torstai 22. kesäkuuta 2017

YLEn 101 kirjaa -projekti: vuosi 1969 ja Jarkko Laine


Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus
Otava, 1969

Ostettu divarista

    Yhtenäisyys on voimaa. Vallankumouksessa. Minä istun tämän maailman kahviloissa ja katselen, miten lokakuiden äänettömät raggarit mukiloivat Leninin katuun. Yhtenäisyys on voimaa. Minä seison tämän maailman kusiputkissa ja kuuntelen, miten lokakuiden mustat paloautot kiitävät halki öisen kaupungin.
    Kuka on kaikkialla? ja kuka ei missään?

Kun villi 60-luku kääntyi kohti loppuaan, purjehti tuon ajan hipsterien aate, beat-sukupolven lohduton ääni Amerikasta viimein piskuiseen Suomeenkin. Turkulaisen underground-runoilija Jarkko Laineen väitetään olleen kyseisen kulttuurimuodon airut. Beat-kirjallisuuden jenkki-isien rooleissa patsastelevat sellaiset suurnimet kuten Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja William ”The Naked Lunch” S. Burroughs.

Beat-sukupolvi vaikutti 50–60-luvuilla etenkin New Yorkissa ja San Franciscossa. Suuntauksen boheemit edustajat olivat oman määritelmänsä mukaan vanhempiensa sukupolven kelkasta pudonneita. Heille huumeet ja kaikenlainen juopuminen oli taiteen tekemisen ehto ja lähde. Näihin saappaisiin astui siis aikanaan kotomaan Jarkko Laine, jonka laaja tuotanto koostuu runouden ja proosan lisäksi myös laululyriikoista mm. Rauli Badding Somerjoelle.

Olen bloggaajana mukana YLEn 101 kirjaa -projektissa, joka tarkastelee Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhtä, tuolle ajalle tyypillistä kirjaa. Kirjat valitsivat viime vuoden puolella kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. Yli 80 kirjabloggaria lähti yhteistyöhön mukaan: jokaiselle bloggaajalle arvottiin arvioitavaksi oma kirja (tai kaksi). Minulle osui vuosi 1969 ja Jarkko Laineen romaani Niin kulki Kolumbus.

Minä synnyin vuotta myöhemmin – mitään tietämättä tuon tyhjyyteen sykkivän taiteensuunnan pulssista. Beat oli luonnollisesti kaukana minun ja vanhempieni vaasalaisesta arjesta. Äitiäni vain kahdeksan vuotta nuoremmalla Laineella asiat olivat kuitenkin toisin. Hän oli vasta 22-vuotias, kun Niin kulki Kolumbus ilmestyi, romaani nuorison viihtymättömyydestä. Lukikohan äitini kirjan? Hänen hyllystään löytyi mm. Joenpeltoa ja Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon, saman vuoden kulttiromaani tuokin. Mutta ehkä äitini oli liian äiti, perheellinen, tunteakseen Jarkko Laineen omakseen.

Niin kulki Kolumbus on laahaavien päivien kertomus Henrikistä, joka seurustelee Sarin kanssa ja kuluttaa päivänsä katkuisia kipinähuudahduksia ilmaan viskoen, vittuillen ja kahviloissa vetelehtien. Henrikki riitaantuu herkästi kaikkien kanssa, koska ei juuri suutaan pese. Hän ei ole joka mamman unelmavävy, mutta eipä tässä kirjassa mammoja olekaan, vain nuoria ihmisiä vailla suuntaa ja suunnitelmaa. On Esa ja Kimmo, Henrikin parhaat kaverit, ja entinen heila, jo toisen morsian Anna, jonka perää Henrikki kirjaimellisesti vielä halajaa. Nuorten elämässä nukahdetaan, naidaan, herätään, juodaan kahvia baareissa ja kotona, soitetaan puhelinkioskeista taskut 20 pennisiä täynnä, rundataan autolla päämäärättömästi, käydään kaverilla kylässä ja kävellään ja kävellään ja kävellään.

Olutta ja punkkua menee, mutta kahvia sitäkin enemmän. Huumeista ei juurikaan ole puhetta; parit pössyt vedetään kirjan jossakin nurkassa. Jos kotimainen beat on tätä, on maku yllättävän kesy; Burroughsin sairaalloiset hallusinaatiot ovat muodonmuuttuneet Laineen runolliseksi mutta toisinaan myös raa’aksi kieleksi.

Laineen nuoret

Leikittekö tekin lapsena sitä, että joku poimi porukan puheensorinasta lauseita sieltä täältä ja kirjoitti ne ylös yhdeksi pötköksi? Sitten ylös kirjattu luettiin muille ääneen, ja syntyneen tarinan epäyhtenäinen hölynpöly nauratti. Leikki tuli mieleen, kun Lainetta tavailin.

    Mieletöntä. En saa antaa periksi kenkien tahdolle. Aivoja, poika, nyt pitää käyttää aivoja. Sari tulee huomenna kaupunkiin. Kesäloma loppu. Katsotaan avaimenreijistä. Tämä saatanan katu ei edes lopu. Pitäisi mennä kotiin. Ei ole kysymys rohkeudesta, ei rakkaudesta. Kun vain tietäisi, mitä tekisi. Kun vain. (s. 12–13)  

Tekstin fragmenttisuus jäljittelee tajunnanvirtaa. Se poimii Henrikin ajatuksia kuin puolukoita varvuista. Johdonmukaisuutta ei ajatuksissa tarvita; ajatukset ovat vapaita kaikesta systeemistä ja asettelusta. Teksti ajelehtii kuten Henrikkikin. Ohi huiluvasta langanpätkästä on välillä vaikea saada kiinni; missä kulkee Laineen-pojan miete? Mitä hän nyt taas niin kovasti huutaa?

Nuorisokulttuuri radikalisoitu 60-luvulla, kun nuorten arki täyttyi viimein omista asioista: rock’n’rollista, cokiksesta, nahkatakeista ja opiskelijoiden järjestäytymisestä. Oltiin kallellaan vasemmalle, ja kaupungistuminen oli yleisen kehityksen suunta. Tässä valossa Niin kulki Kolumbus on silkkaa ajankuvaa. Henkilöhahmojen äänet ovat kuin Käpy selän alla -elokuvan dialogista, ja maisemat piirtyvät lukijan verkkokalvolle jostain kumman syystä mustavalkoisina.

Lieneekö aika syönyt tekstiä? 2000-luvulla ovat nuorten ongelmat toisenlaiset. Enää ei pudota kelkasta vaan hukataan somesporan kyydissä mahdollisuudet inhimilliseen kohtaamiseen. Televisio ei enää hyökkää huoneen nurkasta, ja kaupungin syke on muuttunut niin, että Henrikki putoaisi asvalttiin jos kokisi ja näkisi. Lohduttomuudella on täysin toiset kasvot, ja 60-luvun nuorten huolet muuttuvat hetkessä söpön viattomaksi politikoinniksi. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, että tukehtuisitte kahviinne, vapautta kaipaavat Henrikki, Kimmo ja Esa!

– Mitä helvettiä sinä sitten toivot elämältä?
– Luokkasysteemi poissa, yhteisomistus, asumisen järjellisen yhteiskuntasuunnittelun mukaista, tuottajan ja kuluttajan yhdessä pyörittämä talouselämä, mielenvapaus eikä mitään organisoitua esivaltaa. Kelpaako herralle?
– Kauniita sanoja. Ihastuttava utopia.
– Sinun mielestäsi on siis liikaa vaadittu, jos tahtoo vapaasti hengittää?
(s. 65)

Jarkko Laine on minulle parhaimmillaan, kun hän päästää runoratsunsa vapaaksi. Hänen turhautunut, poliittinen kynänsä ei enää pure, mutta joissain virkkeissä on vielä tuoreuden klangi: Minä tulen sinun luoksesi kuin auto pitkin bulevardia; kuin hiljainen kulkija liikkeitten markiisien alla; […] minä pidän sinusta kiinni kuin nastarenkaat maantiestä. / Huone oli kuin liian pieneksi käynyt takki, kaupunki solmio kaupanpäälliseksi. / Aurinko ei jaksanut olla kuin keltainen tahra taivaalla.

Laine ei naurattanut bloggaajaa ihan näin. Mutta kuvaaja nauratti.
Niin kulki Kolumbus on paikoin liian hätäinen ja kiirehtivä, aggressiivisesti paloihin pilkottua puhetta, jota en olisi aina jaksanut seurata. Sillä on hetkensä; me emme niitä kuitenkaan aina jaa. Jos tämä lyhyt tuttavuus kotimaisen beat-kulttuurin kanssa ei rakkaudeksi roihahtanutkaan, kiinnostuin rapakontakaisesta kulttuurista kuitenkin niin, että hankin käsiini John Krokidasin ohjaaman Kill Your Darlings -elokuvan (2013), jossa alussa mainitut kolme suurta beat-runoilijaa kohtaa tragedian merkeissä.

Eikö hyvän kirjallisuuden lopullinen tehtävä olekin juuri tämä? Innostaa hakemaan tietoa, harhauttaa lukijansa etsimään lisää ja löytämään jotakin uutta?

****************************************************************


Lisää YLEn Kirjojen Suomesta täällä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi

101 kirjan listan löydät tästä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hyvä talvisota?

Philip Teir: Talvisota – avioliittoromaani
Suomennos: Jaana Nikula
Otava, 2013
345 sivua
Lainattu kirjastosta

Määritelkääpä hyvä romaani. Tai määritelkää nyt ensin hyvä. Jos nimeämme tämän adjektiivin synonyymiksi tasokkaalle, kun puhutaan kirjallisuudesta, emme ole päässeet kirjasta pidemmälle. Jos oletamme kuitenkin rohkeasti, että tasokkuus on jonkinlaista suurta viitsimistä, yrittämistä synnyttää tarinan ja lukijan välille silta, jossa ajatukset kulkevat molempiin suuntiin, toden ja ymmärrettävän luomista, tunteiden välittämistä ja inhimillisyyden havainnointia, saatamme olla jo hieman pidemmällä.

Sitten tulevat kaikki lyyriset taikakeinot, kielen muovaamisen kyky, tyyli sanoa jo useasti ennen sanottu uudella, erilaisella tavalla, omaperäiset keinot venyttää kieltä kohti lukijan emootioita ja kipupisteitä. Se on vähän kuin pukisit jalkaasi lestiltään mukavat kengät, jotka vielä näyttävät törkeän cooleilta. Sanoilla on suuri vaikutus. Nämä keinot tekevät hyvästä kirjallisuudesta erinomaisen tai ainutlaatuisen. Ne ovat myös elementtejä, jotka useat lukijat pystyvät tunnistamaan. Se millainen vaikutus tyylikeinoilla kuhunkin lukijaan on, on tietysti jo sitten toinen asia.

Luettuani tämän kevään ehkä taidokkaimman kotimaisen romaanin, Katja Kallion Yön kantaja, ei hyvän kirjallisuuden rima sinänsä noussut, mutta ylärekisteriin syntyi uusia rimoja, joihin kaiken kotimaisen kirjallisuuden ei ole tarpeen yltääkään. Joskus hyväkin riittää.

Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (ruots. Vinterkriget) on hyvä romaani. Se on tarina, puhtaasti tarina juuri sellaisena kuin se on, ilman cooliutta tai glitteriä. Se ei ole poikkeuksellinen, ennen kirjoittamaton, mutta se on romaani niille, jotka haluavat kääntää sivuja ilman että ajatukset jäävät haahuilemaan sanojen kutomaan dramaattiseen verkkoon. Se on hieman suomenruotsalainen ja sympaattisen kotimainen. Molempia sopivasti.

Max Paul on sosiologian professori, joka täyttää 60 vuotta, ja on eksynyt työnsä ja avioliittonsa sokkeloon. Ulospääsyn etsiminen tuottaa miehelle päänvaivaa, ja lohdutus tuntuu löytyvän hänen entisestä oppilaastaan, nykyisestä toimittajasta Laurasta, joka aikoo tehdä Maxista jutun Helsingin Sanomiin. Lähentyminen nuoreen naiseen etäännyttää entisestään vaimosta ja samalla myös aikuisista tyttäristä. Talvisota on samalla kertomus näistä kahdesta naisesta, Helenistä ja Evasta, jotka elävät omaa etsikkoaikaansa, nuorempina kuin isänsä mutta eivät välttämättä sen onnellisimpana.

Teir kuljettaa eläkeikäänsä lähestyvän Maxin kertomusta vaivatta ja rytmikkäästi eteenpäin polkien. Näkökulmat vaihtuvat kaikkien perheenjäsenten kesken, mikä keventää lukemista ja lisää sen mielenkiintoa. Teirin ja hänet kääntäneen Jaana Nikulan selkeä teksti ei ponnisteluja vaadi; sivut kääntyvät huomaamatta ja matkassa on mukava olla. Jotenkin täysin turvallista.

Mutta mikä on se mahtipontinen talvisota, jonka mukaan Teir on kirjansa nimennyt? Termi viitannee kirjassa pariinkin tasoon, ja ajassa tarvotaan toki läpi talven, mutta sotaisat, vauhkot hevoset on tällä erää kyllä jätetty pilttuuseensa kauroja pureskelemaan. Teir kertoo varmasti ja elävästi, hän on tarinaniskijä, mutta kaiken kylmettävää, viimaista ja nälkäkurjuudessa riepottelevaa talvisotaa ei tästä porvarillisesta kirjasta löydy. En sano sen olevan välttämättä pettymys, ehkä pienoinen yllätys ja pikkiriikkinen harmistus. Jostakin syystä Teiristä on silti helppo pitää, vaikkei hänen suomenruotsalainen maisemansa ole kjellwestö-maustettua kaunopuhetta. Teir ennemminkin toteaa asiat kuten ne ovat, konstailematta.

Hänestä tuntui, että hänen oli päästävä ulos ja saatava raitista ilmaa. Niinpä hän otti kengät ja takin ja avasi oven pihalle. Edvard, joka oli maannut koko illan lattialla uunin edessä, seurasi häntä. Valtaisa tuulenpuuska kohotti heidät melkein ilmaan ja sai Maxin takin lepattamaan. Satoi lunta. Tai pikemminkin pyrytti, voimakas myrsky raivosi pihan yllä, käänsi paljaat karviaismarjapensaat maata vasten ja muutti maiseman toisennäköiseksi. Selvimmin Max huomasi äänen, myrskyn pauhun, ja tuntui kuin hän olisi kuullut sen joka sävelen, pohjalla oli ulvontaa, keskirekisterissä suhinaa ja kaiken yllä ujellusta, joka puhdisti hänen ajatuksensa, enää ei voinut ajatella yhtään mitään. (s. 255)

Ei siis kannata säikähtää kirjan dramaattista nimeä; tämä kirja passaa kesäkeinuun ja laiturinnokkaan, kera kypsänpunaisten mansikoiden ja kahvikupin kaveriksi. Joskus on suorastaan riemullista lukea romaania, jossa ei tarvitse lumoutua jokaisesta kielen koukerosta vaan voi keskittyä tarinallisuuteen. Ehkä talvisota on hillityissä piireissä tällaista, hieman lakonista ja rauhallista, jäätävää mutta lamaantunutta. Itse olen tottunut niihin vauhkoontuneisiin sotahevosiin ja ärhäkkäisiin pistimiin tanassa (kielikuva saattoi mennä ehkä lähemmäs Ranskan vallankumousta, mutta ymmärtänette pointin).

Romaanin paras jännite hieman veltostuu loppua kohden, kuin aika tai ajatukset olisivat loppuneet kirjoittaessa kesken. Notkahduksista huolimatta Philip Teir on jollakin tapaa lumonnut minut. Ja vaikka se johtuisikin enemmän hänen ansioistaan loistavan Helsinki Litin luojana kuin tämän romaanin kirjoittajana, en malta odottaa hetkeä, kun pääsen lukemaan Teirin uusinta romaania Tällä tavalla maailma loppuu. Romaani, joka alkaa sanoilla ”Myrskyn puhjettua poika ja äiti hakevat suojaa autosta. Elokuu.” ei voi olla muuta kuin vähintään hyvä. Kainosti toivoisin, että enemmän.

Kirjailija Helmi Kekkonen luki myös Teiriä äskettäin. Lue miten hän ihastui tuohon uusimpaan ja Talvisotaan tästä ja tästä.

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Hienojen sävyjen värityskirja

Marko Annala: Värityskirja
LIKE, 2017
203 sivua
Lainattu kirjastosta

Yritän sanoa jotakin, mutta puheeni katkeilee, sillä koko kehoni tärisee kuin olisin paleltumaisillani. Olen upottanut kaiken tarmoni muuttoon, sysännyt tunteeni syrjään ja sen seurauksena syvälle kehoni sisään piilottamani suru on pingottunut kireälle kuin liian tiukalle viritetty kitarankieli, odottaen vain niitä muutamaa viimeistä viritystapin pyöräytystä, jotka katkaistessaan kielen päästäisivät sen viimeinkin vapaaksi.

Jossakin määrin pitää paikkansa, että menestys vaatii uhrauksia ja taiteilijoiden on elettävä poikkeuksellisen vaikea lapsuus kehittyäkseen kohti menestystä. Tietenkin riippuu taiteenlajista ja siitä millaista versiota omasta lajistaan kehittää, mutta ympäristöllä on kieltämättä monien muusikkojen elämässä ollut merkittävä vaikutus heidän uralleen. Kärsimyksen kautta voittoonko siis?

Menestyneen kotimaisen raskasmetalliyhtye Mokoman solisti Marko Annala ei totisesti ole poikkeus tässä tähtien joukossa. Lapsuuttaan ei voi valita, eikä todellakaan sitä, millaiseksi aikuiseksi se ja kokemukset kasvattavat. Monille muusikoille yksi lohduntie ovat alkoholi ja huumeet kuten vaikkapa brittiläisen The Cure -indiebändin pojille, mistä kertookin vasta myös Likeltä ilmestynyt loistava Cured-muistelmateos (tästä lisää myöhemmin). Toisille muusikoille lapsuuden kokemukset aiheuttavat masennusta ja mielenterveysongelmia. Tästä Annalan esikoisteos Värityskirja onkin hallittu ja tyylikäs puheenvuoro kotimaisen rock-kirjallisuuden saralla.

Mielenterveysongelmat koituvat usein juuri herkkien ja taiteellisten ihmisten kohtaloksi, eikä Annala kirjansa perusteella ole tästäkään poikkeus. Värityskirja on rehellisen avoin ja kaunokirjallisesti varsin eheä autofiktiivinen romaani, tarina siitä millaista on olla koulukiusattu poika ja kasvaa siltä maapohjalta yhdeksi Suomi-rockin legendoista.

Samalla se on katsaus kotimaiseen musiikkimaailmaan, jossa Annalan kaltainen absolutisti on harvinainen mutta myös ilahduttavan raikas poikkeus. Sitä kuvittelisi, että raskasmetallinen taide syntyy raskasmielisistä, kovista jätkistä, jotka sylkevät baarinnurkissa heikoimpien tuoppiin, eikä lyyrisyys ole heidän vahvin elementtinsä. Marko Annala piirtyy kuitenkin romaanissaan herkkämieliseksi, runolliseksi ja luontoa rakastavaksi mieheksi, joka on kaikkea muuta kuin turhantärkeä kukkopoika tunkiolla. Annala kirjoittaa itsensä niin poikana kuin vastuuta kantavana isänä ja äijärokin jumalana mieheksi, jonka sydän on paperinohut, rypistetty mytty, silmät hiljaisuutta ja metsänkahinaa rakastavan maalaisromantikon.

Ja Annala kirjoittaa hyvin, todella hyvin. Ammattikoulussa hän kertoo saaneensa äidinkielestä aina heittämällä vitosia, mitään juurikaan tekemättä, kun muut aineet tuottivat kiinnostamattomuuden vuoksi vaikeuksia. Väristyskirjaa lukiessa tätä ei ole syytä hetkeäkään epäillä. Annalan teksti on kuin melodista, tarkoin punnittua rokkia, johon klassiset säväykset tuovat ikuisuutta ja nostattavat syntyneen musiikin keveisiin yläilmoihin. Äijä osaa sanat ja tunteet ja on saanut ne väritettyä esikoiseensa uskottavasti ja sydäntä riipaisevasti.

Koulukiusaamisen kuviot Marko Annalan nuoruudessa itäisessä Suomessa ovat fyysisesti rankempia kuin nykypäivänä tuskin voi olla mahdollista. Kovat jätkät pistävät hänet syömään vessassa välitunnilla muttereita, istuttavat vesilätäköissä ja lahjoittavat nyrkiniskuja kylkeen. Tuntuu käsittämättömältä, ettei tällaiseen ruumiilliseen kiusantekoon ole kukaan opettajista tai kumpikaan vanhemmista puuttunut, kaikkien auktoriteettien silmät ovat olleet 80-luvulla visusti kiinni. On kuin lukuisat pahoinpitelyt olisivat olleet vain Annalan omaa yksityistä todellisuutta, jonne muilta oli portit lujasti säpissä. Sen ymmärtäminen koskettaa ehkä Värityskirjassa eniten: kun lapsi jätetään kipuinensa niin yksin, ettei hänelle jää käteen muuta kuin lisähinnan maksu aikuismasentuneena.

Tämä romaani on vahva suositus lähes kaikille. Ei ole mitään väliä, millaista musiikkia itse kuuntelet, sillä tämä ei ole kirja rokista tai Mokomasta, tämä on kirja peloista ja niiden voittamisesta, itsensä rakastamisesta, omiin voimiin uskomisesta ja ponnistamisesta alustalta, joka imee sisuksiinsa kuin ahne suo. Annalan tarina on selviytymiskertomus täynnä toivoa ja osoitus siitä, että todellinen lahjakkuus löytää aina tiensä maaliin. Hänet masennuksen mustilta petolinnuilta pelasti musiikki, ymmärrys siitä, että hänen tiensä on kulkeva kaikesta huolimatta kohti tällaista pelastusta. Kun elämä on musta-valkoinen kuvakirja, Annala värittää sen lopulta itse mieleisekseen ja onnistuu löytämään todellisen minänsä.

Vaikka ajokortittomana en koskaan istukaan kuskin paikalla, tuntuu minusta ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että olen ottamassa ohjat käsiini. On alkamassa uusi aika, jollaista en ennen ole elänyt. Olisin rehellinen tunteilleni. En eläisi vain muille vaan myös itselleni. Avaan sivuikkunan ja työnnän kyynärpääni ulos. Näin kuuluu tehdä kun on täynnä itseään. Ja välillä on hyvä olla täynnä itseään. (s. 134)

Tämä kirja on myös tärkeä julistus niille nuorille, joiden valo on toivottomassa tilassa sammumassa, jotka on nujerrettu ja jotka eivät tiedä, miten pitää soihtu palamassa kun happea on enää vain vähän. Kiitos Marko Annala rohkeudestasi astua kirjallasi valokiilasta takaisin sinne pimeään, mistä olet rämpien mutta katkeroitumatta noussut.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Paljon melua viikonlopusta: Helsinki Lit

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali
12.–13.5.2017 Savoy-teatterissa


Kolmannen kerran järjestetty Helsinki Lit on kasvanut lyhyessä ajassa merkittäväksi ja kaikessa yksinkertaisuudessaan tyylikkääksi kirjallisuustapahtumaksi. Keskittyessään kansainväliseen kirjallisuuteen se on myös käännöskirjallisuuden ainoa oma festari Suomessa.

Kääntäjänammatistani huolimatta olen rajannut käännetyt maailmankirjat pois aktiiviselta lukulistaltani. Ei rajaus ole ollut tietoisen aggressiivinen, mutta koska kotimainen rintama tuottaa nykyisin niin paljon upeita kirjoja, on aikani mennyt niiden parissa. Käännöskirjallisuutta luen silloin kun kuulen jostakin poikkeuksellisen kiehtovasta uutuusromaanista, mutta en fanita ketään suurnimeä tai odota tietyn kirjailijan seuraavaa romaania suomeksi.

Tai en ainakaan ennen kuin Elena Ferranten Napoli-sarjan ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi Helinä Kankaan käsialalla.

Minulle Helsinki Lit on siksi kätevä tapahtuma, sillä sinne valikoituu sen hetken suuria kansainvälisiä kirjallisuusnimiä, joihin muutoin en ehkä ehtisi tutustua. Suomenruotsalainen kirjailija Philip Teir Litin takana onnistuu ratsastamaan joka vuosi kirjallisuuden aallonharjalla ja kalastaa paikalle kerrassaan mainioita kirjailijoita.

Tänä vuonna tuntui, että kattaus oli vieläkin parempi kuin erinomainen. Istuin kuuntelemassa nyt kaikki Litin älykkäät ja innostavat keskustelut, joita Savoyn lavalla käytiin.

Perjantain ne naiset ja se mies

Odotin ennakkoon niin ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin kuin zimbabwelaisen Petina Gappahin keskusteluja. Lindan seurassa lavalla viihtyi Märta Tikkanen, ja heidän sympaattinen jutustelu Juha Itkosen johdolla ruotsiksi paljasti naisten olevan kirjekavereita jo vuosien ajan. Tikkanen on jonkinlainen paperikirjementori Lindalle – ja toki myös toisinpäin.

Olen juuri saanut lainaan Boström Knausgårdin uusimman Tervetuloa Amerikkaan, josta Litissä tietysti myös puhuttiin. Suosittelen teosta kaikille jo senkin takia, että alle 100-sivuisena se mahtuu kätevästi vaikka kenen lukulistalle. Lisäksi kielen ekonomisuus on kerännyt paljon ihastusta. Ja kyllä, Linda Boström Knausgård on juuri sen norjalaisen Knausgårdin nykyinen ex-vaimo; Lindasta on siis saanut lukea jo roppakaupalla, jos on lukenut kaikki Taisteluni-sarjan kuusi osaa.

Toinen perjantai-illan naistähdistä oli kirjailija ja lakinainen Petina Gappah, kerrassaan räiskyvän upea lavapersoona mustassa tyllihameessaan ja piikkareissa. Häneltä on keväällä ilmestynyt suomeksi Muistojen kirja, syrjityn albiinonaisen tarina vankilasta, missä hän istuu syytettynä murhasta. Naisen nimi on Memory. Gappahille on tärkeää synkästä aiheesta huolimatta säilyttää kirjoissaan aina toivo. Siinä painava syy liittää kesän lukulistalle tuo Muistojen kirja. Niin paljon kuin kirjailija ihaileekin tämän kevään lukujättiä Pieni elämä Yanagiharalta Gappah sanoi, ettei voisi kuitenkaan kirjoittaa koskaan yhtä ilotonta tahi toivotonta romaania.

Gappahin ja Sirpa Kähkösen seurassa jutusteli Ruotsin tämän hetken yksi suurimmista nimistä, kreikkalaissyntyinen Aris Fioretos, jonka myöskin vankilaoloihin sijoittuva romaani Mary sujahti itselläni kirjakassiin. Tämä äärettömän vaikea päätös yhden kirjan ostosta perustui lopulta osin siihen, että Fioretoksen kirjan kansi on verenvärisine granaattiomenoineen houkuttelevan kaunis. Bloggaajaystäväni Kirjaluotsin Tiina kun vielä kertoi Fioretoksen kirjan olevan rankempi kuin Gappahin, päätin luottaa myös Ruotsin kirjakansan makuun. Gappah on toki jo varattuna kirjastosta.

Laurent Binet keskustelee Tuomas Nevanlinnan kanssa

Illan yllättäjä itselleni oli kuitenkin ranskalainen Laurent Binet. Liekö miehen ranskalainen aksentti (haastattelukielenä englanti), joka minut hurmasi vai pelkästään se, että hänen uutuusromaanissaan seikkailee semiootikko Roland Barthes, kirjallisuustieteen luennoilta vielä hämärästi tutun pelottava tieteen mies, jonka teksti kirjailijan kuolemasta aikoinaan avasi silmäni ymmärtämään kirjallisuustieteen lumon. Romaani Kuka murhasi Roland Barthesin? mullisti joka tapauksessa Ranskan kultivoituneita piirejä ilmestyessään, sillä se sekoittaa historian tapahtumia, todellisia, jo edesmenneitä henkilöitä filosofian ja lingvistisen tieteen aloilta, popkulttuuria ja kätkee sivuilleen seikkailuromaanin, jossa etsitään kadonnutta, Barthesin (fiktiiviseen) murhaan johtanutta käsikirjaa kielen seitsemännestä funktiosta. Romaanilla on dekkarimainen juoni Umberto Econ henkeen, joka hänkin totta kai romaanissa seikkailee.

Kuka murhasi Roland Barthesin? on lähes pakkosuositus kaikille kirjallisuus- ja kielitieteen ystäville; se avautunee paremmin, jos on edes hieman käsitystä kuka oli Focault, Derrida tai Julia Kristeva. Savoyn lavalla käytiin Tuomas Nevanlinnan ja Binet’n kera juuri niin älymystöllinen kirjallinen keskustelu kuin sopia odottaa. Mutta mikä parasta: se oli pikkunokkelaa ja terävää – juuri sillä tavalla, että seuraaminen tuotti puhdasta iloa. Olen aina hieman pelännyt ranskalaisia kirjailijoita; ne kaikki tuntuvat pukeutuneen jonkinasteiseen enfant terrible -kaapuun, joka heilahtaa tyhmän lukijan kasvoille kuin Potterin taikasauva. Binet oli Björn Borg -collegepuserossaan kuitenkin harmittoman sympaattinen ajattelija, jonka valovoimaisuus perustuu hänen ilmiselvään kykyynsä katsoa maailmaa muutenkin kuin vain tieteen norsunluutornista. Miehen, joka on kirjoittanut kirjaansa kuulemma myös The Curen Robert Smithin, täytyy olla myös sydämeltään hieman musiikkisnobi, eikä sellainen ole mielestäni koskaan turmioksi.

Miesten vuoro

Monille Nobel-palkittu Orhan Pamuk oli syy tulla Litiin lauantaina, ja päivä myytiin loppuun jo etukäteen. Minä olenkin vähän tällainen patrioottinen juntti enkä Pamukin tuotantoa tunne, joten odotin kaikkein eniten ruotsalaista Tom Malmquistia. Hänen romaaninsa Joka hetki olemme yhä elossa vastasi omaan katastrofinälkääni. Kirjahan perustuu tositapahtumiin ja kertoo avopuolison kuolemasta samalla, kun pariskunnan esikoinen syntyy. Olen kaiketi valinnaisesti herkkä, sillä Malmquistin esiintyminen ei saanut kuin etäisesti silmät kosteiksi, vaikka ihastuttavan avoin hän olikin. Ihastuttavan ruotsalainen.

Lauantai oli karismaattisten miesten päivä. Älyllisesti herkullisinta ruokaa tarjoilivat eittämättä neurokirurgi, brittikirjailija Henry Marsh, amerikkalainen esikoiskirjailija Garth Greenwell ja tietenkin – kuinkas muutenkaan – illan pääesiintyjä, Turkin tähti Orhan Pamuk.

Marsh ja punaiset nilkkurit
Jokainen joka pitää englantilaisuudesta ja yhdistää siihen kuivakan mustan huumorin ja ruudulliset tweed-takit, ei voi olla pitämättä Henry Marshista. Hänessä on jotakin sopivan tuttua ja isällistä, aimo annos viisautta ja pyöreiden lasien takaista herkkyyttä, niin että Merete Mazzarellan kanssa keskustelusta tuli lämminhenkinen takkatuliturinointi, josta ei kuitenkaan ihailtavaa viisautta puuttunut, ei kummaltakaan. Marshin muistelmateos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on sulattanut niin kriitikoiden kuin lukijoiden sydämet, sillä huippuluokan kirurgi on pistänyt teoksessa likoon myös itsensä. Kirja on varmasti avaava lukukokemus, sillä niin, siinä avataan ihmiskallo ja tungetaan veitsi suoraan elimistä tärkeimpään. Kun neurologi epäonnistuu, eivät seuraukset voi olla mitenkään kauniit, mutta Marsh ei epäröi rehellisyyttä, totuutta. Jos miehen kirja peilaa edes hitusen hänen lavakarismaansa, kirjan on pakko olla elämys.

Garth Greenwellistä kirjallinen maailma on saanut kuitenkin varsinaisen spiikkerin. Hänellä on erinomainen ulosanti, johon vaikutuksensa on toki tehnyt esikoisensa nyt 1,5 vuoden pituinen maailmanmarkkinointi. Kaikki mikä kuuluu sinulle on ylistystä kerännyt tarina amerikkalaisesta opettajasta, joka päätyy Bulgariaan töihin ja tapaa siellä kauniin Mitkon. Siitä alkaa vaikea rakkaustarina, joka on auttamatta myös poliittinen katsaus vauraan ja köyhän maan edustajan kulttuurikohtaamiseen. Mitä rakkaus maksaa, kysyi lavalla Jari Tervo Greenwelliltä, ja niin kysyy tavallaan romaanikin. Keskustelussa ruodittiin myös Trumphin valtaan astumista ja sen mahdollisia seurauksia Amerikalle. 

Greenwell, siviiliammatiltaan opettaja, lausui lavalla sen verran suuria sanoja, että suosittelen tutustumaan hänen karismaansa Yle Areenassa, mistä löytyykin kaikki Helsinki Litin keskustelut.

Vaikka päivä oli miesten, oli todella positiivinen yllätys kuunnella heti alkuun ruotsalaista dekkaristi Malin Persson Giolitoa, joka oli itselleni täysin tuntematon. Hän saarnasi vahvasti story tellingin puolesta, mitä dekkarikin parhaimmillaan voi tehdä. Kirjailijan psykologinen trilleri Suurin kaikista kertoo kouluampumisesta mutta sivuaa samalla nykyajan suuria poliittisia ongelmia Euroopassa. Persson Giolito on myös loistava puhuja, jonka vakuuttava, eläväinen habitus sai toivomaan, että seuraavan kerran aamumuroissani olisi maidon ohella edes ripaus ruotsalaisuutta. Dom är bara, så annorlunda!

Orhan Pamuk julistaa
Orhan Pamukista tuskin tarvitsee sanoa muuta kuin että lukekaa ihmeessä kaikki Kummallinen mieleni, rakkaudentunnustus Istanbulille ja everymanille, jos ette pelästy 800-sivuisia kirjoja. Päähenkilö Mevlut, jugurttikauppias, on muuttanut maalta Istanbuliin 60-luvun lopulla, ja romaani on hänen ja kaupungin tarina. Pamuk on kirjoittanut kadunmieheen kuulemma hieman itseään. Kun miettii, millaisessa myllerryksessä Turkki tällä hetkellä on, tuntuu lähes ihmeeltä, että Pamukin kaltaisia rohkelikkoja maasta löytyy. Hän on kirjailija, jonka elämän aikana Turkin vankilassa on istunut aina vähintään yksi kirjailija.

Ja se Elena Ferrante…

Perjantaina jaettiin Jarl Hellemann -käännöspalkinto nyt kolmatta kertaa. Se jaetaan Helsinki Litissä aina edellisen vuoden parhaalle käännökselle. Tietämättä romaaneja, joita raadilla oli ehdokaslistallaan, sanon kuitenkin, että suomentaja Helinä Kankaan saadessa sen Loistava ystäväni -romaanin käännöksestä palkinto meni niin oikeaan osoitteeseen. Kirjan kutsuva, italiantuoksuinen, vanhahtavakin kieli lumosi minut viime vuonna, enkä lakkaa ihmettelemästä, miten italialaisen kulttuurin voikin tuoda niin lähelle suomalaista sielua.

Conclusion

Helsinki Lit on tapahtuma, jota ilman me emme voi enää elää. Se tuo kaukaisemman maailman ihanan lähelle, avaa kulttuuri-ikkunoita ammolleen mutta ennen kaikkea esittelee älyllistä kirjakeskustelua, joka kuitenkin pysyy turvallisen lähellä lukijaa. Kyse ei ole tiedejargonista ja ylimielisistä kirjallisuusteorioista, vaan inhimillisistä keskusteluista, joita värittää alati jokin kristallinkirkas, nerokas näkemys, kirjailijoiden persoonat ja karisma, joka on monien tapahtuman tähtien kohdalla yhdistelmä everymania ja oppinutta näkijää. Kiitos Philip Teir, kiitos Helsinki Lit, että olette jatkossakin. Me tarvitsemme teitä ja te tarvitsette meitä, lukijoita jotka täyttävät salin viimeisenkin penkin ja kurottavat kaulansa kohti kirkkaita valoja.

(Ja muuten, haluan nähdä Juha Itkosen ensikin vuonna yhtenä keskustelun vetäjistä. Hänhän on jo osa kalustoa, tuo Hämeenlinnan sympaattinen kerubi.)

***
Liput tapahtumaan hankittu itse.

Henry Marsh (kuva: Arja Korhonen)
Garth Greenwell (kuva: Arja Korhonen)

maanantai 8. toukokuuta 2017

Poika suurten maalarimestarien jäljillä

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava, 2017
300 sivua
Lainattu kirjastosta

Edessä oli valkokangas, johon kaikki heijastui. Yhtenä joulukuisena iltana kauppatorin laidalla siihen oli piirtynyt ajatus, jota Visa oli varjellut, kantanut mukanaan, kaikkein kallisarvoisin omaisuus. Hän oli ainutkertainen ja hänellä oli maailmassa erityinen tehtävä. Me olemme tämän maailman uloin etuvartio. (s. 220)

Olen ymmärtänyt, että kirjailija Haahtelalla on vankka fanikuntansa, joka ihailee kynämiehen jokaista sanaa. Olen itse aikaisemmin lukenut kirjailijalta vain Naiset katsovat vastavaloon sekä toisen, jonka nimeä en jostain syystä saa enää päähäni. Todennäköisesti se on Lumipäiväkirja, koska romaani löytyy hyllystäni. Kumpikaan kirjoista ei tuolloin tehnyt minuun vaikutusta; muistan jopa hieman tylsistyneeni toisen parissa.

Ajattelin kokeilla tuuriani Joel Haahtelan uusimman kera, sillä Mistä maailmat alkavat sijoittuu mielenkiintoisesti kuvataiteen maailmaan ja kurkistaa 50–60-luvun Helsinkiin. Visa on nuori isätön poika, joka vähitellen löytää oman paikkansa maailmassa Vincent van Goghin avulla. Hän aloittaa viivasta, piirtää ja maalaa kehityskaarensa paperille ja pinkopohjalle. Visa tutkii taidekirjallisuutta, imitoi kuuluisten taiteilijoiden kädenjälkeä ja vähitellen ajautuu taidekoulun iltakurssille ja lopulta päätoimiseksi opiskelijaksi Vapaaseen taidekouluun. Myöhemmin hän päätyy opintomatkalle Italiaan, jossa oleskelu kuitenkin venyy pidemmäksi ajaksi valon ja auringon vapauttavassa maassa.

Visan tie taiteilijaksi on yhtäältä oman sisäisen viivan etsimistä, toisaalta sodassa kadonneen isän merkityksen hahmottamista omassa persoonassaan. Nuori taiteilija haparoi alkuun mutta saattaa lopulta itse itsensä matkaan, jonka varrelta löytyy elämänmittainen rakkauskin, Helmi.

Visa on hiljainen, etäinen, rauhallinen poika, ja sitä on koko Haahtelan romaanikin. Minulta vei poikkeuksellisen kauan kahlata teos läpi. Räiskyvää siinä on vain kansi. Tämä tarinan sisäinen levollisuus lienee Haahtelan tunnusmerkki, mutta minut se alkuun uuvutti niin, että lähes lahjoin itseni lukemaan romaanin loppuun.

Sympaattisen Visan rinnalla kävelee verkkaisesti toki seurasta nauttien, kunnes joku alkaa hiertää liikaa. Visa on eräänlainen erakko, eikä hän tarvitse ihailemansa äitinsä lisäksi suurta hovia ympärilleen ollakseen oikea taiteilija. Kunnollinen naapurin poika, ystävällinen ja hyvin kasvatettu – ketä hän voisi ärsyttää? Mikä siis hiertää?

Kyllä Haahtela osaa maailmoja kuvittaa, annostella autenttista maisemaa menneestä Helsingistä. Siinä ei ole moitteelle sijaa. Mistä maailmat alkavat henkii kuitenkin samanlaista mietoutta kuin parin vuoden takainen Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika, jonka Aarnissa on paljon Visaa. Ehkä se on rosoisuus, mikä molemmista miehistä puuttuu, eräänlainen hyvä kapinallisuus, sellainen äkkivääryys, mikä saa lukiessa kapsahtamaan päähenkilön kaulaan, vetää vähän jalat veteliksikin.

Sitä kaipaa sellaista heittäytymistä, ja nyt se jäi minun osaltani kokematta. Halusin kuitenkin varmistaa, että Visalla on kaikki hyvin, lopussakin. Siksi lukemista ei voinut jättää kesken.

Haahtelan eduksi on luettava joka tapauksessa kyky kuvata nuoren miehen kaipuuta yksinäisyyteen. Visalla on pensselinsä, joiden vuoksi ihmissuhteet jäävät seinää vasten nojaamaan ja kuivuvat kasaan. Hän ei tee sitä itsekkyyttään. Hän nyt vain sattuu olemaan ihminen, joka rakentaa itse oman onnensa vaatimatta siihen puolta kaupunkia puolelleen, armeijaa auttamaan.

Taistolaiset meuhkasivat kommuuneissaan ja työnsivät toisinajattelijat ulos kadulle. Halpojen huvien ympärille kerääntyneet Elonkorjaajat ylpeilivät politiikan vastaisuudellaan ja itsenäisyydellään, mutta hekään eivät olleet Visaa varten. Hän huomasi toistuvasti jäävänsä yksin ja etsivänsä turvaa sieltä, mistä sen oli ennenkin löytänyt, vanhojen kirjojen sivuilta. (s. 262)

Sieltä Visan onni löytyy, kirjoista ja pinkopohjista. Kuulumattomuus on myös se mitä hän maalaa tauluihinsa. Pidän Haahtelan tavasta asettaa päähenkilönsä rohkeasti tähän asetelmaan, mutta teoksen laahaavuus sai minut hermostumaan. Saattaa olla, ettei minusta tälläkään kokemuksella tule osa Haahtelan uskollista lukijakuntaa. Nostelen kulmakarvojani jo kuulemilleni hihkaisuille, että tässä tuleva Finlandia-ehdokas. Minulle kerronnasta puuttui yllätyksellisyys ja anarkia. Minä voin vilkuttaa Visalle iloisesti hyvästit – mukava poika tavata, mutta katseeni on jo uudessa maailmassa käteni pyyhkiessä ilmaa vielä viimeisin vedoin. 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Nainen, joka syntyi sota sisällään

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava, 2017
380 sivua
Omasta kirjahyllystä

Yhtäkkiä Duplessis kysyi: haluatko nähdä Lontoon.
    Myrskylyhty valaisi korin keltaisella valolla. Yö oli niellyt kaiken heidän ympäriltään. Vain pallo ja kori olivat jäljellä, roikkuivat yön valtavalla vatsalla kuin koru.
    Mistään ei huomannut että he liikkuivat kun yö kantoi heitä kaulassaan.
    Duplessis ojensi kätensä ja kopeloi renkaaseen sidottuja nyyttejä. Suolalihaa oli vielä, samoin leipää ja kuivattuja hedelmiä ja sardiinipurkkeja. Pullo viiniä saisi riittää; vettä oli jäljellä runsaasti.
    Haluatko nähdä Lontoon. Kuin olisi kysynyt että haluatko kulauksen vettä tai kiikarit lainaksi.

Katja Kallion ääni on rauhallisen pehmeä, ja silmäni painuvat kiinni. Vieressäni istuva vanhempi herrasmies on myös sulkenut silmänsä. Maanantai-illan kultainen aurinko ei pääse enää sisälle, mutta salin täydellinen hiljaisuus vihjaa, että valo on vielä ulkona. Pöydällä Kallion vieressä on kimppu keltaisia tulppaaneja.

Olen Lapinlahden sairaalan auditoriossa. On maanantai 24.4. Kirjailija lukee tunnin verran Amandasta, Duplessis’sta ja Pariisista, joka on kuuma pätsi. Kun hän muutaman kerran vaihtaa lukemaansa kohtaa kirjassa, alustaa hieman mihin siirtyy, avaan räpytellen raskaat luomeni; on kuin olisin nukkunut vaikka olen elänyt, juuri ollut kuumailmapallossa ja matkalla Åland-aluksella Seilin saarelle Kallion äänen kannattelemana.

Tajuan, että Yön kantaja on kirja, jota tulee ehdottomasti lukea ääneen. Se on romaani huokauksia täynnä, sen kielellinen rikkaus ja pitsimäinen sirous nousevat keveänä kuin tuo kuumailmapallo, kun kirjan sanoja lausutaan ääneen. Mieli siirtyy niihin maisemiin eikä tahtoisi sieltä kuunaan pois.

Kallion uusin romaani kertoo vuosina 1864–1918 eläneestä Amanda Fredrika Aaltosesta, joka oli aikansa sopeutumaton, irtolaisnainen. Tuolloin jo se oli riittävä rikos joutua tuomituksi vankilaan, minne Amanda Kallion mukaan joutuikin parisenkymmentä kertaa. Siis alle 26-vuotiaana, jolloin hänet viimein tuomittiin loppuelämäkseen Turun edustalle Seilin saarelle, naisten mielisairaalaan. Diagnoosi oli insania epileptica menstrualis.

Yön kantaja ei ole kuitenkaan Amandan elämänkerta vaan Kallion huimaavan kaunista fiktiota. Millainen Amanda todellisuudessa oli, sitä tuskin tietää enää kukaan. Pohjan kertomukselleen Kallio on saanut Amandan sairaalaraporteista ja virallisista dokumenteista, jotka kirjailija hankki lopulta käsiinsä etsittyään muuta tietoa Seilin sairaalan vaiheista. Kallio oli nimittäin kirjoittamassa aivan toista romaania, itsenäistä jatkoa edelliselle romaanilleen Säkenöivät hetket, kun lause erään historiantutkijan raportissa pysäytti hänet kokonaan: maininta Amanda Aaltosesta, joka väitti purjehtineensa kuumailmapallolla Pariisiin.

Näin Amanda astui määrätietoisen röyhkeästi Kallion elämään ja muutti kaiken. Tästä kohtaamisesta kasvoi ehkä tämän vuoden herkin, vahvoin, omintakeisin ja kaunein – tai ei, sanon suoraan: paras kotimainen romaani.

Amanda Aaltonen ei ollut Katja Kallion tulkinnan mukaan hullu. Sopeutumaton hän kyllä oli, eikä siksi päässyt helpolla. Alistuminen on Kallion mukaan tarpeellista meille jokaiselle aina jossakin määrin, silloin kun toimimme osana yhteisöä tai yhteiskuntaa.

1800-luku oli aikaa ennen teollistumista, yksinkertaisten asioiden kautta, kun sinne katsoo nyt 2000-luvun silmin. Oli kovin hankalaa olla poikkeava. Oli kovin hankalaa olla nainen. Vapaita suhteita, jalkavaimoutta ei ollut, koska nainen oli jotakin vain suhteessa mieheen. Ja sen suhteen oli parasta olla kunniallinen. Kun Amanda lyöttäytyy ranskalaisen ilmailija Duplessis’n seuraan, hän naulaa hulluuden arkkuunsa ensimmäisen naulan.

Mutta Amanda haluaa vain lentää. Ei ainoastaan Duplessis’n kuumailmapallolla Pariisiin vaan lentää vailla sosiaalisia kahleita, jotka määritellään aina ulkopuolelta. Amanda on väärinymmärretty, aikaansa edellä oleva nainen, jonka kohtalo on mielisairaalan terveempien potilaiden siipi. Sairaalassa hänen ainoa lentonsa on vapaakävelijän rooli, olosuhteet huomioon ottaen suuri pyrähdys sekin.

Saaren tiukan hierarkisessa yhteisössä Amandan villi luonne kapenee. Häntä moukaroidaan muottiin, ja uskallan väittää, että sinne Kallio saa Amandan lopulta tungettuakin. Se on tarinan traagisinta ja sittenkin kauneinta antia. Vain rakkauden tähden, jonkinlaisen kiintymisen ja ymmärretyksi tulemisen kaipuun vuoksi Amanda yrittää sen minkä osaa. Hänen lentämisensä on loppujen lopuksi pelkkää rakkaudennälkää, halua tulla hyväksytyksi.

Jos Amanda lukisi tämän romaanin, hänen taivaallinen sydämensä pakahtuisi. Kallion jokainen lause tekee hahmolleen kunniaa; käsi nousee lippaan, jalat antavat selälle suoran ryhdin. Se lämpö ja kiintymys, mitä kirjailija on tuntenut Amandaansa kohtaa, kuorruttaa jokaisen särkevän, hellän sanan.

Pyrähdyksellään hän sai karistettua katseet yltään. Sydän muisti että tällä tavoin sitä kuului takoa kun päästiin itsekseen kuljeskelemaan. Ilma oli lämmintä ja pehmoista, sillä oli nukkapeite. Joka puolella leijaili kaikenlaista valkoista hahtuvaa, tiiran untuvia, voikukan siemeniä ja sireenin ja omenankukan terälehtiä. Tuoksui ja surisi ja puut ja taivas olivat yhtä liverrystä. Oli västäräkkejä ja tiaisia ja peippoja. Nurmella riihen ja Malmin talon välissä hyppeli rastas, sievä ja kiiltävä kuin uusi hansikas. (s. 142–143)

Minäkin haluan rakastaa Amandaa, joka takoo Seilin kallioita ja yrittää selviytyä. Minäkin haluan yhtäkkiä, että Amanda voittaa. Haluan että hän nousee näiltä kirjan sivuilta kuin Feeniks-lintu tuhkasta, haluan että hän näyttää kaikille, pääsee pois vankilasta, josta kukaan ei lähde kotiin, minä haluan että Amandalla on oikeus tulla kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi, rakastetuksi juuri sellaisena tuittupäänä kuin hän on. Minä haluan, että sorrettuna hän on yhtä arvokas kuin sortajansa tai lääkintöhallituksen virkamiehet, jotka fataalilla leimallansa merkitsevät Amandan hulluksi.

Ei hän ole. Amanda on sinä, minä, me kaikki naiset, miehet, erilaiset, normaalit, toisenlaiset, sopeutumattomat, joilla on sota sisällään ja anovat kädet. Amanda on ystäväni, pimeä puoleni, valoisa puoleni, pelkoni, uskoni, kaikki se mikä minulta on otettu pois ilman lupaa.

Kallion sanat polkevat täydellisesti soljuvassa virrassa. Runsaissa lauseissa ei ole mitään likaa. Kaikilla oma absoluuttinen paikkansa olla ja kaunistella. Poikkeuksellisen hohtavat kielikuvat pysäyttävät: helle painaa peukalon kasvoille, sairaalan äänet ovat ruhjeita päivän hiljaisuudessa, letti painaa selkää raskaana kuin ruosteinen kettinki, silmät pusertuvat kiinni niin tiukkaan että ripset katoavat näkyvistä kuin sittiäinen seinän rakoseen; huonekalutkin huohottavat ja hikoilevat ja kompuroivat kuumuudessa. Kieli saa tarinan maistumaan surulta ja kaiholta; tarina saa kielen jännittymään ja värisemään. Että jollakin on ollut ehkä jokin tämänlainen elämä. Ei juuri tämä, mutta kuitenkin. Lentämisen halu ja murskatuksi tulemisen kohtalo.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin vaikuttavaa. En halua pitkään aikaan lukea mitään näin vaikuttavaa. Tämä on minun palkittuni.

Ja yhtäkkiä hän luulee käsittävänsä koko elämänsä kuin unen, yhtä yksityiskohtaisen ja kerta kaikkiaan kaikkialle ulottuvan nerokkaan rakennelman. Luomus on niin suunnaton ja niin selkeä, niin kaunis ja järkevä, että hän nauraa ääneen. Mutta sekunnissa hän unohtaa mitä on mukamas ollut ymmärtävinään, ja eksyy entistä pahemmin elämänsä kulkukelvottomaan ryteikköön. Mistä siinä oli kyse? Kenestä? (s. 352)

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Romaani monomaniasta

Han Kang: Vegetaristi
Suomennos (enlannista): Sari Karhulahti
Gummerus, 2017
215 sivua
Lainattu kirjastosta

Möykky on muodostunut pidätellyistä huudoista ja kirkaisuista, jotka ovat limittyneet ja lomittuneet. Lihan takia. Olen syönyt sitä liian paljon. Kaikkien vatsaani päätyneiden olentojen henget ovat jääneet sisälleni. Verta ja lihaa, joka puolella lojuvia teuraiden raatoja. Vaikka eläinten aineelliset jäännökset ovat poistuneet minusta, niiden henget takertuvat yhä itsepintaisesti sisuksiini. (s. 61)

Selattuani Gummeruksen kevään uutuuskirjakuvaston pistin jostakin syystä ylös eteläkorealaisen kirkkaanpunaisen kirjan, vaikka en ole oikeastaan koskaan lukenut mitään tuolta mantereelta. Olen täysin puhtoinen, mitä tulee aasialaiseen sanataiteeseen. Miksikö?

En ole koskaan kokenut mannerta ja sen eri kulttuureita omakseni, sitä aasialaisuutta. Siinä on jotakin liian peiteltyä, estettyä ja estynyttä. Yhtäältä kohteliaisuuteen verhottua, toisaalta kaksinaismoralistista. Minä en osaa peitellä tunteitani, sanon ei kun tarkoitan ei, sanon usein mitä ajattelen. Ja massat ahdistavat minua. Tämän vuoksi matka esimerkiksi Tokioon ei ole unelmalistallani; en kestä ajatusta, että ympärilläni on miljoonia ihmisiä samassa virrassa.

Tiedän yllä olevan kuulostavan kenties ahdasmieliseltä, mutta en myöskään koe, että jokaisen ihmisen tulee nauttia jokaisesta kulttuurista, ja joka ei näin tee, on kapea ja suvaitsematon. Ehkä juuri siksi halusin lukea Han Kangin – joka on sentään syntynyt samana vuonna kuin minä! – Booker-palkinnolla ylistetyn romaanin Vegetaristi. Se tuntui uudelta valloitukselta ja kirjan teema oudolta, epäilyttävältä.

Tässä on kirja, jonka verevä kansi ei valehtele. Kirja yhtä aikaa kylmää ja lämmittää, pelottaa ja vetää lähelleen, polttaa. Luin sen itselleni epätavalliseen tapaan melko nopeasti, suorastaan tungin itseni kirjan ääreen silloinkin, kun aikaa ei olisi ollut. Ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän minua etoi – jollakin kiehtovalla tavalla.

Vegetaristi on kertomus tavallisesta naisesta, joka elää kotirouvan arkea perinteisessä avioliitossa Etelä-Koreassa. Yeong-hye ei ole kaunis mutta ei rumakaan, hän ei ole oikeastaan mitään erikoista tai niin arkipäiväinen, että se on jo poikkeavaa. Eräänä päivänä hän ilmoittaa miehelleen ryhtyneensä kasvissyöjäksi, koska on nähnyt pahan unen. Yeong-hyen henkilökohtainen päätös suistaa kuitenkin aviomiehen ja lähipiirin elämän raiteiltaan. Vegetaristiksi ryhtyminen, oman kehonsa käytöstä päättäminen, ajaa Yeong-hyen läheiset lähes raivon partaalle.

Vegetaristi ei ole todellakaan romaani siitä, millaista on 2000-luvulla pureskella ituja kun muut mässäilevät lihalla. Se on paikoin etova, ihmisruumista pelkkänä objektina tarkkaileva inhorealistinen teos siitä, mitä tapahtuu, kun yksilöllä ei ole oikeutta ruumiiseensa tai minuuteen. Rajuista ja karkeista kuvauksistaan huolimatta se on kauniisti ja lähes seesteisesti kirjoitettu kirja, jonka upea kieli toimii kiehtovasti kuin kehomaalaukset. Samalla se on estynyt, eroottinen ja siinä pakkomielteinen romaani, joka on yhtä kaukana rakkaudesta kuin me kaikki olemme vihatessamme.

Romaani on jaettu kolmeen kertojaääneen: Yeong-hyen aviomiehen, langon sekä sisaren In-hyen. He kaikki puhuvat Yeong-hyesta, ja heidän kaikkien monomaanisuus vaikuttaa merkittävästi siihen, mitä tälle tapahtuu kasvissyöjäksi muuttumisen jälkeen.

Niin, muuttumisen. Romaani on tarina nimenomaan muuttumisesta ja muutoksesta. Yeong-hye muuttuu lopulta lähes kasviksi, joka ei selviä maailmassa ilman muiden roolia. Jonkun on tuotava vettä. Han Kang ei sääli henkilöhahmojaan vaan pukee heidät pakkomielteittensä kaapuihin. Ketään hahmoista on vaikea ymmärtää; jopa hoivaajaksi muuttuvan sisaren In-hyen yritykset ruokkia sisartaan, joka on lopulta kieltäytynyt kaikesta syömisestä ja ajautunut näin sairaalahoitoon, eivät tunnu rakkaudenosoitukselta vaan ainoastaan yritykseltä toimia normien mukaan, kuten pitää, ei kuten haluaa. Kun murtuminen on lähellä ja Yeong-hyen tila toivoton, sisaren mieli parahtaa:

    Hän silmäili tavaroita, jotka olivat hänen ympärillään. Ne eivät kuuluneet hänelle. Eihän hänen elämänsäkään ollut koskaan kuulunut.
    Hänen elämänsä oli pelkää nääntyneen sinnittelyä, valjua kuvaelmaa, jossa ei ollut sen enempää aitoutta kuin televisiosarjoissa. Kuolema, joka seisoi nyt hänen rinnallaan, oli hänelle yhtä tuttu kuin kauan kadoksissa ollut mutta nyt kotiin palannut perheenjäsen.
(s. 195-196)

Miehet ovat tarinassa pelkkiä kylmiä kuvia, eroottisten mielitekojensa heijastumia. Yeong-hyesta on myös varsin vaikea pitää, ja uhriksi häntä on vaikea nimittää, mutta mitä hän sitten on?

Han Kang on kirjoittanut epäinhimillisen romaanin, jonka vangitsevuus perustuu muihin kuin täysin kielellisiin seikkoihin – ja silti niihinkin. Vaikuttava teos se on. Vegetaristi puistatti. Sen lukeminen kannatti juuri siksi.

****
Vegaristin ovat lukeneet ja siitä vaikuttuneet ainakin Lumiomena, KirjaluotsiOmppu, Opus eka ja Helmi Kekkonen.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Saariston mysteeri

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017
247 sivua
Lainattu kirjastosta

Lintulauta hiljeni, kun kettu hiipi pihaan. 
    […]
    Kettu katsoi Auraa, Aura kettua. Se näytti tulenliekiltä talvipäivän kaatuvassa valossa, pihahangelle sytytetyltä nuotiolta. Kurkussa ja rinnassa oli valkoista peitinkarvaa, korvanpäissä mustaa. Häntä oli alaspäinen ja tuuhea. Sitten se kohotti kuononsa kohti taivasta ja päästi säröilevän ulvahduksen. Vastarannat heräsivät. Jään yli kiiri vahtikoirien voimakas haukunta.
(s. 30)

Aura ja Henri ovat Helsingistä saaristoon muuttanut nuoripari, joka odottaa ensimmäistä lastaan. Aura tekee väitöskirjaa astronomiasta, Henri on töissä kaupungissa ja näin pidempiäkin aikoja pois Kettusaarelta. Aura haaveilee hiekkarannasta, jonka he aikovat talkoovoimin toteuttaa omaan rantaan. Saaristo ja vanha pappila, jota pariskunta asuttaa, on idylli, mutta vuodenajat mullistavat maisemaa isommin kuin mihin kaupungissa on tottunut; luonto on läsnä aivan kodin kuistilla asti. Kaikki saaristolaiset eivät myöskään tunnu kaipaavan kaupunkilaisia mailleen. Idylli murtuu pikku hiljaa. Mitä kevät ja jäiden murtuminen tekevät Auran ja Henrin unelmille?

Jarkko Volasen esikoinen Hiekankantajat on taianomainen, uhkaavasti kuiskiva kertomus rakkaudesta, luonnosta ja ketunpoikasista. Se ei ole suurieleinen jännitystarina vaan luonnonvoimien armoille kirjoitettu kertomus toiveista ja odotuksista, menetyksestä ja uudesta mahdollisuudesta. Se sivuaa magiaa, elää realismista. Volasen kieli kuljettaa lukijan suoraan saareen, natisevaan puutaloon, jossa Aura yrittää selvitä talvesta.

Miljöö on helppo aistia. Kaikki meren, tuulen ja puiden tuoma äänimaailma piirtyy lukijan sisälle. Mutta uhka vaanii koko ajan jossakin. Sillä on monta olomuotoa: saariston epäluuloiset asukkaat, sään ailahdukset, meren kantamat äänet, ketut jotka katoavat saarelta ja löytyvät nyljettyinä, Auran uusi ystävä saaristopastori Camilla tai jopa saarella vieraileva Auran sisko Tiina. 

On vaikea osoittaa pelkästään kohtauksilla, miten Volanen saa kiristävän tunnelman aikaan, niin taitavan pieniä eleet ovat. Tietoisuus siitä että jotakin voi kohta sattua, seuraa varjona perässä. Jännitettä luodaan toki perinteisinkin keinoin rasahtavilla risukoilla, havunneulasten, käpyjen ropinalla, naapurin koirien äkillisellä vauhkoontumisella tai vanhan talon ikkunoilla, jotka myrskyssä aukeavat äkisti. Volanen käyttää niitä kuitenkin osoittaakseen, miten herkkä kivitalojen paksujen seinien sisällä kasvanut ihminen loppujen lopuksi on, kun luonnon on voinut sulkea pois arjestaan. Saari elää omaa elämäänsä ja vähät välittää Auran herkkämielisyydestä. Saaresta tulee vankila, jos siellä ajattelee kuin kaupunkilainen, oppii Aurakin kesän myötä.

Hiekankantajat on metafora. Kun hiekkaa kasaa rantaan, vievät aallot aina omansa. Kasaaminen on lähes loputonta. Niin tässäkin tarinassa, joka kulkee kahta aikatasoa: talvea ja tulevaa loppukesää, kun hiekankantajien työtä juhlitaan venetsialaisilla elokuun vaihtuessa syksyyn.

Aura nappaa lapion maasta ja seuraa ilmavirtoja. Hän siirtää hiekkaa halkeamien päälle, mutta hiekanjyvät eivät tahdo pysyä aloillaan. Lapiolla on hyvä taputtaa hiekkaa tiiviimmin maata vasten, mutta halkeamat vain syvenevät, repivät rantaa auki. Aura kauhoo vettä rannalle. Märkä sitoo vain hetken, sillä aurinko ja tuuli kuivaavat hiekkaa nopeammin kuin Aura ehtii sitä kastella. On kiihdytettävä tahtia. (s. 190)

Hiekankantajat on Auran tarina, Henrillä on parisuhteessa vain ohut sivurooli. Puhtaaksi parisuhderomaaniksi kirjaa on siksi vaikea nimetä. Auran kiintymys ketunpoikasiin nousee toiseksi merkittäväksi kuvaksi hiekkarannan ohella – nämä molemmat elementit ovat vain Auran näkökulmassa. Paljastamatta kuitenkaan Volasen hienon tarinan yksityiskohtia ei niistä sen enempää. Hiekankantajat myös kiehtova saaristokuvaus, jossa lokit kirkuvat ja rantakivet keräävät katkenneita kaislankappaleita kainaloihinsa. Maisemaa voi lähes käsin koskettaa; Volasen kynänjälki kiehtoo. Se on kuin elokuva, jota ei vielä ole tehty.

Tämä romaani on ehdoton suositus niille, jotka ovat viettäneet joskus aikaa saaristossa ja ovat tulleet sinuiksi sen äänien kanssa. He löytävät kirjasta kyllä omansa. 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Mistä puhumme kun puhumme ruskeista tytöistä?

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Like, 2017
238 sivua
Omasta kirjahyllystä

Olen käynyt kulttuurimatkalla. Sellaisella matkalla, jota en ehkä millään muulla tavalla kuin lukemalla voisi tehdäkään.

Tuonne arvaamattomalle retkelle minut vei kirjoittaja, bloggaaja Koko Hubara (s. 1984). Hän lienee (vielä) suurelle kansalle tuntematon nimi, mutta ahkerasti bloginäyttämöä seuraavat eivät ole voineet välttyä törmäämästä blogiin nimeltä Ruskeat Tytöt. Minäkin törmäsin. En enää muista miten ja miksi. Se oli yksi niistä sattumien kerroista, kun löytää vahingossa jotakin, jota voi kuvitella aina jollain tasolla etsineensä.

En kuluta blogeja nimeksikään. Minulla meni hyvin hyvin pitkään, ennen kuin edes hyväksyin tosiasian, että blogeja voi seurata ja niitä kirjoittavat ihmiset, joilla on vilpittömästi sanottavaa ja kykyä sanoa se. Kirjailija Helmi Kekkonen kuvailee omalla kohdallaan sen tunteen näin: En ole tiennyt, että netistä saattaa löytää kirjoituksia jotka räjäyttävät pään ja sinkoavat suoraan sydämeen. Että ne on kirjoitettu varta vasten sinne. Ei kirjaksi, ei lehteen, vaan nettiin. Tiedän, olen ajastani jäljessä, mutta hetki on minulle mullistava. (Sivulauseita-blogi) Tiedän aivan, mitä kirjailija tällä tarkoittaa. Se on myös minun totuuteni.

Mutta kun luin Hubaran blogia ensimmäisen kerran, pöyristyin tuosta tavasta kirjoittaa, väittää, argumentoida ja tuntea. Että hänellä oli kaikki ne samat sanat kuin minullakin, ja hän sai muodostettua niistä sellaisia ajatuksia. En ole lähelläkään Hubaran maailmaa, enkä koskaan pääsekään, eikä minulla voi oikeasti olla aavistustakaan, mistä hän lopulta kirjoittaa. Voin vain tulkita häntä sen viitekehyksen kautta, jota olen koko elämäni elänyt. Ja se kehys on valkoinen.

Niinpä. Valkoinen. Olen aivan jotakin muuta kuin Hubara, en ainoastaan toisen sukupolven ihminen vaan ennen kaikkea olen länsimaalainen valkoinen. Koko Hubara taas mahtuu käsitteeseen ruskea tyttö.

Blogin pohjalta syntynyt Ruskeat Tytöt -tunne-esseekokoelma on kirjoituksia ruskealta tytöltä ruskeille tytöille. Kirjaa ei ole tarkoitettu minulle. Lukiessani minulla oli toisinaan tunne kuin lukisin jotakin täysin toisen omaa, melkein luvatta. Se on tekemäni kulttuurimatka. Se ymmärrys, että koko todellisuuteni, kaikki tähän asti ja tästä eteenpäin kokemani on niin valkoista, etten kertaakaan elämässäni ole joutunut kyseenalaistamaan sitä kehystä.

Ja juuri se on se painajainen, jossa suomalais–jemeniläinen Koko Hubara on oman arkensa elänyt. Hänen kirjansa on keskustelunavaus kaikille hänen kaltaisilleen suomalaistytöille, rodullistetuille naisille, jotka eivät ainoastaan joudu kohtaamaan vähättelyä ja yksityisyyttä loukkaavaa sättimistä ja käpälöintiä vaan myös rasismia sen valkoisimmassa muodossa. Koko Hubara sanoo, että hänenlaisensa ruskeat ovat tässäkin maassa esillä vain keskusteluissa, jotka liittyvät maahanmuuttoon, uskontoon tai jollakin tapaa ihonväriin mutta eivät koskaan tieteeseen tai ammattiperäiseen asiantuntemukseen. Sitä on rodullistaminen.

Hubara haastaa minut. Hän haastaa minut ymmärtämään ei ainoastaan kulttuurisen taustani vaan tietämättömyyteni ja sivistymättömyyteni rajat. Sillä tämä kirjoittaja on emotionaalinen akateemikko, jos sallimme sellaisen kylmähkön asenteellisen nimikkeen pohtivalle, peilaavalle, tuntevalle ja tiedontäydelle esseekirjoittajalle. Hubaran sanat ovat sivistyneitä, mutta sillä tavalla, että ne ovat polttaneet kirjoittajan sydämessä pitkään. Hänen retoriikkansa saa tuntemaan, että kaikki maailman ongelmat ovat ratkaistavissa, jos niitä pystyisi möyhiä kuten Hubara tekee.

Mutta Hubara ei ole ratkaisemassa rodullistettujen tyttöjen ongelmaa vaan avaamassa kirjallisen keskustelun, jota ei vielä tässä maassa ole ollut. Hänen intentionsa ei ole selittää minulle, miten maailma hänen ympärillään on toiminut, sillä Ruskeat Tytöt ovat tunne-esseitä ei-valkoisille tytöille. Valtiotieteitä opiskellut Hubara perustelee tyylilajivalintansa näin: Valitsin esseemuodon, koska se on tyylilajina samankaltainen välitila kuin Ruskea suomalainen Tyttöys. Esseissä, kuten minussa, yhdistyy hankalasti saatavilla oleva fakta ja sen tukipilareina käytetty kaunokirjallinen ilmaisu, eletty todellisuus ja vaiettu historia, vaihtoehdoton muistamattomuus ja kipu, jota ei saa koskaan kokonaan pois, vaikka kuinka löisi päätä seinään. (s. 42–43)

Ja se on siinä, minkä vuoksi Hubaran jälki vaikuttaa. Se on kaunokirjallisesti ja retorisesti erittäin taitavaa ja siitä välittyy kaikki koettu kipu, joka on kaventanut ruskean tytön tilaa olla minä. Hän on ollut liikaa ei olemassa, mitätön, ei mitään ja ilman vertaistaan esikuvaa, ja vaikka hän on kasvanut oman perheen rakkaudessa, se ei kuitenkaan ole voinut yltää lämmittämään sinne, missä kaikki vaikuttaminen tapahtuu: yhteiskunnassa.

Eräänä kohmeisena aamuna pari vuotta sitten Koko Hubarassa räjähtää, krapulaisen tuskastuneena hän sattumalta aloittaa bloginsa, kun hänen päässään pyörii vain yksi virke: Unohdatko säkin aina, että olet ruskea? Se on alkuhenkäys ruskeiden tyttöjen puheenvuorolle ja saa lyhyessä ajassa yli 20 000 jakoa sosiaalisessa mediassa. Vuonna 2017 ensimmäisen kerran Suomen kirjallisessa historiassa se henkäys painetaan kansien väliin kirjaksi.

Ennen kuin olin kirjoittaja, olin lukija, sen jälkeen kun lakkaan kirjoittamasta, olen edelleen lukija, ja haluaisin lukea jonkun muun kuin itseni kirjoittaman kirjan, joka kertoo minusta. Ensikatsomalta tämä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta se on vähintä, mitä suomalainen kaunokirjallinen kenttä voi tehdä hyväksemme. On kyse representaatiosta, itsensä näkemisestä kulttuurisissa tuotteissa, osana maailmaa oikeassa mittasuhteessa siihen ja totuudellisesti kuvattuna. (s. 90)

Hubara on minulle kuin profeetta, jota en omiin ongelmiini suoranaisesti tarvitse mutta jonka luomien sanojen olemassaolo avaa sisimmässäni tiukasti jumissa olleita ovia. Hän on yhtä paljon suomalainen kuin minä, mutta hänen Suomensa ei ole lainkaan sama kuin minun. Tämä, ja vain tämä, on se tärkein tieto, jonka tulisi saavuttaa juuri nyt tässä hullussa ajassa kaikki meidät valkoiset suomalaiset.

Toivon todella, että Hubaran ääni kantaa.

Jopa humalainen, siis sellainen ihminen, jonka aivot ovat myrkytystilassa, pystyy kutsumaan minua rasistisilla termeillä, niin syvässä rakenne on yhteiskunnassamme. Jopa sellainen ihminen, jolla ei ole kotia, jonka housut ovat tippumaisillaan jalasta, pystyy nimittelemään minua ihonväriin liittyvillä loukkauksilla siksi, että hän on kaikesta huolimatta valkoinen. Etuoikeus voi olla etäisyydeltään pienikin. (s. 180)

Kirjan luettuani tiedän, että yhdessä asiassa Koko Hubara on väärässä. Tämä kirja on kirjoitettu minullekin, halusi hän sitä tai ei. Vaikka hän katsoisi minun käyttävän valkoista etuoikeuttani väärin, minä asetan Ruskeat Tytöt sydämeni kirjahyllyyn arvopaikalle, niiden kyyneleiden ja puhtaan kunnioituksen viereen, jotka hänen kirjoittamansa ihmeelliset sanat synnyttivät minussa.

***

Istumme sohvalla, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Luen Kokoa ja tyttäreni omaa kirjaansa. Yhtäkkiä näytän hänelle kirjaani ja kysyn, mitä hänestä kirjan nimi Ruskeat Tytöt tarkoittaa. Hän katsoo minuun ja hymyilee hieman ja sanoo, ettei tiedä. Tarkennan. Mitä hän kuvittelee, että se voisi tarkoittaa? Hän katsoo minuun epävarmasti ja tokaisee sitten lapsenkepeällä äänellään: No tyttöjä, jotka on maalattu ruskeiksi.

Hämmennyn. Hän ei mainitsekaan ihonväriä, koska hän todennäköisesti ei osaa ajatella, että tyttöjä voisi luokitella sen perusteella. Hänelle ruskeat tytöt ovat vihreitä tyttöjä, sinisiä tyttöjä, pinkkejä tyttöjä. Nyt tätä kirjoittaessani mietin, että sisältääkö tyttäreni valkoinen maailma silti sen lähtökohdan, että Ruskeat Tytöt ovat siis vaaleaihoisia, jotka on maalattu ruskeiksi. Mutta lopulta päätän, etten voi ajatella näin. En voi tuomita lastani siitä, että hän on minun lapseni – aivan kuten Koko Hubara ei voi tuomita omaansa siitä, että tämä on vaaleampi kuin hän itse.

***

Koko Hubara on lumonnut myös kirjailija Helmi Kekkosen ja kirjablogin Reader, why did I marry him?.