös ilahduttavan raikas poikkeus. Sitä kuvittelisi, että raskasmetallinen taide syntyy raskasmielisistä, kovista jätkistä, jotka sylkevät baarinnurkissa heikoimpien tuoppiin, eikä lyyrisyys ole heidän vahvin elementtinsä. Marko Annala piirtyy kuitenkin romaanissaan herkkämieliseksi, runolliseksi ja luontoa rakastavaksi mieheksi, joka on kaikkea muuta kuin turhantärkeä kukkopoika tunkiolla. Annala kirjoittaa itsensä niin poikana kuin vastuuta kantavana isänä ja äijärokin jumalana mieheksi, jonka sydän on paperinohut, rypistetty mytty, silmät hiljaisuutta ja metsänkahinaa rakastavan maalaisromantikon.

Ja Annala kirjoittaa hyvin, todella hyvin. Ammattikoulussa hän kertoo saaneensa äidinkielestä aina heittämällä vitosia, mitään juurikaan tekemättä, kun muut aineet tuottivat kiinnostamattomuuden vuoksi vaikeuksia. Väristyskirjaa lukiessa tätä ei ole syytä hetkeäkään epäillä. Annalan teksti on kuin melodista, tarkoin punnittua rokkia, johon klassiset säväykset tuovat ikuisuutta ja nostattavat syntyneen musiikin keveisiin yläilmoihin. Äijä osaa sanat ja tunteet ja on saanut ne väritettyä esikoiseensa uskottavasti ja sydäntä riipaisevasti.

Koulukiusaamisen kuviot Marko Annalan nuoruudessa itäisessä Suomessa ovat fyysisesti rankempia kuin nykypäivänä tuskin voi olla mahdollista. Kovat jätkät pistävät hänet syömään vessassa välitunnilla muttereita, istuttavat vesilätäköissä ja lahjoittavat nyrkiniskuja kylkeen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei tällaiseen ruumiilliseen kiusantekoon ole kukaan opettajista tai kumpikaan vanhemmista puuttunut, kaikkien auktoriteettien silmät ovat olleet 80-luvulla visusti kiinni. On kuin lukuisat pahoinpitelyt olisivat olleet vain Annalan omaa yksityistä todellisuutta, jonne muilta oli portit lujasti säpissä. Sen ymmärtäminen koskettaa ehkä Värityskirjassa eniten: kun lapsi jätetään kipuinensa niin yksin, ettei hänelle jää käteen muuta kuin lisähinnan maksu aikuismasentuneena.

Tämä romaani on vahva suositus lähes kaikille. Ei ole mitään väliä, millaista musiikkia itse kuuntelet, sillä tämä ei ole kirja rokista tai Mokomasta, tämä on kirja peloista ja niiden voittamisesta, itsensä rakastamisesta, omiin voimiin uskomisesta ja ponnistamisesta alustalta, joka imee sisuksiinsa kuin ahne suo. Annalan tarina on selviytymiskertomus täynnä toivoa ja osoitus siitä, että todellinen lahjakkuus löytää aina tiensä maaliin. Hänet masennuksen mustilta petolinnuilta pelasti musiikki, ymmärrys siitä, että hänen tiensä on kulkeva kaikesta huolimatta kohti tällaista pelastusta. Kun elämä on musta-valkoinen kuvakirja, Annala värittää sen lopulta itse mieleisekseen ja onnistuu löytämään todellisen minänsä.

Vaikka ajokortittomana en koskaan istukaan kuskin paikalla, tuntuu minusta ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että olen ottamassa ohjat käsiini. On alkamassa uusi aika, jollaista en ennen ole elänyt. Olisin rehellinen tunteilleni. En eläisi vain muille vaan myös itselleni. Avaan sivuikkunan ja työnnän kyynärpääni ulos. Näin kuuluu tehdä kun on täynnä itseään. Ja välillä on hyvä olla täynnä itseään. (s. 134)

Tämä kirja on myös tärkeä julistus niille nuorille, joiden valo on toivottomassa tilassa sammumassa, jotka on nujerrettu ja jotka eivät tiedä, miten pitää soihtu palamassa kun happea on enää vain vähän. Kiitos Marko Annala rohkeudestasi astua kirjallasi valokiilasta takaisin sinne pimeään, mistä olet rämpien mutta katkeroitumatta noussut.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Paljon melua viikonlopusta: Helsinki Lit

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali
12.–13.5.2017 Savoy-teatterissa


Kolmannen kerran järjestetty Helsinki Lit on kasvanut lyhyessä ajassa merkittäväksi ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tyylikkääksi kirjallisuustapahtumaksi. Keskittyessään kansainväliseen kirjallisuuteen se on myös käännöskirjallisuuden ainoa oma festari Suomessa.

Kääntäjänammatistani huolimatta olen rajannut käännetyt maailmankirjat pois aktiiviselta lukulistaltani. Ei rajaus ole ollut tietoisen aggressiivinen, mutta koska kotimainen rintama tuottaa nykyisin niin paljon upeita kirjoja, on aikani mennyt niiden parissa. Käännöskirjallisuutta luen silloin kun kuulen jostakin poikkeuksellisen kiehtovasta uutuusromaanista, mutta en fanita ketään suurnimeä tai odota tietyn kirjailijan seuraavaa romaania suomeksi.

Tai en ainakaan ennen kuin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi Helinä Kankaan käsialalla.

Minulle Helsinki Lit on siksi kätevä tapahtuma, sillä sinne valikoituu sen hetken suuria kansainvälisiä kirjallisuusnimiä, joihin muutoin en ehkä ehtisi tutustua. Suomenruotsalainen kirjailija Philip Teir Litin takana onnistuu ratsastamaan joka vuosi kirjallisuuden aallonharjalla ja kalastaa paikalle kerrassaan mainioita kirjailijoita.

Tänä vuonna tuntui, että kattaus oli vieläkin parempi kuin erinomainen. Istuin kuuntelemassa nyt kaikki Litin älykkäät ja innostavat keskustelut, joita Savoyn lavalla käytiin.

Perjantain ne naiset ja se mies

Odotin ennakkoon niin ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin kuin zimbabwelaisen Petina Gappahin keskusteluja. Lindan seurassa lavalla viihtyi Märta Tikkanen, ja heidän sympaattinen jutustelu Juha Itkosen johdolla ruotsiksi paljasti naisten olevan kirjekavereita jo vuosien ajan. Tikkanen on jonkinlainen paperikirjementori Lindalle – ja toki myös toisinpäin.

Olen juuri saanut lainaan Boström Knausgårdin uusimman Tervetuloa Amerikkaan, josta Litissä tietysti myös puhuttiin. Suosittelen teosta kaikille jo senkin takia, että alle 100-sivuisena se mahtuu kätevästi vaikka kenen lukulistalle. Lisäksi kielen ekonomisuus on kerännyt paljon ihastusta. Ja kyllä, Linda Boström Knausgård on juuri sen norjalaisen Knausgårdin nykyinen ex-vaimo; Lindasta on siis saanut lukea jo roppakaupalla, jos on lukenut kaikki Taisteluni-sarjan kuusi osaa.

Toinen perjantai-illan naistähdistä oli kirjailija ja lakinainen Petina Gappah, kerrassaan räiskyvän upea lavapersoona mustassa tyllihameessaan ja piikkareissa. Häneltä on keväällä ilmestynyt suomeksi Muistojen kirja, syrjityn albiinonaisen tarina vankilasta, missä hän istuu syytettynä murhasta. Naisen nimi on Memory. Gappahille on tärkeää synkästä aiheesta huolimatta säilyttää kirjoissaan aina toivo. Siinä painava syy liittää kesän lukulistalle tuo Muistojen kirja. Niin paljon kuin kirjailija ihaileekin tämän kevään lukujättiä Pieni elämä Yanagiharalta Gappah sanoi, ettei voisi kuitenkaan kirjoittaa koskaan yhtä ilotonta tahi toivotonta romaania.

Gappahin ja Sirpa Kähkösen seurassa jutusteli Ruotsin tämän hetken yksi suurimmista nimistä, kreikkalaissyntyinen Aris Fioretos, jonka myöskin vankilaoloihin sijoittuva romaani Mary sujahti itselläni kirjakassiin. Tämä äärettömän vaikea päätös yhden kirjan ostosta perustui lopulta osin siihen, että Fioretoksen kirjan kansi on verenvärisine granaattiomenoineen houkuttelevan kaunis. Bloggaajaystäväni Kirjaluotsin Tiina kun vielä kertoi Fioretoksen kirjan olevan rankempi kuin Gappahin, päätin luottaa myös Ruotsin kirjakansan makuun. Gappah on toki jo varattuna kirjastosta.

Laurent Binet keskustelee Tuomas Nevanlinnan kanssa

Illan yllättäjä itselleni oli kuitenkin ranskalainen Laurent Binet. Liekö miehen ranskalainen aksentti (haastattelukielenä englanti), joka minut hurmasi vai pelkästään se, että hänen uutuusromaanissaan seikkailee semiootikko Roland Barthes, kirjallisuustieteen luennoilta vielä hämärästi tutun pelottava tieteen mies, jonka teksti kirjailijan kuolemasta aikoinaan avasi silmäni ymmärtämään kirjallisuustieteen lumon. Romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? mullisti joka tapauksessa Ranskan kultivoituneita piirejä ilmestyessään, sillä se sekoittaa historian tapahtumia, todellisia, jo edesmenneitä henkilöitä filosofian ja lingvistisen tieteen aloilta, popkulttuuria ja kätkee sivuilleen seikkailuromaanin, jossa etsitään kadonnutta, Barthesin (fiktiiviseen) murhaan johtanutta käsikirjaa kielen seitsemännestä funktiosta. Romaanilla on dekkarimainen juoni Umberto Econ henkeen, joka hänkin totta kai romaanissa seikkailee.

Kuka murhasi Roland Barthesin? on lähes pakkosuositus kaikille kirjallisuus- ja kielitieteen ystäville; se avautunee paremmin, jos on edes hieman käsitystä kuka oli Focault, Derrida tai Julia Kristeva. Savoyn lavalla käytiin Tuomas Nevanlinnan ja Binet’n kera juuri niin älymystöllinen kirjallinen keskustelu kuin sopia odottaa. Mutta mikä parasta: se oli pikkunokkelaa ja terävää – juuri sillä tavalla, että seuraaminen tuotti puhdasta iloa. Olen aina hieman pelännyt ranskalaisia kirjailijoita; ne kaikki tuntuvat pukeutuneen jonkinasteiseen enfant terrible -kaapuun, joka heilahtaa tyhmän lukijan kasvoille kuin Potterin taikasauva. Binet oli Björn Borg -collegepuserossaan kuitenkin harmittoman sympaattinen ajattelija, jonka valovoimaisuus perustuu hänen ilmiselvään kykyynsä katsoa maailmaa muutenkin kuin vain tieteen norsunluutornista. Miehen, joka on kirjoittanut kirjaansa kuulemma myös The Curen Robert Smithin, täytyy olla myös sydämeltään hieman musiikkisnobi, eikä sellainen ole mielestäni koskaan turmioksi.

Miesten vuoro

Monille Nobel-palkittu Orhan Pamuk oli syy tulla Litiin lauantaina, ja päivä myytiin loppuun jo etukäteen. Minä olenkin vähän tällainen patrioottinen juntti enkä Pamukin tuotantoa tunne, joten odotin kaikkein eniten ruotsalaista Tom Malmquistia. Hänen romaaninsa Joka hetki olemme yhä elossa vastasi omaan katastrofinälkääni. Kirjahan perustuu tositapahtumiin ja kertoo avopuolison kuolemasta samalla, kun pariskunnan esikoinen syntyy. Olen kaiketi valinnaisesti herkkä, sillä Malmquistin esiintyminen ei saanut kuin etäisesti silmät kosteiksi, vaikka ihastuttavan avoin hän olikin. Ihastuttavan ruotsalainen.

Lauantai oli karismaattisten miesten päivä. Älyllisesti herkullisinta ruokaa tarjoilivat eittämättä neurokirurgi, brittikirjailija Henry Marsh, amerikkalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell ja tietenkin – kuinkas muutenkaan – illan pääesiintyjä, Turkin tähti Orhan Pamuk.

Marsh ja punaiset nilkkurit
Jokainen joka pitää englantilaisuudesta ja yhdistää siihen kuivakan mustan huumorin ja ruudulliset tweed-takit, ei voi olla pitämättä Henry Marshista. Hänessä on jotakin sopivan tuttua ja isällistä, aimo annos viisautta ja pyöreiden lasien takaista herkkyyttä, niin että Merete Mazzarellan kanssa keskustelusta tuli lämminhenkinen takkatuliturinointi, josta ei kuitenkaan ihailtavaa viisautta puuttunut, ei kummaltakaan. Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on sulattanut niin kriitikoiden kuin lukijoiden sydämet, sillä huippuluokan kirurgi on pistänyt teoksessa likoon myös itsensä. Kirja on varmasti avaava lukukokemus, sillä niin, siinä avataan ihmiskallo ja tungetaan veitsi suoraan elimistä tärkeimpään. Kun neurologi epäonnistuu, eivät seuraukset voi olla mitenkään kauniit, mutta Marsh ei epäröi rehellisyyttä, totuutta. Jos miehen kirja peilaa edes hitusen hänen lavakarismaansa, kirjan on pakko olla elämys.

Garth Greenwellistä kirjallinen maailma on saanut kuitenkin varsinaisen spiikkerin. Hänellä on erinomainen ulosanti, johon vaikutuksensa on toki tehnyt esikoisensa nyt 1,5 vuoden pituinen maailmanmarkkinointi. Kaikki mikä kuuluu sinulle on ylistystä kerännyt tarina amerikkalaisesta opettajasta, joka päätyy Bulgariaan töihin ja tapaa siellä kauniin Mitkon. Siitä alkaa vaikea rakkaustarina, joka on auttamatta myös poliittinen katsaus vauraan ja köyhän maan edustajan kulttuurikohtaamiseen. Mitä rakkaus maksaa, kysyi lavalla Jari Tervo Greenwelliltä, ja niin kysyy tavallaan romaanikin. Keskustelussa ruodittiin myös Trumphin valtaan astumista ja sen mahdollisia seurauksia Amerikalle. 

Greenwell, siviiliammatiltaan opettaja, lausui lavalla sen verran suuria sanoja, että suosittelen tutustumaan hänen karismaansa Yle Areenassa, mistä löytyykin kaikki Helsinki Litin keskustelut.

Vaikka päivä oli miesten, oli todella positiivinen yllätys kuunnella heti alkuun ruotsalaista dekkaristi Malin Persson Giolitoa, joka oli itselleni täysin tuntematon. Hän saarnasi vahvasti story tellingin puolesta, mitä dekkarikin parhaimmillaan voi tehdä. Kirjailijan psykologinen trilleri Suurin kaikista kertoo kouluampumisesta mutta sivuaa samalla nykyajan suuria poliittisia ongelmia Euroopassa. Persson Giolito on myös loistava puhuja, jonka vakuuttava, eläväinen habitus sai toivomaan, että seuraavan kerran aamumuroissani olisi maidon ohella edes ripaus ruotsalaisuutta. Dom är bara, så annorlunda!

Orhan Pamuk julistaa
Orhan Pamukista tuskin tarvitsee sanoa muuta kuin että lukekaa ihmeessä kaikki Kummallinen mieleni, rakkaudentunnustus Istanbulille ja everymanille, jos ette pelästy 800-sivuisia kirjoja. Päähenkilö Mevlut, jugurttikauppias, on muuttanut maalta Istanbuliin 60-luvun lopulla, ja romaani on hänen ja kaupungin tarina. Pamuk on kirjoittanut kadunmieheen kuulemma hieman itseään. Kun miettii, millaisessa myllerryksessä Turkki tällä hetkellä on, tuntuu lähes ihmeeltä, että Pamukin kaltaisia rohkelikkoja maasta löytyy. Hän on kirjailija, jonka elämän aikana Turkin vankilassa on istunut aina vähintään yksi kirjailija.

Ja se Elena Ferrante…

Perjantaina jaettiin Jarl Hellemann -käännöspalkinto nyt kolmatta kertaa. Se jaetaan Helsinki Litissä aina edellisen vuoden parhaalle käännökselle. Tietämättä romaaneja, joita raadilla oli ehdokaslistallaan, sanon kuitenkin, että suomentaja Helinä Kankaan saadessa sen Loistava ystäväni -romaanin käännöksestä palkinto meni niin oikeaan osoitteeseen. Kirjan kutsuva, italiantuoksuinen, vanhahtavakin kieli lumosi minut viime vuonna, enkä lakkaa ihmettelemästä, miten italialaisen kulttuurin voikin tuoda niin lähelle suomalaista sielua.

Conclusion

Helsinki Lit on tapahtuma, jota ilman me emme voi enää elää. Se tuo kaukaisemman maailman ihanan lähelle, avaa kulttuuri-ikkunoita ammolleen mutta ennen kaikkea esittelee älyllistä kirjakeskustelua, joka kuitenkin pysyy turvallisen lähellä lukijaa. Kyse ei ole tiedejargonista ja ylimielisistä kirjallisuusteorioista, vaan inhimillisistä keskusteluista, joita värittää alati jokin kristallinkirkas, nerokas näkemys, kirjailijoiden persoonat ja karisma, joka on monien tapahtuman tähtien kohdalla yhdistelmä everymania ja oppinutta näkijää. Kiitos Philip Teir, kiitos Helsinki Lit, että olette jatkossakin. Me tarvitsemme teitä ja te tarvitsette meitä, lukijoita jotka täyttävät salin viimeisenkin penkin ja kurottavat kaulansa kohti kirkkaita valoja.

(Ja muuten, haluan nähdä Juha Itkosen ensikin vuonna yhtenä keskustelun vetäjistä. Hänhän on jo osa kalustoa, tuo Hämeenlinnan sympaattinen kerubi.)

***
Liput tapahtumaan hankittu itse.

Henry Marsh (kuva: Arja Korhonen)
Garth Greenwell (kuva: Arja Korhonen)