Nuorta, raikasta rakkautta Kansallisteatterissa


William Shakespeare: Julia & Romeo
Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 7.3.2018

Kuva: Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

Minulla on vähän hankala suhde William Shakespeareen. Tai en siis ole koskaan päässyt rakentamaan minkäänlaista suhdetta näytelmäkirjailijaan. Joskus 80-luvun lopussa näin Tampereen teatterissa Kuningas Learin, joka ei ilmeisesti tehnyt mitään suurempaa vaikutusta, koska sen jälkeen kului kymmenisen vuotta seuraavaan Shakespeare-kertaan. Kesäyön unelman aikaan nökötimme kuitenkin täysstoppiruuhkassa jossakin E40-moottoritien liittymässä välillä BrysselLeuven; emme koskaan ehtineet Leuvenin katolisen yliopiston tai paikallisen teatterikerhon järjestämään Shakespeare-esitykseen. Mieleeni koko komediasta on jäänyt vain silloisen englannin kirjallisuuden professorin hokema Methought I was, and methought I had. Olen myös nähnyt Veronassa sen pienen kuuluisan parvekkeen, josta on tullut rakastavaisten pyhiinvaelluskohde, sillä talon tiedetään kuuluneen veronalaisen Julian suvulle.  

Shakespeare ei ole avautunut, kutsunut luokseen enkä niin ikään ole hakeutunut oma-aloitteisesti hänen seuraansa. Runomittainen kieli ei enää tavoita minua tässä ajassa; samaistuminen ja itsensä suurmiehen teksteistä löytäminen on ollut hankalaa. Tietynlainen tunkkaisuus ja liian dramaattiset kohtaukset eivät vain ole sitä teatteria, mitä minä haen. Ja se on ihan ok.

Sen vuoksi on niin riemastuttavaa, lähes puhdistavaa, että Kansallisteatteri on ottanut askelen kohti uudenlaista Shakespearea. Jussi Nikkilän ohjaama ja Anna Viitalan sovittama ja dramatisoima uuden ajan Julia & Romeo on kumarrus kohti vanhan sankarin sulkakynää, kun samalla se avaa avoimesti sylinsä nuorelle polvelle, 2000-luvun teineille, rakastuneille ja silti meille kaikille. Vaikka tarina on se sama – kaksi tulisesti rakastunutta nuorta, jotka eivät voi saada toisiaan, on kaikki muu innovatiivisesti uudelleen ajateltua, pöly on puhallettu parvekkeen kaiteelta ja Julian jalkaan laitettu Dr. Martensit.

Kansallisteatterin päivitys toimii paremmin kuin miltä saattaa kuulostaa. Lavasteet on tyhjennetty kaikesta ylimääräisestä valon ja värien näyttämöksi, nuorten veronalaisten vaatteet ovat tätä päivää verkkareineen ja tossuineen, mutta vanhempi sukupolvi kuten rouva Capulet ja imettäjä (perheen lastenhoitaja) laahustavat mukulakivillä raskaissa hamekerroksissaan kahisten. Shakespearen runomitta on tuotu myös tähän päivään: Marja-Leena Mikkolan runollisen herkkä käännös puhuu jo hieman enemmän meidän suomeamme (kiitos!). Lyyrinen korostus on silti säilytetty, mutta dialogin joukkoon on taitavasti upotettu nuorten tuttuja arkihokemia kuten okei. Kaikki sopii saumattomasti yhteen.

Teoksen nimi on heittänyt kuperkeikkaa, sillä tässä versiossa toimija on Julia. Ilkikurisesti Julia kapuaa ruusuilla somistetulle parvekkeelle pistääkseen röökiksi, ja rohkaisuryyppyvalkkarit uppoavat nuoreen naiseen intiimin paikan tullen. Arka runopoika-Romeo tulee perässä sen minkä muistikirjaltaan ja pysähtyneeltä hymyltään ehtii.


Oiva Kristo Salminen Isä Laurencena ja niin hauska Heikki Pitkänen Veli Johnina
Kuva: Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

On ilman muuta selvää, että tällaiseksi uudistetun produktion pääpariksi on valittava myös täysin uutta verta. Niinpä TeaKin nuoret kyvyt Satu Tuuli Karhu (Julia) ja Olli Riipinen (Romeo) valloittavat. Etenkin nuori Julia on yhtaikaa niin hämmentävän tuoreenvihreä ja kiukkuinen, että katsoja jää lopulta hänen lumonsa valtaan. Hän on kuin everygirl kadulta, tutunoloinen ja sulautuu silti vanhan tarinan kulisseihin vaivattomasti. Karhu suoriutuu pääroolistaan kuin ei mitään muuta olisikaan elämässään tehnyt. Kun kiitosaplodien aikana katsomon toiselle riville vieläpä välittyy nuoren taiteilijan liikutus ja yleisön vastaanoton aiheuttama reaktio, voi vain onnitella Kansallisteatteria tällaisen Julian löytämisestä.

Kolmannen teatterikorkeakoululaisen Miro Lopperin kevyen vaivaton liikkuminen näyttämöllä Mercution roolissa kuin viekas kettu saa jo ikänsä tuomat rajoitteen tuntevan katsojan toivomaan vuosia pois mielestä ja kropasta; miten helpolta ja tarpeelliselta pöyhkeän Mercution liikehtiminen näyttääkään! Methought I was, methought I could!

Katariina Kaitue Julian äitinä on – kuten aina – sykähdyttävän rehevä ja suureellinen, eikä hänenlaiseltaan konkarilta muuta voisi odottaakaan. Juha Variksen esittämä isähahmo kantaa harteillaan kovin yleismaailmallista isyyttä, kun pitää olla tiukka, rakastaa tytärtään, ainokaista kukkaansa, ja kuitenkin yrittää säilyttää suvun ja nimen vaatima arvokkuus. Puvustuksella kuilu vanhemman ja nuoremman sukupolven välillä korostuu lisää; emmekö me kaikki ole joskus nähneet vanhempamme kuin knallihattuja kantavina jäänteinä toiselta vuosisadalta yrittäessämme saada omaa tahtoamme läpi?

Kuva: Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

Julia & Romeo päivittyy herkullisesti myös elävän musiikin avulla. Mila Laineen unenomaisen kaunis laulu ja Aleksi Kaufmannin erinomainen musisointi ala-aitioissa kohostuvat poikkeuksellisen lahjakkaina elementteinä ja raikastavat koko teatterin. Riemastuttavat tanssikohtaukset pakottavat hymyilemään; pois pönötys ja kivimäinen paatos, nyt mennään nuorten kroppien ehdoilla.

Kohti katsojaa

Kun teatteri astuu kohti katsojaa, ollaan mielestäni jonkin todellisen, oikean äärellä. Se voi olla interaktiivista astumista, vieraannuttamista niin, että yleisöstä tulee kommenteillaan osa esitystä, tai sitten lavastus ja liikkuminen voidaan tuoda kohti yleisöä. Kun murretaan ankara raja näyttömän ja katsomopenkkien välissä, aiheuttaa se joillekin katsojille ahdistusta, olen kuullut, mutta itselleni se puristaa teatterin nautinnon pähkinänkuoreen: minäkin olen osa tätä taideteosta, koska ilman katsojaa ei ole näytelmää kuten ilman lukijaa ei ole kirjaakaan. Ikään kuin välittömässä palautteessa saattaa olla teatterin kannalta riskinsä (mitä jos yleisö ei lähdekään mukaan vaan jäykistyy kauhusta paikoilleen?!), mutta riskien ottaminen on toisaalta puhdasta uskoa omaan teatteriin ja myös hyväksyvä nyökkäys kohti meitä penkinkuluttajia. Kansallisteatterin Julia & Romeo tulee ulos perusnäyttämöltä varsin simppelillä mutta oivaltavalla tavalla, jonka detaljit jätän tässä mainitsematta, jotta mahdolliset kiinnostuneet voivat itse yllättyä.

Nämä edellä mainitut dramaturgilliset ratkaisut, loistavat näyttelijäsuoritukset ja tekstin uudeksi muokkaaminen loihtivat yhdessä nuorekasta teatteria vanhojen arvojen päälle, ja tämän Shakespearen patistaisin nuoret katsomaan, jos johonkin pitäisi. Tai itse asiassa kaikki, jotka ovat tähän asti minun laillani Englannin suurta nimeä pelänneet. Julia & Romeo nimittäin korostaa meille myös sitä, ettei mitään nykyistä suurta olisi ilman vanhaa traditiota.

Lämmin kiitos Kansallisteatterin Bloggariklubille lipuista!

*****
Julia & Romeo
Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis
Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann
Ohjaus: Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala
Suomennos: Marja-Leena Mikkola
Sävellys: Mila Laine
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Koreografia: Ima Iduozee
Taistelu-koreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee
Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen
Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Tästä pääset Kansallisteatterin sivuille.

Kommentit

  1. Oi miten hieno arvio! Haluan nähdä tämän ehdottomasti. Dramaturgia on mun ystävän käsialaa, välitän sun fiilikset :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi välitä toki, Helmi! Että näin kauan meni, että tämänkin jäärä saatiin lempenemään. Olen hehkuttanut Juliaa & Romeoa kaikille, tykkäsin niin kovasti ihan kaikesta.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit