Saision sirpaleita Kansallisteatterissa: Koivu ja tähti
Pirkko Saisio: Koivu ja tähti – sirpaleita Suomesta
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä
Ohjaus: Laura Jäntti
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä
Ohjaus: Laura Jäntti
Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri |
Näyttämö
avautuu yleisölle avaruudelliselta tuntuvalla kuvalla: tausta on mustanpuhuva
ja keskellä huojuvat pitkät, metallia hohkaavat palkit. Oudosti laulavanuottinen
ääni puhuu meille kuin runoja vieraasta maasta lausuen. Palkkien seasta erottuu
oksien huojuntaa. Topeliuksen metsä on muuttunut postmoderniksi, kylmää
uhoavaksi metallipuustoksi.
Pirkko Saisiolta tilattu Suomi 100 -juhlavuoden näytelmä Koivu ja tähti keskittyy Kansallisteatterissa
katsomaan nyky- ja tulevaisuuden Suomea topeliaanisesta lähtökuopasta. Alkuperäisen
tarinan lapset on tuotu tähänkin. Kotoaan pois joutuneet veli ja sen sisko löytävät
vuosien jälkeen metsän keskeltä takaisin kotitorppaansa, missä surusta riutunut
äiti on rukkinsa ääressä kuitenkin jo kaiken toivonsa menettänyt. Ajallisen
liukuman kautta sadan vuosien ikäinen torppa muuttuu nykyajan puna-vihreän
Kristofferin ja hänen sisarensa Hagarin ystävien kokoontumispaikaksi. Kesäpaikassa
puidaan uuden maailman ongelmia, juodaan skumppaa, syödään juhlavan rennolla porukalla
rapuja ja Stilton-juustoa, nautitaan valveutuneesta, ydinongelmat tunnistavasta
kaupunkielämästä, joka maksaa yksilölle menetettyjä avioliittoja tai kaikesta
pienestä kimpoavia sisarusriitoja. Keittiössä
mökkiläisiä palvelee kaukomailta Suomeen työllistetty Lee. Sukulaisten
kokoontuessa torppaan herkuttelemaan tulee näyttämöllä käytyä läpi tämän ajan poliittisia
ja sosiaalisia kysymyksiä pakolaisista ksenofobiaan.
Sirpaleita
Suomesta on niin iso kollaasi, että tehtävä tuntuu olevan mahdoton toteuttaa
ymmärrettävästi. Kyse on tietysti valinnasta: mikä sirpale jätetään taideteoksesta
pois, mikä sirpale taas on merkittävä ja saatava kuvaksi katsojalle. Saisio on
nostanut isoimmaksi kysymykseksi koko Eurooppaa kuohuttavat pakolaiskysymykset
ja asettaa vastakkain lavalle me ja ne muut monella eri tapaa.
Poliittistahan
tämä kaikki on. Samalla tavalla kuin Topelius omana aikanaan politisoi Koivulla ja tähdellä Saisio rakentaa tässä
versiossa suomalaisuudesta perinteisiin tarrautuvan juomalauluja kesämökeissään
hoilaavan kansan, joka ihastuu ulkomaalaiseksotiikkaan, silloin kun se sopii
heidän omaan agendaansa näppärästi.
Poliittisella
teatterilla tuntuu olevan minulle kuitenkin jokin ongelma. Se haluaa huutaa
sanomaansa niin, että ihastuminen vaikkapa yksittäiseen näyttelijäsuoritukseen
jää katsojalle mahdottomaksi. Ilman muuta the
message on tärkeää, mutta teatterissa on kyse niin paljon muustakin.
Kuvallinen ja kolmiulotteinen tulkinta, erilaiset lavastukselliset symbolit,
sanalliset ja tuotteelliset, näyttämötaiteilijoiden henkilökohtainen
antautuminen, valaistuksen ja ei-valaistuksen vaikutus, musiikin ja muun äänimaailman
painoarvo; teatteri toimii niin monen eri astin varassa. Minulle merkityksen
teatterissa tuo se, että se saa minut tuntemaan jotakin suurempaa: iloa, onnea,
surua tai jopa vihaa. Että kun teatteri huutaa, minä katsomossa kuulen sen ja otan
vastaan – ja ymmärrän.
Saision Koivu ja tähti on monen eri kohtauksen avulla kokoon kasautuva
produktio, että riville 13 (hui!) saapuessaan se kuitenkin hajoaa ja puuroutuu,
kirjaimellisesti puuroutuu, sillä valitettavasti kaikkien näyttelijöiden puheesta
ei aina saanut selvää. Kun rehevän dialogin maastossa pitää pinnistellä
pystyäkseen kävelemään, menee joitakin maisemia pakostakin ohi. Ja se harmittaa
katsojaa ihan älyttömästi.
Tiina Weckström Hagarina (kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri) |
Symboleita Saisio käyttää paljon.
Joidenkin kohdalla oivaltaminen osuu maaliinsa ja saavuttaa taaimmatkin rivit. Yksi
koskettavimmista kohtauksista on kurkiperheen muuttomatkaa näyttävä tila, jossa
kurjenpoikanen ei pysy saattueen matkassa vaan jää jälkeen ja päättää päivänsä
pellonlaidalle. Hagarin äidinkaipuuta ja menettämisen pelkoa toistava kohtaus
painaa Tiina Weckströmin Äiti älä jätä! -huutojen ansiosta
pistävän kolon äitisydämeen. Juuri Saision Pienin
yhteinen jaettava -romaania lukiessani pakostakin tähän kohtaukseen yhdistyy
kirjailijan oma kaipuu äitiydestä ja tyttäryydestä, ja kohtauksen merkitys irtoaa
hieman esityksen yleisemmästä vireestä. Mutta siitäkin huolimatta se on hieno –
myös lavastukseltaan ja puvustukseltaan.
Huumoria Saisio ei onneksi ole
unohtanut. Se ryhdistääkin harteitaan toisessa puoliajassa ja alkaa toimia
kiitollisesti. Ehkä odotin hersyvämpiä nauruja, isoja satiiripiikkejä, jotka
lävistävät. Nyt naurut jäivät hymistelyn tasolle, eikä kaikki huumoriksi
tarkoitettu tavoittanut omaa rekisteriäni.
Seuralaisena teatterissa ollut
ystäväni kiteytti teatteritaiteen huomauttamalla, että karkeasti tarkasteltuna on olemassa kahdenlaista
teatteria: järkeen ja tunteeseen vetoavaa. Saision järkeen vetoava Koivu ja tähti puhuu ilmiöistä ja asioista,
kritisoi ja katsoo ihmistä yhteisönsä edustajana (tässä puna-vihreät
kaupunkilaiset). Ystäväni mukaan järkiteatteri ei siis aina kosketa sielua
samalla tavalla kuin tunneteatteri, missä yksilön kokemuksiin saattaa olla
helpompi samaistua.
Jos siis tunnepuolella jäinkin
vajaaksi, ihastuin Koivun ja tähden
nerokkaaseen lavastukseen, metalliseen metsään, joka todellakin on rakennettu metallipylväistä,
ja siellä huojuviin, puhuviin puihin, jotka pakostakin toivat mieleen entit, puunkaltaiset puupaimenet
kirjasta/elokuvasta Taru sormusten herrasta.
Myös topeliaanisen torpan muuttuminen Kristofferin kesämökiksi ja näin monen
kohtauksen silmäniloksi oli oivallinen ratkaisu, joka toimi hienosti.
Kuva: Stefan Bremer / Kansallisteatteri |
Näyttelijöistä on vaikea nostaa ketään yli toisen, sillä tulkinta tapahtuu niin rinta rinnan ja toistensa päällekin. Mutta Kristofferin (Jukka Puotila) sisarta Hagaria esittävä Tiina Weckström on roolissaan ihastuttavan aito, ja sisarusten välinen aikuisiän kahakointi jäljittelee erittäin hyvin todellisuutta. Sonja Salmisen eleettömän hieno tulkinta thai-kodinhoitaja Leestä on myös kaikessa koomisuudessaan älykäs.
Koivu ja tähti kannattaa mennä katsomaan itse, sillä se varmasti
jakaa katsojansa. Kokonaisuus on mielenkiintoinen ja esteettisesti hieno;
mikrotasolla jäin kaipaamaan kosketusta, varsinkin kun tiedän, että Saision romaanikynä
on herkän voimakas, tuntoja raastava ja haikean tarkka.
Lämmin kiitos Kansallisteatterille Bloggariklubi-lipuista!
********************************************
ROOLEISSA: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri
Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo,
Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja
Tiina Weckström
OHJAUS: Laura Jäntti
LAVASTUS: Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU: Tarja Simone
MUSIIKKI: Markus Fagerudd
VALOSUUNNITTELU: Morten Reinan
ÄÄNISUUNNITTELU: Raine Ahonen ja Esko Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Helena Vierikko
LAVASTUS: Kati Lukka
PUKUSUUNNITTELU: Tarja Simone
MUSIIKKI: Markus Fagerudd
VALOSUUNNITTELU: Morten Reinan
ÄÄNISUUNNITTELU: Raine Ahonen ja Esko Mattila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU: Jari Kettunen
OHJAAJAN ASSISTENTTI: Helena Vierikko
Pirkko Saision Koivu ja tähti Kansallisteatterissa, liput tästä.
Kommentit
Lähetä kommentti