Tanskalaista elämää veitsenterällä

Jonas T. Bengtsson: Sus
Suomennos: Päivi Kivelä
Like 2018
200 sivua
Lainattu kirjastosta

19-vuotiaan Susin tarina ei ole kaunis, ei toiveikas, se ei valaise eikä tarjoa lohtua. Se ei ole mitään niille lukijoille, jotka haluavat lopussa saada edes hieman valoa toivosta.

Tanskalainen Jonas T. Bengtsson on profiloitunut iloisen Kööpenhaminan toisenlaisten kasvojen paljastamiseen. Ne kasvot ovat osattomien, syrjäytyneiden ja narkkareiden. Tästä Kööpenhaminasta puuttuu trendikäsitteeksi noussut hyggeily ja ihan se kaikki, minkä herkästi kaupunkiin liitämme. Mikään matkailumainostaja Bengtsson ei ole; hänen huumemaailmaan sijoittuvat tarinansa voisivat tapahtua missä suurkaupungissa tahansa.

Bengtssonin romaania Submarino (suomeksi 2015, LIKE) luonnehdittiin jossakin mediassa dekkariksi, eikä uusimman romaanin Susin suomalainen kansi ainakaan irtaudu tästä genrestä. Punainen & musta lienee dekkareiden lempiväripari, ja tässä synkässä kannessa dekkarimaisuutta tehostaa myös veitsi teoksen nimen alla. 

Kuva: Rosinante & Co.
Olen kansikuvafriikki. Joskus en ota kirjaa edes käsiini, jos sen kansi on laiska ja oivaltamaton. Tyylikäs ja harkittu kansi on palvelus kirjailijalle, kumarrus tarinalle, tärkein avain sen omaan maailmaan. Susin alkuperäinen tanskalainen kansi on mielestäni tyylikkäämpi, koska se ei johdattele väärään suuntaan vaan on symbolisuudessaan kiehtova: nyt ollaan reunalla. Sus ei ole dekkari tai trilleri mutta psykologinen kuvaus yksinäisestä, syrjäytyneestä tytöstä, jonka käteen jaetut kortit eivät imartele: Isä on vankilassa istumassa tuomiota Susin äidin murhasta ja veli makaa sairaalassa. Itse Sus on huumeriippuvainen. Fyysisesti heiveröinen, 12-vuotiaalta näyttävä Sus päättää pärjätä omillaan, kasvattaa itselleen lihakset ja tulla toimeen ryhtymällä huumediileriksi. Hän suorittaa itse keksimiään testejä, joiden tarkoitus on mitata hänen kestävyyttään ja tahdonvoimaa. Sus rakastaa veitsiä, ja tytöllä on niitä kokoelma. Yksi testeistä on kissanpennun tappaminen veitsellä.

Sus ei ole koskaan aiemmin muuttanut suunnitelmiaan. Testiä ei voi muuttaa. Se on sääntö numero yksi. Epäonnistua voi, mutta ei jättää kesken eikä helpottaa testiä. Hän katsoo kissaa ja sen pientä, pystyssä sojottavaa häntää, kissa näyttää lopultakin rauhoittuvan. Juuri nyt se on pelkkä kissanpentu. Mutta vähän vähemmän pelkkä kissanpentu kuin silloin kun hän haki sen Husumista. Nyt se on se kissanpentu. Ja kohta vain kissanpentu. (s. 63)

Nämä testit ovat Susin vanhemmat; ne asettavat rajat ja raamit elämälle, kun muuta ei ole. 

Jo Submarinossa ihastelin Bengtssonin tapaa kirjoittaa asioiden ja tapahtumien kannalta vain välttämättömiä lauseita. Hän ei liimaudu päähenkilöiden tunteisiin tai ajatuksiin, ei selitä meille miltä Susin elämä tuntuu. Sus kuten Submarinokin (josta on tehty elokuva) on kovin elokuvallinen romaani; kipeät tapahtumat ja käänteiden voimakkuus Susiin jätetään lähes kokonaan lukijan tulkittaviksi. Sus on toimija, ei tuntija. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö romaanilla olisi kirjalliset hetkensä; se ei ole pelkkää tykitystä. Juuri Bengtssonin karuttomuus tekee lukemisesta mielenkiintoista, kuohuttavaa ja merkittävää.

Sijaisperheissä kasvanut tyttö ei ole tottunut kiintymään kehenkään. Kun Sus sitten hankkii testiään varten kissanpennun, jonka hän ristii Huomenna poissa -nimiseksi, muodostuu tytön ja kissan välille suhde, joka estää testiä tapahtumasta heti. Suhde kissaan on alusta asti vääristynyt ja rikkinäinen, eikä Sus yksinäisyydestään huolimatta saa kissasta lemmikkieläintä vaan säilyttää sen haparoivaan fysiikkaan jonkinlaisen etäisyyden ja nimittää eläintä tyhmäksi kissaksi. Ja toisaalta se on Susin tapa osoittaa kiintymystä ja tunteita, noilla rikkinäisillä, rumilla lauseilla.

Kosto on Susin syy ja motiivi elää. Hän janoaa kostoa isälleen, joka tappoi Susin äidin – muka tahattomasti väittäen äidin kuolemaan johtaneella sänkyyn sitomisella vain tahtoneensa pelastaa äidin huumeiden käytöltä. Kun Susia halutaan kuulla liittyen isän vapautukseen (isä on istunut vankilassa kuolemantuottamuksesta), Sus puhuu isästään kauniimmin kuin tilanteessa kukaan odottaisi. Sus ei kerro tuomareille isäänsä hirviöksi, päinvastoin: Hän on aina ollut hyvä isä. Hänellä ei ollut aina helppoa, mutta hän yritti. Tiedän että hän rakastaa meitä. Hän rakasti myös äitiä. Mutta hänellä ei ollut helppoa. […] Minä kaipaan häntä. Odotan kovasti että hän pääsee vapaaksi.

Sus haluaa isänsä vapaaksi aivan muista syistä. Isänmurhaan kirjassa ei kuitenkaan päädytä. Avoimeksi jäävä loppu antaa vaihtoehtoja, ja niistä surullisin, karmivin on lukijasta riippuen se todellisin.

Kommentit

Suositut tekstit