keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Mistä puhumme kun puhumme ruskeista tytöistä?

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Like, 2017
238 sivua
Omasta kirjahyllystä

Olen käynyt kulttuurimatkalla. Sellaisella matkalla, jota en ehkä millään muulla tavalla kuin lukemalla voisi tehdäkään.

Tuonne arvaamattomalle retkelle minut vei kirjoittaja, bloggaaja Koko Hubara (s. 1984). Hän lienee (vielä) suurelle kansalle tuntematon nimi, mutta ahkerasti bloginäyttämöä seuraavat eivät ole voineet välttyä törmäämästä blogiin nimeltä Ruskeat Tytöt. Minäkin törmäsin. En enää muista miten ja miksi. Se oli yksi niistä sattumien kerroista, kun löytää vahingossa jotakin, jota voi kuvitella aina jollain tasolla etsineensä.

En kuluta blogeja nimeksikään. Minulla meni hyvin hyvin pitkään, ennen kuin edes hyväksyin tosiasian, että blogeja voi seurata ja niitä kirjoittavat ihmiset, joilla on vilpittömästi sanottavaa ja kykyä sanoa se. Kirjailija Helmi Kekkonen kuvailee omalla kohdallaan sen tunteen näin: En ole tiennyt, että netistä saattaa löytää kirjoituksia jotka räjäyttävät pään ja sinkoavat suoraan sydämeen. Että ne on kirjoitettu varta vasten sinne. Ei kirjaksi, ei lehteen, vaan nettiin. Tiedän, olen ajastani jäljessä, mutta hetki on minulle mullistava. (Sivulauseita-blogi) Tiedän aivan, mitä kirjailija tällä tarkoittaa. Se on myös minun totuuteni.

Mutta kun luin Hubaran blogia ensimmäisen kerran, pöyristyin tuosta tavasta kirjoittaa, väittää, argumentoida ja tuntea. Että hänellä oli kaikki ne samat sanat kuin minullakin, ja hän sai muodostettua niistä sellaisia ajatuksia. En ole lähelläkään Hubaran maailmaa, enkä koskaan pääsekään, eikä minulla voi oikeasti olla aavistustakaan, mistä hän lopulta kirjoittaa. Voin vain tulkita häntä sen viitekehyksen kautta, jota olen koko elämäni elänyt. Ja se kehys on valkoinen.

Niinpä. Valkoinen. Olen aivan jotakin muuta kuin Hubara, en ainoastaan toisen sukupolven ihminen vaan ennen kaikkea olen länsimaalainen valkoinen. Koko Hubara taas mahtuu käsitteeseen ruskea tyttö.

Blogin pohjalta syntynyt Ruskeat Tytöt -tunne-esseekokoelma on kirjoituksia ruskealta tytöltä ruskeille tytöille. Kirjaa ei ole tarkoitettu minulle. Lukiessani minulla oli toisinaan tunne kuin lukisin jotakin täysin toisen omaa, melkein luvatta. Se on tekemäni kulttuurimatka. Se ymmärrys, että koko todellisuuteni, kaikki tähän asti ja tästä eteenpäin kokemani on niin valkoista, etten kertaakaan elämässäni ole joutunut kyseenalaistamaan sitä kehystä.

Ja juuri se on se painajainen, jossa suomalais–jemeniläinen Koko Hubara on oman arkensa elänyt. Hänen kirjansa on keskustelunavaus kaikille hänen kaltaisilleen suomalaistytöille, rodullistetuille naisille, jotka eivät ainoastaan joudu kohtaamaan vähättelyä ja yksityisyyttä loukkaavaa sättimistä ja käpälöintiä vaan myös rasismia sen valkoisimmassa muodossa. Koko Hubara sanoo, että hänenlaisensa ruskeat ovat tässäkin maassa esillä vain keskusteluissa, jotka liittyvät maahanmuuttoon, uskontoon tai jollakin tapaa ihonväriin mutta eivät koskaan tieteeseen tai ammattiperäiseen asiantuntemukseen. Sitä on rodullistaminen.

Hubara haastaa minut. Hän haastaa minut ymmärtämään ei ainoastaan kulttuurisen taustani vaan tietämättömyyteni ja sivistymättömyyteni rajat. Sillä tämä kirjoittaja on emotionaalinen akateemikko, jos sallimme sellaisen kylmähkön asenteellisen nimikkeen pohtivalle, peilaavalle, tuntevalle ja tiedontäydelle esseekirjoittajalle. Hubaran sanat ovat sivistyneitä, mutta sillä tavalla, että ne ovat polttaneet kirjoittajan sydämessä pitkään. Hänen retoriikkansa saa tuntemaan, että kaikki maailman ongelmat ovat ratkaistavissa, jos niitä pystyisi möyhiä kuten Hubara tekee.

Mutta Hubara ei ole ratkaisemassa rodullistettujen tyttöjen ongelmaa vaan avaamassa kirjallisen keskustelun, jota ei vielä tässä maassa ole ollut. Hänen intentionsa ei ole selittää minulle, miten maailma hänen ympärillään on toiminut, sillä Ruskeat Tytöt ovat tunne-esseitä ei-valkoisille tytöille. Valtiotieteitä opiskellut Hubara perustelee tyylilajivalintansa näin: Valitsin esseemuodon, koska se on tyylilajina samankaltainen välitila kuin Ruskea suomalainen Tyttöys. Esseissä, kuten minussa, yhdistyy hankalasti saatavilla oleva fakta ja sen tukipilareina käytetty kaunokirjallinen ilmaisu, eletty todellisuus ja vaiettu historia, vaihtoehdoton muistamattomuus ja kipu, jota ei saa koskaan kokonaan pois, vaikka kuinka löisi päätä seinään. (s. 42–43)

Ja se on siinä, minkä vuoksi Hubaran jälki vaikuttaa. Se on kaunokirjallisesti ja retorisesti erittäin taitavaa ja siitä välittyy kaikki koettu kipu, joka on kaventanut ruskean tytön tilaa olla minä. Hän on ollut liikaa ei olemassa, mitätön, ei mitään ja ilman vertaistaan esikuvaa, ja vaikka hän on kasvanut oman perheen rakkaudessa, se ei kuitenkaan ole voinut yltää lämmittämään sinne, missä kaikki vaikuttaminen tapahtuu: yhteiskunnassa.

Eräänä kohmeisena aamuna pari vuotta sitten Koko Hubarassa räjähtää, krapulaisen tuskastuneena hän sattumalta aloittaa bloginsa, kun hänen päässään pyörii vain yksi virke: Unohdatko säkin aina, että olet ruskea? Se on alkuhenkäys ruskeiden tyttöjen puheenvuorolle ja saa lyhyessä ajassa yli 20 000 jakoa sosiaalisessa mediassa. Vuonna 2017 ensimmäisen kerran Suomen kirjallisessa historiassa se henkäys painetaan kansien väliin kirjaksi.

Ennen kuin olin kirjoittaja, olin lukija, sen jälkeen kun lakkaan kirjoittamasta, olen edelleen lukija, ja haluaisin lukea jonkun muun kuin itseni kirjoittaman kirjan, joka kertoo minusta. Ensikatsomalta tämä saattaa kuulostaa kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta se on vähintä, mitä suomalainen kaunokirjallinen kenttä voi tehdä hyväksemme. On kyse representaatiosta, itsensä näkemisestä kulttuurisissa tuotteissa, osana maailmaa oikeassa mittasuhteessa siihen ja totuudellisesti kuvattuna. (s. 90)

Hubara on minulle kuin profeetta, jota en omiin ongelmiini suoranaisesti tarvitse mutta jonka luomien sanojen olemassaolo avaa sisimmässäni tiukasti jumissa olleita ovia. Hän on yhtä paljon suomalainen kuin minä, mutta hänen Suomensa ei ole lainkaan sama kuin minun. Tämä, ja vain tämä, on se tärkein tieto, jonka tulisi saavuttaa juuri nyt tässä hullussa ajassa kaikki meidät valkoiset suomalaiset.

Toivon todella, että Hubaran ääni kantaa.

Jopa humalainen, siis sellainen ihminen, jonka aivot ovat myrkytystilassa, pystyy kutsumaan minua rasistisilla termeillä, niin syvässä rakenne on yhteiskunnassamme. Jopa sellainen ihminen, jolla ei ole kotia, jonka housut ovat tippumaisillaan jalasta, pystyy nimittelemään minua ihonväriin liittyvillä loukkauksilla siksi, että hän on kaikesta huolimatta valkoinen. Etuoikeus voi olla etäisyydeltään pienikin. (s. 180)

Kirjan luettuani tiedän, että yhdessä asiassa Koko Hubara on väärässä. Tämä kirja on kirjoitettu minullekin, halusi hän sitä tai ei. Vaikka hän katsoisi minun käyttävän valkoista etuoikeuttani väärin, minä asetan Ruskeat Tytöt sydämeni kirjahyllyyn arvopaikalle, niiden kyyneleiden ja puhtaan kunnioituksen viereen, jotka hänen kirjoittamansa ihmeelliset sanat synnyttivät minussa.

***

Istumme sohvalla, minä ja 7-vuotias tyttäreni. Luen Kokoa ja tyttäreni omaa kirjaansa. Yhtäkkiä näytän hänelle kirjaani ja kysyn, mitä hänestä kirjan nimi Ruskeat Tytöt tarkoittaa. Hän katsoo minuun ja hymyilee hieman ja sanoo, ettei tiedä. Tarkennan. Mitä hän kuvittelee, että se voisi tarkoittaa? Hän katsoo minuun epävarmasti ja tokaisee sitten lapsenkepeällä äänellään: No tyttöjä, jotka on maalattu ruskeiksi.

Hämmennyn. Hän ei mainitsekaan ihonväriä, koska hän todennäköisesti ei osaa ajatella, että tyttöjä voisi luokitella sen perusteella. Hänelle ruskeat tytöt ovat vihreitä tyttöjä, sinisiä tyttöjä, pinkkejä tyttöjä. Nyt tätä kirjoittaessani mietin, että sisältääkö tyttäreni valkoinen maailma silti sen lähtökohdan, että Ruskeat Tytöt ovat siis vaaleaihoisia, jotka on maalattu ruskeiksi. Mutta lopulta päätän, etten voi ajatella näin. En voi tuomita lastani siitä, että hän on minun lapseni – aivan kuten Koko Hubara ei voi tuomita omaansa siitä, että tämä on vaaleampi kuin hän itse.

***

Koko Hubara on lumonnut myös kirjailija Helmi Kekkosen ja kirjablogin Reader, why did I marry him?.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Luontokirjahaaste 22.3.2017

Kai Fagerström, Heikki Willamo, Risto Rasa: Viimeiset vieraat: elämää autiotaloissa
Maahenki, 2010
Lainattu kirjastosta

Heinäkuun koittaessa supikoirat muuttivat pois. Syksyllä paikalle ilmestyi taas mäyrä, joka alkoi varustaa torppaa talvi-kortteeriksi. Seuraavana keväänä sillä oli joskus kaveri, mutta pikkumäyriä ei näkynyt. Äijä jatkoi yksinäistä elämäänsä.
    Torppa rapistui, katto vuoti monesta kohdasta ja lopulta se petti. (s. 33)

Kirjablogi Oksan hyllyltä ihastutti ihanalla ideallaan: LUMOAVA LUONTO -luontokirjahaasteellaan tänään, maailman vesipäivänä. Kuinka usein sitä tuleekaan luettua perinteistä luontokirjaa? Itselläni lukeminen rajoittuu Vuoden luontokuva -kirjasarjan katseluun, sillä koen luonnon ennen kaikkea kuvina ja visuaalisena elämyksenä.

Sitten minulla on tämä outo viehtymys autioituneisiin taloihin, varsinkin koteihin. En koe sitä niinkään urban explorer -hengessä, en halua koluta Euroopan hylättyjä linnoja ja tehtaita, mutta jokainen metsän huomaan yksin jätetty mökki saa minut kurkistamaan ikkunasta vähintään mielikuvituksissani.

Kai Fagerströmin ja Heikki Willamon taianomaisilla valokuvilla koristeltu ja Willamon tekstittämä luontokirja Viimeiset vieraat hiipii autioituneisiin taloihin ja torppiin tutustumaan niiden uusiin, pörröisiin asukkaisiin. Lähes lyyristä ja haikeaa tekstiä rytmittävät Risto Rasan pienet, kuvankauniit runot. Kokonaisuus on lämpöisellä tavalla surumielinen ja niin rauhoittava, että kirja on täydellinen yöpöytäkirja. Muutama sivu ennen nukkumaanmenoa ja horrosmaiset yöunet on luvassa. Willamon kieli kulkee autioituneiden lautaseinien sisälle, katsoo sisään muuttanutta luontoa suoraan silmiin, mäyriä, hiiriä, ketunpoikasia ja toisinaan nukkuu pimeässä yössä luonnon vääjäämättä eteenpäin soljuvassa, tummassa kyljessä.

Torkahdan välillä kevyeen unenhorteeseen, mutta nukkumisesta ei tule mitään. Kuulen kaikenlaisia ääniä, pari kertaa tunnen jonkun hipaisevan kasvojani.
   Lopulta pimeys muuttuu hämäräksi, ja huone alkaa saada takaisin yksityiskohtiaan. Nurkkaan ilmestyy uunin pyöreä kylki, seinille repeytyneet tapetit. Ikkunoista avautuu taas järvimaisema, joka kohta kylpee nousevan auringon sytyttämissä väreissä. Horteisesta yöstä on vain muutama tunti, mutta se tuntuu jo kaukaiselta muistolta.
(s. 92)

Kun ihmiset muuttavat pois tai hylkäävät kuka mistäkin syystä talonsa – oman kotinsa – metsän keskelle, tulee siitä pikku hiljaa metsän väen uusi temmellyskenttä. Taloihin jää merkkejä sen edellisistä asukkaista: pulloja ikkunalaudalle, herätyskello pöydälle, kampa, ehkä kenkäparikin. Vuosien saatossa tapetit kiertyvät kulmistaan rullalle ja valuvat sitten valittaen kohti pölystä ja uusien asukkien sisään kantamasta tomusta peittynyttä lattiaa. Uudenlaiset äänet kuiskivat huoneissa. Narisee, rapisee, vikisee, tuhisee ja suhahtaa. Luonto on asettunut taloksi; ihminen on enää vain häilyvä varjo jossakin nurkkaan unohdetun tuolin kupeessa.

Willamo ei mene tekstissään niinkään siihen, kuka taloissa on asunut, mitä asukkaalle on tapahtunut tai miksi talo on hylätty. Tämä on todellakin kirja luonnosta. Willamo tietää kertoa kuitenkin pari tarinaa, väläyttää vaikkapa yksinäisen Luutamummon historiaa sen verran, että selkäpiitä hieman karmii. Elämä on läsnä aina siellä, mihin ihmisen tavaroita jää ja sanoja syntyy. Mutta mäyrät myllertävät uutta kotiaan, puut puskevat versojaan seinän viertä, linnut rakentavat katonrajaan rauhaisaa pesää.

Viimeiset vieraat on häkellyttävän kaunis kirja. Tummat, sateenharmaat valokuvat puhuvat samaa kieltä kuin teksti. Nämä kuvat välittävät aikaa paremmin kuin mitään muuta. Aikaa ja sen kulumista. Fagerströmin ja Willamon luontokuvat tavoittavat sielusta jotakin sellaista mikä ravistelee katsojansa pois tästä kaupunkiarjesta, kohti hyvänlaatuista yksinäisyyttä. Olo on silti hutera, kuin katsoisi toisen kuihtunutta elämää salaa verhon takaa. Mutta sitten tuntuu turvalliselta, kun ketunpoikasen katse on viaton ja täynnä oikeutta olla viimeinen toivottu vieras.

        
        Jos olet onnekas,
        kuulet naakan laulavan
        kivisistä nuoteista.
                             Risto Rasa


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Suomennos: Outi Menna
S&S, 2017
326 s.
Lainattu kirjastosta

Karin kertoo vasta alkukeväällä 2003 keräilleensä enkeleitä. Posliinienkeleitä, puuenkeleitä, kipsienkeleitä, enkelikoruja. Enkelikuvioisia postimerkkejä ja mukeja. Hän istuu sängyllään ja minä istun sohvalla häntä vastapäätä, olemme istuneet samalla tavalla niin monta kertaa, että muistan jokaisen oksankohdan välissämme olevissa lattialaudoissa. (s. 170)

Tee yksityisestä yleistä. Siinä yksinkertainen ohjenuora kaikille esikoiskirjaansa kirjoittaville. Runoilija Tom Malmquist teki ja saavutti esikoisromaanillaan ruotsalaisen yleisön sydämet. I varje ögonblick är vi fortvarande vid liv keräsi lahden takana useita palkintoja, ja on nyt valloittamassa tärkeän paikan suomalaisten lukijoiden kirjahyllystä.

Malmquist ei voi jättää ketään kylmäksi; sen takaa jo romaanin tositapahtumiin perustuva sisältö. On nuori, rakastunut pariskunta, kaksi kirjoittajaa, jotka odottavat ensimmäistä lastaan. Odotuksen myötä käy selville, että Karin on vakavasti sairas. Kun uuden ja ihmeellisen elämän vanhempina pitäisi alkaa, käydäänkin läpi puolison äkillinen kuolema, lapsen syntyminen keskosena ja isän yksinjäämiskamppailu todellisuuden edessä, jota kukaan ei osannut odottaa. Avovaimonsa Karinin menettänyt Tom joutuu myös lyhyen ajan sisällä saattamaan hautaan isänsä. Kuoleminen ja sen suuri, ihmeellinen antonyymi syntyminen myllertää herkän miehen mielen.

Ja Malmquist osaa sanat. Hän osaa ne pysäyttävän hyvin. Hän osaa kirjoittaa tuskan, epätoivon, surun ja pelon 300 sivuun. Hän osaa kirjoittaa isän ja puolison ehdottoman rakkauden. Kaikki tulvii suoraan lukijan sisimpään, kuorii ihon kerros kerrokselta ja tunkee sanoina, ahdistuksena sisälle. Malmquist kuohuu kuin sitomaton koski, jonka luonnonvoimat ovat pitelemättömät. Malmquist ei jätä tilaa lukijalle epäillä mitään. Hän näyttää vereslihansa, kaikki kirvelevät haavansa. Ja me ymmärrämme, koska Malmquistin on kaiken säälin ulkopuolella.

Me hämmästelemme sitä typeryyttä, mitä läheisensä menettänyt joutuu byrokratian rattaissa kokemaan. Kuinka isä ei ole automaattisesti lapsen isä, jos vastasyntyneen vanhemmat eivät ole naimisissa eikä isyyttä ole virallisesti allekirjoituksella tunnustettu. Kuinka isä yksinhuoltajana voi olla vain yhdyssanan jälkiosa, huoltaja, jonka merkityksen ei tarvitse sisältää verisidettä, koska isillä ei ole automaattisesti oikeutta lapseen, jota he eivät ole kehossaan itse kantaneet.

Tässä romaanissa ei ole kyse siitä, miten kuolemaan ylipäätään tai äkilliseen yksinhuoltajuuteen pitäisi reagoida. Malmquist ei julista meille oikeaa, ei väärää, hän ei ole filosofi, joka tutkii läheisen poislähtöä ilmiönä. Me luemme kirjailijan päiväkirjaa, kurkistamme yksityiseen, tirkistelemme surua, joka ymmärtämiseen ei tarvita sen enempää kuin kyky empatiaan. Me näemme, että mekin voimme menettää – ehkä olemme jo menettäneet raskaasti, mekin voimme jäädä yksin, menettää rauhan tasapainon juuri silloin, kun odotamme elämältä lahjaa.

Tässä romaanissa on kyse rakkaudesta, miten venyvä ja aito se voi olla. Miten siitä lopulta tulee ruoka, joka pitää meidät elossa kipeimmän menetyksen hetkellä.

Tom Malmquist muistuttaa meitä siitä, että pysyvä on vain sattumaa. Satumaa, kun sanasta ottaa yhden kirjaimen pois. Pysyvää ei ole olemassa, ei onnessa mutta luojan kiitos ei surussakaan. Sillä joskus alkaa parantuminen. Pieni lapsi kasvaa, se menee päiväkotiin, asettuu, alkaa elää jatkumossa omaa polkuaan.

Joka hetki olemme yhä elossa on kirja kaikille pelkureille, kipeille, loukatuille, eläneille ja elämättömille, onnekkaille. Se avaa silmämme käsittämään, että loppujen lopuksi elämä on yhtä arpapeliä. Paska onni toisilla, parempi naapurilla. Mutta jos luovutamme vastoinkäymisten edellä, jäämme paljon velkaa muille. Jotakin totuutta siinä väittämässä on, ettei kukaan saa enempää kuin jaksaa kantaa – joka hetki kun olemme yhä elossa. Toisinaan taakka on vain suhteettoman raskas.

Katso harteitasi ja mieti, miten paljon sinä pystyt luovuttamaan.

Lasken Livian sängylle isän viereen. Morfiini tekee isän hitaaksi. Hänen kämmenselästään kulkee letku tippatelineeseen. Toivon, että hän sanoisi jotain. Pari valittua sanaa kuolevalta isältä omalle pojalle. Hän ei sano mitään. Enkä minäkään. Tartun häntä käsistä. Hän näyttää vaivaantuneelta, mutta en irrota otettani. Hänen kuivat, harmaankeltaiset, pikimustien karvojen peittämät kätensä uppoavat ihoon kuumottavasti kuin paperikassit, joita kannoin lapsena. (s. 260)

Tom Malmquistin romaani on varmasti vuoden käännöstapaus. Outi Mennan suomennos on eleettömän puhdas, vimmainen ja viimeiseen asti täydellisyyttä hipova suoritus. 

***

Tom Malmquist tulossa toukokuussa Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaan.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Naiset, jotka eivät mukautuneet muottiin

Baba Lybeckin Kirja vieköön! -keskusteluilta Savoy-teatterissa 15.3.2017

Alku

Koskaan ei tiedä etukäteen, miten kirjat tai niiden kirjoittajat lähtevät yhdessä lentoon kohti salin kattoa, kun järjestää kirjallisuuskeskusteluja. Tuskin Baba Lybeckkään aavisti, millainen ilta oli tulossa, kun kolmas Kirja vieköön! käynnistyi.

Katja Kallio, Birgitta Ulfsson, Lenita Airisto, Nasima Razmyar ja Sinikka Mönkäre käyvät epäilemättä esikuviksi kelle tahansa; he kukin ovat omalla tavallaan karismaattisia voimanaisia. He ovat saavuttajia, tekijöitä. Kevään viimeinen kirjallinen ilta Savoylla oli vahvojen naisten säkenöiviä hetkiä.

Valloittavan Birgitta Ulfssonin huumorintaju ja itseironia valaisi katsomon pimeimmätkin nurkat sen jälkeen, kun Katja Kallio oli huumannut kuuntelijat kertomalla mystisestä Amandasta, Kallion juuri tänään ilmestyneen romaanin Yön kantajan (Otava) päähenkilöstä. Amanda oli aikansa sopeutumaton, hullu nainen joka leikki ohi pikkiriikkisen hiekkalaatikkonsa yli sata vuotta sitten.

Näyttelijä Ulfsson on asunut viimeiset 30 vuotta Ruotsissa. Sitä on pakko ihmetellä, että mitä meille suomalaisille oikein tapahtuu, kun muutamme vuosikymmeniksi lahden taakse asumaan. Ulfssonissa on samaa valovoimaista huumoria ja pilkettä kuin Ruotsin hauskimmassa suomalaisessa Mark Levengoodissa; molempien huumori on aitoa, pulppuilevaa ja oikeasti hauskaa siksi, että se uskaltaa asettaa valokiilaansa myös itse kertojan.

Kun Birgitta Ulfsson astui Savoyn lavalle ja tulkitsi jalkaansa polkien Pikku Myytä, epäilin jo hetken, että tämä näyttelijä onkin se alkuperäinen Myy Elina Salon sijaan. Myöhemmin Ulfsson kertoi yleisölle Tove Janssonin olleen hänelle hyvin läheinen ystävä, siinä syy keskustelun aloittamiseen tällä pikku anarkistilla.

Ulfssonilta – kuten väliajan jälkeen lavalle astuneelta Lenita Airistolta – on juuri ilmestynyt omaelämäkerta, joka on suomennettu nimellä Mikä ettei? (Teos). Se on ruotsalaisen kirjailijan Stig Hansénin käsialaa. Airisto taas kirjoitti tarinansa itse, Elämäni ja isänmaani (Bazar). Sen verran kovapäinen nainen kun tuntuu olevan, halusi kenties pitää ohjat tässäkin omissa käsissään. Illan kolmas kansikuvanainen oli tuore äiti, poliitikko Nasima Razmyar, joka asettui Savoyn muhkeaan nojatuoliin Airiston jälkeen. Ja lopuksi joukkoon liittyi Suomen pitkäaikaisin naisministeri Sinikka Mönkäre, hänkin tuoreen elämäkertansa johdattelemana.

Neljä naista, neljä täysin erilaista elämää. Kun näitä kaikkia viittä poikkeuksellista naista kuunteli ja heidän mukanaan nauroi kohti kattoa, ymmärsi yhden: menestyminen on ominaisuus, jonka takana on paljon sitkeyttä, uteliaisuutta ja eräänlaista anarkiaa. Kun Katja Kallion romaanin todellisuuspohjaisen päähenkilön Amanda Aaltosen (1864–1918) piti joutua mielisairaalaan näiden ominaisuuksien takia, taistelevat naiset sata vuotta myöhemmin edelleen muottiin mukautumattomuuttaan, mutta luojan kiitos heillä on siihen kaikki oikeus – ja mahdollisuus. Lenita Airisto ei ole koskaan ollut hiljainen takarivin tyttö, ja tuskin Sinikka Mönkärekään olisi Imatralta Arkadianmäelle kiivennyt ilman sitkeyttä ja sisäistä paloa. Nasima Razmyarin kohdalla ei ole kenellekään epäselvää, että hänen on täytynyt taistella vieläkin kovemmin. Afganistanista 5-vuotiaana pakolaisena Suomeen tulleena naisena hän on tehnyt järkälemäisiä siirtoja sen eteen, mihin uskoo. Samalla hän on todistanut, miten koulutus ja menestys ovat Suomessa periaatteessa mahdollista kaikille. Tai ainakin jos perheessä on sellainen isä kuin Nasimalla on.

Vaikka pitkän illan myötä keskustelu itse kirjoista jäi paitsioon, lunasti kolmas Kirja vieköön! kaikki ja vähän enemmänkin. Naisten kohtaaminen oli parhaimmillaan kuin hyvät ystävät kahvilla – tai sanotaan sittenkin oluella. Kukin esillä vain oman persoonansa kannattelemana, aitona minänä. Se välittyi katsomoon. Kun istutetaan eritaustaisia ihmisiä saman pöydän ääreen, ei voi olla mitenkään varmaa, että ilmassa kihisee ja säkenöi ja yleisö saa nälkäänsä taikaa ja tarinoita. Sillä sitähän me haluamme: edes hetken ymmärtää taiteilijan sielua tai kohdata muottiin sopimattoman aidoimmillaan. Me haluamme, että heistä jää jälki, joka on pikkuisen tavallinen mutta juuri ratkaisevasti aivan erilainen kuin me.

Loppu
Näiden vahvojen naisten jälkeen on hyvä hengähtää hetki, palata Savoy-teatteriin toukokuussa hieman toisenlaisen Helsinki Litin myötä ja jatkaa vietävien kirjojen kera taas syyskuussa!

Lämmin kiitos Kirja vieköön! -tiimille bloggarilipusta!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Aistikas rakkaustarina 50-luvulta

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos, 2016
335 sivua
Lainattu kirjastosta

”Kerron sinulle kaiken”, oli Elisabeth sanonut heidän erotessaan. Ajatus sai Saaran hengityksen tiivistymään. Tällaisia asioita tapahtui hänelle, Saaralle. Miehiä, jotka seurasivat Elisabethia keskellä päivää. Ajatus sekä innosti että sai poltteen leviämään vatsasta ylöspäin. Hän löysi siniset pillerinsä. Laski vesilasiin vettä, mutta muutti sitten mielensä ja laittoi pillerin takaisin rasiaan.
    ”Haluatko tulla mukaan?” Saara kysyi Juhanilta.
    Hän oli kuivannut hiuksensa ja pukeutunut vanhaan vihreään leninkiin. Se oli hiukan liian väljä, ajalta jolloin Elias oli ollut pieni, ja hän oli kiristänyt sen patellavyöllä. Kaulaa kiersi simpukoista kudottu nauha, joululahja Irinalta. Eteisen kipsireunaisessa peilissä hänen poskensa hehkuivat vielä kylvyn jäljiltä.
(s. 139)

Leena Parkkisen kolmas romaani Säädyllinen ainesosa herättää tuntemuksia jo heti nimessään. Se on Helvi Hämäläisen vuonna -41 julkaistun romaanin Säädyllinen murhenäytelmä etäinen sukulainen, joka hyvässä yhteisymmärryksessä ottaa toiselta hieman lainaa. Parkkisen romaanin keskiössä on töölöläispariskunnan vaimo Saara Kaunisto, asianmukainen kotirouva, ja yläkerran salaperäinen Elisabeth, yksinäinen susi, joka elää 50-luvun kaupungissa poikkeuksellisen vapaata, juhlien täytteistä elämää. Nämä kaksi vastakohtaa kohtaavat toisensa rannalla ja heidän välilleen kehittyy kiehtova, intiimi side, joka johtaa kiellettyyn rakkaussuhteeseen. Myöhemmin Elisabeth paljastuu Saaralle vakoojaksi.

Saara on hillitty, porvarillinen mutta vähävarainen ja arka aviovaimo, yhden lapsen äiti, joka hoivaa ja lannoittaa parhaansa mukaan kodinonnea. Hän on sellainen onnellinen reipas olento, joita 50-luvun kuvalehdissä esitellään. Rahaa perheessä on vähän ja pöydästä kaiken lihan syö ymmärtämättömän itsekäs Juhani-aviomies. Tämä asetelma tuo erehdyttävästi mieleen toisen naiskirjailijan klassikon, Jotunin Huojuvan talon, yhden kotimaisen kirjallisuuden mestariteoksista. Elisabeth tarjoaa Saaralle pelastuksen nukkavierusta mutta moitteettomasta arjesta. Vaikka Saara elää materiaalisessa köyhyydessä miehensä eräänlaisen mielivaltaisuuden alla, ei hänellä ole asiat aivan niin huonosti kuin väkivallan eri asteista kärsivällä Lealla. Silti jotakin yhtenäistä Parkkisen rivien välissä Jotuniin löytyy. Viehättävän vanhahtava tyyli, jonka Parkkinen on romaaniinsa taiten tavoittanut, on osasyy tähän yhteyteen: on kuin Säädyllinen ainesosa olisi todellakin kirjoitettu 60 vuotta sitten.

Elisabeth on vaara, intohimo ja rakkaus, kaikkea sitä, mitä Saaran tavallisesta rouvaelämästä puuttuu. Elisabeth on mateenmaksaa ja sillikaviaaria, jos Saara on hauki valkokastikkeella. Elisabeth on asunut Pariisissa, nähnyt maailmaa, käyttää farkkuja ja suhtautuu kevytkenkäisen huolettomasti kaikkeen. Hän viettelee Saaran, jolle suhde naisen kanssa ei ole sinänsä uusi mutta intohimon määrässä kyllä:

Ei hän voinut olla rakastamatta. Sillä Saara rakasti Elisabethia, halusi Elisabethia niin paljon että oli vaikea hengittää. Se teki hänestä rikollisen vuoteessa, avionrikkojan ja perverssin. Mutta ainoastaan Elisabethissa oli järkeä. Ainoastaan Elisabeth tuntui todelliselta. (s. 302)

Säädyllinen ainesosa on kiehtova, hurmaavasti kirjoitettu romaani, johon uppoaa ensimmäisiltä sivuilta lähtien kuin pehmeään tyynyyn. Näitä harvoja kirjoja, joiden kanssa haluaisi unohtaa ajan ja velvollisuudet ja vain tarttua tarinan hantaakiin. Ruolla ja ruokaan liittyvillä termeillä on merkittävä osa kirjassa. Yhtäältä ruoka tuoksuu ajankuvaa 50-luvun kattauksesta, aina rusinamakkaroista äyriäisten eksoottisuuteen. Toisaalta ruoka merkitsee tarinassa muutakin: se liittyy oleellisesti Elisabethin vakoojaelämään.

Kerrontaa katkotaan silloin tällöin kirjeillä, joita Elisabeth kirjoittaa entiselle rakastetulleen Izzylle. Ne ovat sisällöllisesti runsaita ja houkuttelevia, välittävät eläviä kuvia maailmasta, jota ei enää ole. Ne valottavat lukijalle Elisabethin värikästä elämää ja paljastavat naisen mystiikkaa. Kuka Elisabeth oikein on, mikä on hänen agendansa, kysyy lukija ja aistii, että Saaran puolesta kannattaa hieman pelätä.

Säädyllinen ainesosa kertoo meille myös menneen ajan kustannusmaailmasta, kun kirjailijat olivat vielä usvan keskellä istuvia siniverisiä, tavoittamattomia älykköjä, ja kustantamoissa tuoksui sikari, nahka ja kirjoituskoneen nakutus. Yhteen pääosista nousee Rosalund-niminen kustantamo ja eräs salaperäinen muistilappu, joka kirjoitettiin eräillä illallisilla porvoolaisella kesähuvilalla vuonna -41.

Parkkinen on kirjoittanut romaanin, joka keräsi viime vuonna niin perinteisessä mediassa kuin blogeissa ansaitusti kehuja ja kiitosta. Säädyllinen ainesosa on ehjä kokonaisuus, jonka tuoksut sieppaavat mukaansa haihtuneeseen kävelypukujen ja leninkien maailmaan. Henkilöt ovat syviä ja uskottavasti oman aikansa vankeja. Sodan rapistuneet jäljet kuvataan veitsenterävästi pienin nyanssein. Kirjaa lähestulkoon katsoo lukiessaan, niin elossa olevia, aistikkaita Parkkisen sanat ovat. 

torstai 2. maaliskuuta 2017

Kiihkeää kansantautia Kansallisteatterissa

Marko Tapio: Arktinen hysteria
Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 1.3.2017

Kansallisteatterissa sai eilen ensi-iltansa 60-lukukirjailija Marko Tapion lähes klassikoksi noussut Arktinen hysteria. Ai et ole kuullutkaan teoksesta? No en ollut minäkään ennen, mutta se virhe on korjattu. Joka tapauksessa teoksen nousu teatterin lavalle on vähintäänkin mystinen.

Marko Tapio kirjoitti neliosaiseksi aikomansa Hysterian kiivaalla 60-luvulla mutta ei saanut kahta viimeistä osaa ennen kuolemaansa (1973) valmiiksi. Tai niin luultiin 40 vuotta, kunnes Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistokätköistä osui dramaturgi Juha-Pekka Hotisen käsiin 116 sivua entuudestaan tuntematonta tekstiä. Hotinen oli tutkimassa teatteriprojektia varten Tapion jäämistöä ja teki sattumalta kulttuurihistoriallisen löydön. Vaikkei Tapion arkisto ei ollut mitenkään piilossa tai suuruusluokassaan valtava ja vaikka sitä oli käynyt penkomassa Hotista ennen muutkin kulttuurihenkilöt, nyt löytyneet 3. osan fragmentit eivät olleet syystä tai toisesta koskaan nähneet päivänvaloa. Eihän kukaan edes tiennyt, että ne ovat olemassa.

SKS:n arkistosta löytynyt aarre
Käsikirjoitusten ja taulujen sattumanvarainen löytyminen on taidehistorian yksi kiehtovimmista detaljeista. Olin jokunen viikko sitten Bloggariklubin tapaamisessa teatterin Lavaklubilla kuuntelemassa Arktisen hysterian tekijöitä, Hotista, ohjaaja Atro Kahiluotoa sekä lavastaja Reija Hirvikoskea. Me klubilaiset saimme tuona iltana kunnian nähdä tuo arkistosta löytynyt nippu papereita, mikä tuntui itse kirjailijan elämään perehtymättömällekin järisyttävältä faktalta. Ohessa todisteena kuva.

Marko Tapiota on verrattu aikalaiseensa Väinö Linnaan, yhtä merkittävästä vaikkakin paljon tuntemattomammasta tekstintekijästä on kyse. Hysteria on kuin Pohjantähti-trilogian unohtunut serkku, maamme (kirjallista) historiaa tulkitseva taideteos, draamaa esi-isiemme kohtaloista.

Se on kertomus Bergharryn suvusta, kosken partaalla kuohuvan voimalaitoksen syövereistä, isien ja poikien tehtyjen tekojen taakasta. Päähenkilönä on insinööri Harry Bergharry (kyllä, ei näppäilyvirhe), jota näyttelee erinomainen Timo Tuominen. Harryn kohtaloksi koituvat voimalaitoksen lakkoilevat työläiset ja padossa todettu vuoto. Alkaa suvun verisenkin historian vyörytys lavalle, kun poika ja hänen isänsä Viki (toinen erinomaisuus: Taisto Reimaluoto) yrittävät ratkaista pattitilanteen ja estää katastrofin.

Ytimessä hehkuu totuus Kaikki se mikä on kerran tapahtunut, on jatkuvasti läsnä, mikä peilaa myös tapaa esittää Hysteria näyttämöllä: kyseessä on postmoderni tulkintatapa, ns. simultaaniteatteria, jossa monta eri aika- tai paikkatasoa kuvataan samanaikaisesti. Nykyhetken 60-luvun rinnalla kuohuaa niin Harryn mylläri-isovanhempien tarina kuin taistellaan kahtiajakautuneessa Suomessa punaisten ja valkoisten sotaa. Sama näyttelijä istutetaan aikuisen rooliin ja hetken päästä hahmon lapsuudenkenkiin mitään lavastuksessa tai puvustuksessa muuttamatta. Tämä on Arktisen hysterian silkka vahvuus mutta samalla katsojan hahmotuskyvyn räävitöntä grillausta.

Poliittista pärskintää

En valitettavasti ole poliittisen teatterin ystävä (toisaalta eikö politiikkaa ole aina ja kaikkialla, kun kirjoitetaan historiaa?). Hysteria on vahvasti poliittinen, ja aikoinaan Tapiota syytettiinkin pessimistisen ja nihilistisen yhteiskuntakuvan luomisesta. Koska en ole myöskään teatterikriitikko eikä minun tarvitse asettaa tätä teosta taiteen jatkumolle, voin rehellisesti sanoa, että Marko Tapion kappaleessa ei ollut kyse aivan minun teekupistani. Kiitän tulkinnallisesti onnistuen toteutettua simultaanisuutta, vaikka se vaatiikin katsojalta täydellistä valppautta. Paljon jätetään yleisön mielikuvituksen työtehtäväksi – aivan kuten onnistunein proosakin aukkoineen tekee. Mutta lavalla kaipaan kuitenkin läsnäoloa, yhtä fokusta ja asioihin keskittymistä. Arktinen hysteria roihuaa ja tohinoi heti alusta alkaen sellaisella vimmalla, että katsojan on syytä lukea käsiohjelmansa ensin. Tähän teatteriin et voi raahata siippaasi taustoittamatta.


Väliajan jälkeen tapahtui kuitenkin jotakin. Aivan kuin ohjaaja yleisön siirtyessä siemailemaan olisi ottanut hieman ohjista ja käskenyt vauhkon hevosensa rauhoittua. Tulkinta jäntevöityi, ja viimein metatekstin tuominen keskelle näytelmää oli draamallisesti aivan riemastuttavan pikantti yksityiskohta: näytelmä alkaa viitata itseensä ja mustavalkoisiin pukeutunut kirjailija Marko Tapio (näyttelijä Petri Liski) astuu luomiensa hahmojensa keskelle siinä kohdassa, kun kirjailijan kirjoittama Arktinen hysteria II loppuu. Loppua sukutarinalle kun ei ole: tekijätiimi ei tiedä, miten Harrylle, hänen isälleen Vikille, Harryn rakastetulle Katjalle käy – näytelmän loppu on fragmenteista, niistä 116 liuskasta kaivettua tulkintaa, hahmotelmaa ja vaihtoehtoja. Tämä on koko Arktisen hysterian parhain osuus, sillä se niittaa kaiken edellä ilmaistun ja tyhjentää näyttämön yhtäkkiä kaikista tulkinnoista. Kun tarinalle ei ole loppua, onko itse tarinaa ollenkaan?

Arktinen hysteria ei ole kappale, joka olisi niin universaali, että sitä voisi varauksetta suositella kaikille, varsinkaan vähemmän teatteripenkkiä kuluttavalle. Se on pamfletti. Se ei ole puhdasta ja helposti nieltävää sukudraamaa, se vaatii valveutuneisuutta ja teatteritaiteen lakien tuntemusta, on siedettävä huutokuoroa ja perkelettä, jonkinlaista hätäistä anarkiaa lavalla. Mutta olen varma, että näytelmällä tulee olemaan omat vankkumattomat faninsa. Minä en sellainen ole, vaikka pystynkin näkemään välähdyksiä produktion älykkyydestä.

Minulle Hysteria oli liian postmodernia, liikaa koheltamista, pärskintää ja tulkintojen ja mimiikan ylilyöntiä, saappaiden töminää ja peltimukien kolinaa. Löysin hienoja hetkiä ja kohtauksia kuten pommitusten alle valkoisiin lakanoihin kätkeytyvät Bergharryt, Seurahuoneelle pienen poikansa ja elämänoppiensa kanssa kiiruhtavan, sikaria tupruttelevan Viki-isän tai Harryn äitiä tulkitsevan voimallisen Tarja Heinulan johtamat kohtaukset. Mutta itseäni en tästä näytelmästä löytänyt. Hyväksyn sen faktan täysin, että minun intentioni eivät kohdanneet tekijöiden. Siitä huolimatta Arktinen hysteria voi olla kevään teatteritapaus.

Lue myös miten Kulttuuripohdintojen Tuijata koki näytelmän sekä Kirsin Book Clubin tyylikäs arvio tästä sosiaalisen nousun tarinasta.


PS. Mikäkö on se itse arktinen hysteria? Se on Marko Tapion mukaan kansantauti, josta suomalaiset kylmässä ilmastossa kärsivät. Se saa ihmiset kätkemään kiihkeimmät tuntemuksensa, joiden purkautuessa on lopputulos verinen. Kaikki Suomen sodat ovat omalla tavallaan tämän taudin aiheuttamia.

***

ARKTINEN HYSTERIA, Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä
Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
Dramaturgi: Aina Bergroth
Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Lämmin kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista sekä illasta Lavaklubilla!