sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Pahaa sutta ken pelkäisi…

Lahden kaupunginteatteri 25.2.2017
Katja Krohn: Iso paha susi
Eero-näyttämöllä

Paha susi ja poika Ruuperi

Sudella on suden luonto, tunteet ovat aina kirpaisevan kuumia tai hyytävän kylmiä, muttei koskaan tiskiveden haaleita.

Menimme hiihtolomalla pienellä porukalla katsomaan lastenteatteria Lahden kaupunginteatteriin. Ryhmämme tosikriitikot olivat 12- ja 7-vuotiaita. Olin esittänyt lippujen varaajalle kainon toiveen eturivin paikoista. Minulla kun on sellainen paha addiktio, että tykkään teatterissa istua mahdollisimman edessä. Luen kasvojen ilmeitä ja kehon mimiikkaa mielelläni, enkä kainoa haistaa tekemisen hikeäkään. Sillä tavalla katsoja on ikään kuin itsekin produktiossa mukana.

Istuimme Lahden teatterin pienemmällä Eero-näyttämöllä toisella rivillä. Miten erinomainen sali; yleissilmäyksellä yksi parhaimmista pikkusaleista, joita olen nähnyt. Reilusti nouseva katsomo, jossa lähes jokainen paikka näyttää lavalle hyvin. Kakkosrivi toi bonuksena esityksen lähes iholle: iso paha susi tykkäsi melkein napsia lapsia katsomosta suuhunsa!

Siitä on useita kymmeniä vuosia aikaa, kun olen viimeksi vieraillut lapsuuteni kaupunginteatterissa. ­En ollut myöskään yhtään tutkinut etukäteen millaisesta teoksesta Katja Krohnin käsikirjoittamassa Isossa pahassa sudessa on kyse. Hieman varovaisesti oletin perinteistä satua, missä Punahilkka popsitaan, puunhakkaaja on sankari, ja 12-vuotias katsojamme toisinaan haukottelee.

Voi Lahden kaupunginteatterin työryhmä minkä teitte! Iso paha susi olikin kokonaisuudessaan riemastuttavaa, naurattavaa ja oivaltavaa lastenteatteria. Näyttelijätyö on viimeiseen suoritukseen asti hiottua ja silti rentoa, tarkkaa ja fyysistä. Vaikka kyseessä on lastenteatteri, näytelmä kunnioittaa myös lapset teatteriin saattavia aikuisia suhtautumalla heihin yhtä maksavina katsojina. Esitys tarjoaa oman tasonsa kaikkine kielileikkeineen myös aikuiselle mutta toimii nokkelasti tasolla, joka naurattaa muksuja – heitä silti lainkaan aliarvioimatta. Lavalla rymistellään, pyllähdetään ja kiemurrellaan enemmän kuin tarpeeksi, mutta juuri se fyysisyys pitää pienempien mielenkiinnon yllä.

Krohn ei ole kirjoittanut sitä perinteistä susitarinaa vaan paremminkin kavalkadin eri saduista, hyvin sommitellun asetelman, jossa eri satujen hahmot kohtaavat. On iso paha susi, seitsemän söpöä kiliä ja kiliemo, pari pulleaa porsasta, viekas kettu ja se hieman hönö karhu. Päälle ripaus koulukiusaamista, rakkautta ja rakastumista, oman minän etsimistä ja tietysti kaiken kruunaava onnellinen loppu. Kun teatterisalista poistuu lasten lisäksi kolme aikuista mieli keveänä kuin yhtäkkiä arjen huolia täysin vailla, on jotakin tehty kyllä isolla kädellä oikein.

Taidokkaita roolisuorituksia

Ei ole aina kohtuullista nostaa joitakin näyttelijöitä työryhmästä yli muiden, kyse kun on pitkälle ryhmädynamiikasta (ja se muuten toimii Isossa pahassa sudessa kiitettävästi). Silti on sanottava, että pahan suden roolia vetävä Tapani Kalliomäki on erinomainen härskinä ahmattina. Hän on susimaisen perinteinen ja kunnon satukaavan mukaisesti säilytetty hiukkasen höperönäkin. Sydäntä riipaisevan roolityön tekee puolestaan susiperheen poikaa Ruuperia näyttelevä Paavo Kääriäinen. Hontelona, suurisilmäisenä sudenpentuna hän sopii rooliin nakutettuna.

Kiliemon kimpussa viekas kettu

Myös viekkaan ketun takissa sulavasti elehtivä Saana Hyvärinen ihastuttaa. Kulmakarvojaan myöten kettumainen eläytyjä, joka tietysti petkuttaa sadun muita petoja. Hyvärisen elegantit kädet peilaavat kettuhahmoa taiten; hänen suorituksestaan ei voi olla pitämättä.

Kieltämättä edellä mainitulla kolmikolla on myös näytelmän tarinaa eteenpäin kuljettavat roolit, mikä edesauttanee heidän loistosuoritustaan. Mutta loistavia ovat muutkin – kiitos Krohnin harkitun käsikirjoituksen. Siinä on niin paljon hienonhienoa huumoria, josta osa on tarkoitettu varttuneemmalle väelle, kun taas traditionaalinen kakka & pieru -huumori saa nuorimmat katsojat käkättämään. Erinomaisia pikkusuorituksia vetävät mm. kukkona tepasteleva Teemu Palosaari sekä kaksi nuorisoporsasta, räppäävää koulukiusaajarääpälettä, joiden rooleissa nähdään Anna Pitkämäki ja samainen Palosaari.

Lisää tasoa kertomukseen on saatu laululla ja tanssilla sekä Niina Pasasen eläinnukeilla, jotka toisinaan seikkailevat lavastuksen reunoilla syventämässä tarinaa vanhan kunnon nukketeatterin tavoin. Hauska ja toki lastenteatteriin sopiva oivallus, joka selkeästi riemastutti pikkuyleisöä. Itse Pekka Korpiniityn lavastus on tarpeeksi lapsenomainen ja satumainen ja sisältää pari hauskaa jekkua, joita ei kannata paljastaa etukäteen.

Satumaisen lavastuksen h-hetki

Koko produktio on kaiken kaikkiaan riemastuttavan onnistunut. Yli kaksituntinen näytelmä saattaa olla perheen pienimmille pitkä, mutta suositusikäraja onkin 6+. Näin perinteisen aikuisdraamateatterin vannoutuneelle ystävälle Iso paha susi oli kokonaisuudessaan ihana yllätys, lämpimän huumorin makuinen, vikkelä nautinto ja visuaalinen ilo! Ja se tärkein: lasten suosikki!

Jos siis yhtään hakusessa lastenteatteri, joka lunastaa lupaukset, naurattaa ja lämmittää sydäntä, tule ihmeessä Lahteen vaikka pääkaupunkiseudultakin ja anna aplodit rehelliselle ja hyvin tehdylle tarinalle, joka sopii niin pojille kuin tytöillekin. Ja jos et pahaa sutta pelkää, varaa paikkasi eturivistä!

ISO PAHA SUSI, Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä
Käsikirjoitus: Katja Krohn
Ohjaus: Ilkka Laaksonen
Lavastus: Pekka Korpiniitty
Pukusuunnittelu: Niina Pasanen
Valosuunnittelu: Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu: Sami Järvinen

Rooleissa: Anna Andersson, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Paavo Kääriäinen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki ja Jari-Pekka Rautiainen

Esitys pyörii toukokuulle asti: katso esityskartta ja/tai varaa liput tästä.

*****
Liput ostettu itse – tai oikeasti saatu joululahjaksi eräältä ystävältä. Kiitos, sinä!

perjantai 17. helmikuuta 2017

Kirjat veivät taas Savoy-teatterissa 15.2.2017




Kirja vieköön! 15.2.2017:
Venla Hiidensalo, Mikko Rimminen, Koko Hubara, Merete Mazzarella, Taisto Oksanen, Laura Eklund Nhaga ja Kati Outinen

Savoy-teatterista on tulossa vähitellen elävän kirjallisuuden uusi näyttämö, sillä se on nyt kotipaikkana kahdelle seesteiselle, kirjaTAIDETTA kunnioittavalle tapahtumalle: toukokuiselle Helsinki Litille ja toimittaja Baba Lybeckin tänä vuonna starttaamalle Kirja vieköön! -illalle, joita järjestetään kevään aikana kolme. 

Keskiviikkona 15.2. oli pöhistyn ja kohistun kirjaillan toinen kerta. Baba Lybeckin idea on tuoda lavalle keskusteluun nelisen kirjailijaa sekä muutama nimekäs näyttelijä tulkitsemaan kirjailijoiden uutukaisia. Jos Helsinki Lit onkin enemmän kahden kollegan intiimi keskustelu, jota nyt sattuu seuraamaan sadat silmäparit, liikkuu Kirja vieköön! perinteisemmällä haastattelukentällä. Baba Lybeck haastattelee jokaista kirjailijaa vuorollaan kutsuen ensin yhden lavalle, sen jälkeen toisen. Kun hämärällä lavalla tuoleina ovat muhkeat, samettisen kutsuvat nojatuolit (mistä niitä saa ostaa?!), vieressä lukuvaloa jakaa jalkalamppu ja pöydällä nuokkuvat tulppaanit, on yksinkertainen kirjallinen atmosfääri valmis. Lavastus toimii; keep it simple pätee tässäkin.

Ja kaikki muu mikä syntyy, syntyy illan vieraista – ja sanoista. Varsinkin niistä. Kun Baba astui punaisenleiskuvassa mekossaan tummalle areenalle ja alkoi puhua Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -romaanin sivuilta lainatun Aarne-pojan suulla, jokin pysähtyi ja puhe leiskui salissa punaisen mekon harteilla. Hieman teatraalista ehkä, mutta kyllä, tähän pimeään helmikuuhun kaivataan räiskettä hyvien asioiden puolesta.

Venla Hiidensalo ja Mikko Rimminen aloittivat illan tyylikkäästi mutta ehkä turhan vaisusti Baban mahtipontisen intron jälkeen. Kirjailijat ovat sinänsä molemmat mielenkiintoisia sekä lavapersoonina että uransa puolesta. Yhdessä he valitettavasti eivät kuitenkaan aivan natsanneet Baban räiskyvän naurun kumppaniksi. Rimmisen eleetön ja kuivakan hauska persoona jäi turhan varjoon – verkkaan ja pitkän sanan mies olisi tarvinnut ehdottomasti enemmän esilläoloaikaa. 

Moni yleisössä jäi varmasti miettimään Rimmisen ajatusta siitä, että tärkeintä kirjallisuudessa on se, mitä ei sanota, se mikä jää sanottamatta rivien väliin. Jos en aivan hahmota kirjailijan perimmäistä ajatusta – väitehän oikeastaan kumoaa kaiken kirjoittamisen ja kirjallisen vimman ja tekee itse tekstistä arvottomampaa – niin filosofisen ajatuksen tasolla Rimmisen näkemyksellä on arvoa. Elämässä noin yleensä on niin paljon merkitystä sillä, mikä jätetään sanomatta.

Nähdyksi tulemisesta

Turhan pitkän väliajan jälkeen Savoyn lavalla alkoi kuitenkin roihuta ja kunnolla. Ruskeat Tytöt -esseekirjansa pian julkaiseva bloggari, kirjoittaja Koko Hubara, Suomen virallinen ruskea tyttö, on sen lisäksi, että kirjoittaa haastavasti ja sivaltaen, aivan valloittava esiintyjä. Hänen huumorinsa maistuu elämälle – ja miksei maistuisi, sillä vuonna -84 syntyneellä Hubaralla on varmasti koettua takanaan. Koko Hubara on kahden vuoden ikäisellä blogillaan Ruskeat tytöt antanut äänen rodullistetulle suomalaisnaiselle, joka siis tumman ihon värinsä lisäksi kantaa naiseuden leimaa. 

Hubara puhuu siitä, miten vähän tai ei lainkaan jalansijaa tummaihoiset ovat saaneet vaikkapa teknologian, lääketieteen, juridiikan tai sosiaalipolitiikan julkisuudessa. He ovat esillä vain teemoissa, jotka tavalla tai toisella liittyvät heidän ihonväriinsä kuten maahanmuuttopolitiikka. Sitä siis on rodullistaminen. Kun Hubara kertoi kantavansa nykyisin tyttärensä syntymätodistusta ulkomaanmatkoilla mukanaan, kyyneleet nousivat silmiin myötätunnosta. Puoliksi israelilainen Hubara on nimittäin joutunut rajoilla ongelmiin, kun hän matkustaa täysin vaaleaihoisen tyttärensä kanssa: tummaihoinen nainen saatetaan nähdä vaalean lapsen kaappaajana, ei luonnollisesti tämän äitinä. 

Kun Hubaran seuraksi lavalle kutsuttiin jo kypsempään ikään ehtinyt kirjailija Merete Mazzarella, tuli salin tunnelmaan ripaus arvokkuutta. Ei niin, että se olisi Hubaralta puuttunut, mutta sydämeni sykkii harmaille hapsille ja sille rauhan eleganssille, minkä monista elämän janaa kuluttaneista aistii. 

Kun Kati Outinen tulkitsi Mazzarellan uusimmasta esseekirjasta Elämän tarkoitus kohtaamista erään romaanikerjäläisen kanssa, pysähtyivät ajatukset jo toisen kerran illan aikana sanojen voimamuuriin. Koko Hubaraa nuoruuden vimmalla aikaisemmin tulkinneeseen ihastuttavaan Laura Eklund Nhagaan verrattuna Outisen särkyvä herkkyys toi Mazzarellan sosiaalipoliittisen tekstin iholle. Se myös nivoutui hienosti Hubaran agendaan. Elämä ei kohtele meitä tasavertaisesti; nähdyksi tuleminen on vaikeaa ja kivuliastakin. 

Elämän tarkoitus on Merete Mazzarellan mukaan aihe, joka ei lopu koskaan, ja hänen kirjansakin nimi on vain leikillinen. Teema on loputon avaruus, mutta kirjailija painotti, että myötätunto ja asioihin puuttuminen ovat ainakin yksi elämän tarkoituksista. Hän kertoi myös mielenkiintoisen faktan: Albania ja Ruotsi ovat ainoat maat, joiden lakiin ei ole kirjattu pykälää lähimmäisen auttamisen pakosta. Siis että jos kävelen kadulla ohi puuttumatta esimerkiksi sairaskohtauksen saavaan vanhukseen, se voidaan laissa tulkita rangaistavaksi heitteillejätöksi. Albanian kulttuuria en voi sanoa tuntevani, mutta avoimesta ruotsalaisuudesta mieleeni tuli: onko niin, ettei tätä ole kirjattu heillä lakiin, koska se on tarpeetonta, auttaminen on Ruotsissa itsestäänselvyys? Sitä ei ole lain piirissä siis edes kyseenalaistettu.

Merete Mazzarellan lämmin huumorintaju kumpunee hänen puoliksi tanskalaisista juuristaan. Haastattelu käytiin sen vuoksi ruotsiksi (mutta tulkattiin osin), mikä oli ehdottoman sympaattinen asia. Tusen tack! Kun meillä on tässä maassa toinenkin hieno kieli, miksemme käyttäisi sitä juuri näin?

Kirja vieköön! nro 2 todisti kaiken kaikkiaan, että tällaiset tapahtumat ovat meille juuri nyt tässä ajassa enemmän kuin tärkeitä. Omalla tavallaan ne yhdistävät pienen kielikulttuurin kansaa. Ja tietysti vaalivat herkkää perintöämme, kirjallisuutta. En voi onneksi verrata tätä toista iltaa tapahtuman ensi-iltaan, joka on kerännyt roimasti kehuja ja suitsutusta. Odotukset olivat siis kihelmöintinä vatsanpohjassa. En saanut ehkä aivan niin paljon rauhoittavaa kihelmöinnille kuin olin odottanut; mutta olen kehno myös osoittamaan mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Olen vilpittömästi onnellinen, että tällaisia tapahtumia järjestetään. Joskus kaikki maailman tähdet ja kuut kohtaavat ja illassa on magiaa; joskus on hyvä tyytyä siihen, että sali on hämärä, ajatukset kirkkaita ja kirjailijat jaksavat antaa sielustaan meille palasia. 

Oscar Wilde on sanonut: Taiteen tavoite on paljastaa taide ja kätkeä taiteilija. Kuunnelkaamme siis sitä, miltä SANAT kuulostavat Savoyssa seuraavan kerran 15.3. (Katso tulevat vieraat täältä.)



Lämmin kiitos Kirja vieköön! -tapahtumalle saadusta bloggarilipusta!
 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Maahanmuuttajan maaginen tarina

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014
286 sivua
Lainattu kirjastosta

Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa -hankkeen nimikkokirja vuodelle 2014 on Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia. Tälle kirjalle nimikkokirjabloggariksi arvotun Kirjasähkökäyrän arvio kirjasta sai minut lainaamaan romaanin viimein. Jostain syystä en koskaan lukenut kirjaa pari vuotta sitten, vaikka se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Parempi nyt kuin ei koskaan.

Kirjasähkökäyrän Mai kirjoittaa:

Kissani Jugoslavia suorastaan hyökkää päälle, raapii vahvoilla kynsillä, ja köyristää selkänsä vihaisesti, samalla kun häntä viuhtoo puolelta toiselle. Juuri kun luulee, että nyt on ehkä pieni hetki hengähtää, niin uudet kuviot luikertelevat päälle, ne kietoutuvat jalan ympärille, siitä vatsan ja selän ympäri ja sanat tuovat silmieni eteen punaisen kaksihaaraisen kielen, terävät hampaat ja tappajan silmät.

Kissani Jugoslavia on pähkinänkuoressa juuri tuollainen. Se on symboleilla täyteen lastattu, maahanmuuttopoliittisesti erittäin painava ja identiteetin etsiskelyyn keskittyvä kirja, joka huutaa kuuluksi tulemistaan. On täysin ymmärrettävää, millä ansioilla romaani on esikoispalkintonsa saanut ja myös tullut valituksi Ylen kirjaprojektissa ko. vuoden kirjaksi. 

Romaani kertoo nuoren pojan ja hänen äitinsä näkökulmasta, millaista on jättää kotimaa sen ristiriitoihin ajautuneen sotaisuuden vuoksi. Albaanit, joihin Bekimin perhe lukeutuu, joutuvat 80–90-luvun Jugoslaviassa serbien ylimielisen sorron alle. Lopulta albaaneilta kielletään lähes kaikki perusoikeudet, eikä heillä ole enää tulevaisuutta maassa. Bekimin perhe ajautuu maastamuuttajaksi, kun heidän kaupunkiasuntonsa tuhotaan lähestulkoon kokonaan. 

Ennen tätä pakoa ja sopeutumista Suomeen avataan kuitenkin äidin Eminen joutuminen sopimusavioliittoon vain 17-vuotiaana. Eminen tarina ei ole miltään osin kauniin romanttinen, ei todellakaan kun sitä katsoo 2000-luvulla suomalaisnaisen silmin. Se pistää vihaksi, turhauttaa, saa kiristämään hampaita ja lopulta ymmärtämään, miten suhteellista kaikki emansipaatio ja tasa-arvo on. Eihän meillä ole täällä Pohjolassa mitään hätää. 

Emine ei ole vapaa kotimaassaan. Kun perhe lopulta saapuu 90-luvun Suomeen, Eminen vapaus kapenee entisestään, vaikka hän asuukin nyt monien tasa-arvoisten mahdollisuuksien maassa. Hänen elintilansa kutistuu niin kielen kuin riippuvuuden suhteen; Eminestä tulee harmaassa kivitalossa asuva kalpea varjo, maahan muuttanut, jonka identiteetillä ei ole merkitystä kuin korkeintaan suhteessa aviomieheensä. Vaimon tila on puhdas, moitteeton koti, joka karuudestaan huolimatta kiiltää kuin suojakilpi, johon aviomiehen nyrkki liian usein osuu. 

Ja siinä maattomien köyhässä maaperässä kasvavat perheen lapset. Heidät istutetaan ympäriltä lannoitettuun multaan, mutta he ovat nyt yhteiskunnan alinta kastia, pakolaisia joilla on outo kieli, oudot tavat ja liian tumma olemus. Ei 90-luvun lamasta toipuva Suomi ollutkaan sellainen paratiisi, miksi perheen isä Bajram oli sen maalannut. Parempi tulevaisuus on kangastus, joka kosketettaessa haihtuu. 

Statovcin osin myös vähäeleinen tapa kuvailla ulkopuolisuutta ja kuulumattomuuden tunnetta on romaanin voimallisinta ravintoa. Se antaa tekstille energiaa, se puhaltaa sivut täyteen tunnetta, jonka tenhoa on nyt tässä vaikea sanoittaa. Kissani Jugoslavia on vain luettava, sen sisään on sukellettava. Ja kun silmät avautuvat – ei siksi että Statovci saarnaisi ja purnaisi politiikkaa, huomaa yhtäkkiä tiedostavansa asioita, joista on ollut typerän tietämätön. Jos olet joskus asunut toisessa maassa ulkomaalaisena, lienee ulkopuolisuus tuttu elementti, mutta Statovcin ulkopuolisuus on lamaannuttavaa.

Suomessa olimme hylkiöitä. Vailla työtä, vailla pidemmän tähtäimen suunnitelmia, vailla tietoa siitä miten kauan viipyisimme. Yhdessä vaiheessa lakkasimme kokonaan puhumasta aiheesta. Me kaikki tiesimme, ettemme voisi enää koskaan elää niin kuin olimme joskus eläneet. (s. 238) 

Kirjan toinen taso on pojan Bekimin puheenvuoro nuoren miehen lohduttomasta taistelusta. Jos on vaikeaa löytää itselleen sopiva tila uudessa kotimaassa, miten vaikeaa onkaan löytää miehen paikka, jos rakastaakin miehiä. Bekim on hajotettu ja hajalla, nähnyt malliksi vain alistetun äidin kapean paikan, ja toteuttaa parisuhteessaan samaa mallia:

Silitettyäni ja viikattuani hänen kaikki vaatteensa hain eteisestä kenkäharjan. Harjasin irtolian hänen kengistään ja otin ne mukaani hiipiessäni ulos, missä suihkutin niihin kosteussuojaa, ja kun tulin takaisin sisään, levitin niihin lankkia ja vartioin niiden kuivumista, kunnes asettelin ne kenkätelineeseen ja palasin hänen luokseen sänkyyn, jossa nukahdin saman tien. (s. 276) 

Kuten kirjan nimi jo viittaa, romaanin suurena symbolina kehrää kissa. Toinen eläin on käärme. Niistä kumpikaan ei ole suoranaisesti vihollinen ja toinen lemmikki; kaksinaisuus on molempien eläinten ominaisuus. En halua kuitenkaan pohtia symbolien syvempää merkitystä. Jätän tulkinnan jokaisen lukijan omaksi tehtäväksi. Osa lukemisen viehätystä on juuri Statovcin kirjoittamien kuvien seuraaminen ja selvittäminen. Väkevät symbolit liikuttavat tarinaa kohti karua määränpäätään. 

Suosittelisin jokaisen lukemaan Pajtim Statovcia. Sen lisäksi, että nuorella kirjailijalla on kertomisen lahja, hänellä on maaginen ote, joka vie mukanaan. Kissani Jugoslavia toden totta hyökkää niskaan ja puree, mutta kipua lukija tuntee vain sydämessään, joka lopulta pusertuu kirjan ympärille empatiaa täynnä.

torstai 2. helmikuuta 2017

Tekemättömiä asioita (yksi ajatus kirjoittamisesta)

Satokauden hedelmiä
Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten, tarkoitukseni oli puhua tekstin hurmasta. Minulle hurmaa on luettujen kirjojen lisäksi itse kirjoittamisessa, siinä prosessissa.

Tai korjaan: hurmaa oli. Mennyt aikamuoto. Omalle luovalle kirjoittamiselleni on nimittäin tapahtunut jotakin. Se liittyy enää vain blogin pitämiseen; kaikki muu luominen on himmennyt, kadonnut. Olen jättäytynyt pois kirjoittamisen kursseilta lähinnä aikapulan takia, mutta vähitellen tuntuu, että olen saattanut kehnosti valehdella itselleni.

Näiden kahden blogivuoden aikana on tapahtunut paljon, ihmeitäkin. Merkittävimmät asiat ovat, että olen lukenut systemaattisemmin ja päämäärähakuisemmin kuin ennen, olen tutkinut tarkkaan lukuvaihtoehtoja, seulonut, poiminut, selektoinut itselleni parhaat, olen tutustunut uusiin lukeviin ja inspiroiviin ihmisiin, olen tutustunut kiehtoviin, rakastettaviin kirjailijoihin, mutta ennen kaikkea olen lukenut niin paljon kauniita, kantavia ja kohottavia lauseita, että solujeni kylkeen on kasvanut kiinni kirjaimia kuin sammalta.

Olen lukenut niin ihmeellisiä lauseita, että ne ovat pyyhekumin lailla sutanneet minusta pois kaikki puolivalmiit, kehnot virkkeet, ontuvat ja lonkkavikaiset lauseet. Olen tyhjentynyt kehnosta, vähän sinne päin -tavasta ilmaista ajatuksiani sanoin, koska ympärilläni kuhisee valtava joukko lahjakkaita, epäröimättömiä tekstintekijöitä.

Olen saanut liikaa uskaltaakseni enää itse antaa.

Taina Latvala, kirjailija jonka valoa ihailen, kirjoitti tänään: Tieto lisää tekstiä. Rohkenen omalla kohdallani (en Tainan) epäillä. Koskaan ennen en ole ollut näin tukossa, ja koskaan aiemmin en ole ollut näin hyvin perillä siitä, millaisia joutsenia kotimaisessa kirjalammikossa uiskentelee. Niin että tuska täällä on lisääntynyt, ei teksti.

Häpeää päin, on Juha Itkonen kehottanut Henrik Tikkaselta lainaten. Kirjoita häpeästä ja siitä huolimatta. Helppohan sinun on sanoa, sinä hurmaava kerubi. Sinun häpeän porttisi on auki, varmaan suorastaan levällään, mutta minun on nykyisin niin takalukossa ja jumissa, että vaikka se avautuisikin, sen takana on vain käytettyjä sanoja ja keskinkertaisia kudelmia, eikä niiden kanssa nousta taistoon.

Olen lukenut liikaa uskaltaakseni enää itse tuottaa.

Kun luen Pajtim Statovcia, ymmärrän että hyvä kirjoittaminen on oikeastaan jotakin aivan muuta kuin kykyä luoda persoonallisia kielikuvia tai omaperäisiä sanoja. Statovci ei toden totta käytä sanoja, joita emme olisi koskaan ennen kirjallisuudessa lukeneet, mutta hän juoksee päin häpeää niin raivoissaan, niin raadeltuna, että lukijan on pakko itkeä kipua hänen puolestaan.

En tiedä, millainen ratkaisu olisi sitten jättää lukeminen vähemmälle. Tai lukea vaikka vuoden ajan vain huonoja kirjoja. Syttyisikö oman kirjoittamisen hehkulamppu? Tulisiko halu ja palo puskea päin näyttöä häpeän pää kainalossa? En tiedä, koska en uskalla kokeilla. Omenalaatikkoni on huolestuttavan täynnä.

Kerran pohdin myös vaihtoehtoa, että minusta on tullut laiska. Sen vanhan laiskuuden päälle. Olen konditionaali, projekteihin jumiutuva, patalöysä keski-ikäinen, jonka kannattaa iloita vain siitä, että tänään roskis tuli vietyä ihan erikseen.

Siinä tapauksessa vuoden 2016 bloggari Kasper Strömman on oikeassa kirjoittaessaan blogissaan: on nimittäin paljon helpompaa olla tekemättä asioita kun tehdä niitä.

Naulan kantaan.

***

Psst, Kasper! Se olisi oikeasti: kuin tehdä niitä.