Unohda äiti!

Alex Schulman: Unohda minut
Suomennos: Raija Rintamäki
Nemo, 2017
183 sivua
Lainattu kirjastosta

    Sillä hetkellä tunsin oloni rauhalliseksi. Kaikki tuntui olevan hyvin. Ja ajattelin äitiä kiitämässä autolla pitkin Nynäsvägeniä, matkalla töihin hienossa mekossa ja hiukset kiharrettuina. Oloni oli lähes euforinen, sillä näin asioiden kuului olla. Kaikki toimi. Äiti toimi. Hän oli meidän kontaktimme kodin ulkopuoliseen todelliseen maailmaan. Isä oli vanha ja makoili päivät pitkät kotona lukemassa kirjoja. Me kolme veljestä olimme lapsia. Mutta äiti meikkasi ja kiharsi hiukset. Hän pukeutui hienoksi ajaakseen kaupunkiin. Oli turvallista tietää, että hän oli siellä. Sen takia äidin työ oli niin tärkeää minulle. Halusin tietää siitä kaiken. Halusin olla siellä kaiken aikaa. (s. 45)

Kun kaikki on hyvin. Joinakin ainoina kertoina kun äiti ei juo, hautaudu suljetun oven taakse, käännä lapsille selkäänsä ja poista äidinrakkautta heidän elämästään yhdellä vihaiselle, karjuvalla pyyhkäisyllä.

Satun kirjoittamaan tätä tekstiä juuri äitienpäivänä. On helteinen sunnuntai, liian aikaisin puhjennut kesäilma seisoo ja linnut sirkuttavat hullaantuneina, hieman sekaisin. Olen juonut aamukahvini, syönyt vuoteessa käsittämättömän herkullista, itsetehtyä nicecreamia ja ehtinyt ajatella, että minun perheeni on – kaikkine riitoineen ja arjen erimielisyyksineen – iso rakkaus, jonka olen saanut lahjaksi. Muistan Axel Schulmanin kirjasta Unohda minut kohtauksen toisenlaisesta äitienpäivästä. Lapset ovat leiponeet kakun, kynttilät on sytytetty, he haluaisivat onnitella makuuhuoneessa nuokkuvaa äitiä, mutta tämä huutaa heidän pois, raivoaa kuin vihollisilleen, kieltää näin äitiyden, lapsensa, kaiken luonnon lahjana suodun hellyyden, on painajaiskuva äidistä. Ja lapset murentuvat oven toisella puolen loputtomiksi siruiksi, joiden korjaamiseen menee ihmisen ikä.

Yksi lapsista on Alex. Unohda minut -romaanin äitinsä alkoholismista kirjoittanut ruotsalainen toimittaja ja julkinen henkilö. Aikuinen mies, mutta loppuun asti tuo 14-vuotias poika, jolta pahoinvoiva äiti sulki oven kyseenalaistamatta käytöstään edes myöhemmin.

Unohda minut on kylmäävä, kyyneleet esiin nostattava, niin paljas rakkauden- ja ikäväntunnustus, että se saa säikähtämään hetkeksi omaa käyttäytymistä: enhän minä itse koskaan missään tilanteessa ole kieltänyt lapseltani syliä, katsetta, käsiä ja lämpöä, olenhan oikeasti ollut äiti läsnä, olenhan kehoni kaikilla soluilla tunnustanut, että lapseni on ihme, täydellinen ja ihme, jonka jokainen itsetehty äitienpäiväkortti on vain hiljainen pyyntö rakastaa vieläkin enemmän.

Ja minä huokaisen helpotuksesta, koska vaikka olen suuttuessani raivonnut ja huutanut lapseni kyyneliinkin, olen aina antanut hänen ymmärtää, että vaikken rakasta kaikkea mitä hän tekee, rakastan häntä aina. Unohda minut saa haukkomaan äitiyden henkeä, vannomaan etten enää edes vahingossa runno lapseni itsetuntoa, kun omat asiat tuntuvat tärkeiltä ja hän ehkä hieman häiritsee alituisilla äiti, äiti! -huhuiluillaan.

Minä en ole sairas, mutta Alex Schulmanin äiti oli. Sairas, alkoholisoitunut hirviö, jolla ei ollut kykyä tuntea syyllisyyttä itsekkäistä demoneistaan. Tämä romaani on juuri sen vuoksi tärkeä, koska pieniä alexeja on kaikkialla, syntyneinä muodottomiin perheisiin, joissa ei ole tarjolla sitä valoa, millä lapset kasvavat maailmaan mahdollisimman suoriksi.

Äitiys on myytti. Jos äiti ei kykene rakastamaan lastaan ehdoitta, kuka kykenee? Kun Schulman väläyttelee kirjassaan hellyttäviä kuvia hetkistä äitinsä kanssa kahden, kun pieni Alex on äidille vielä nuppunen, on kovin vaikea lukea siitä toisesta äidistä, millaiseksi tämä muuttuu juomisen myötä. Äidistä tulee kodin kaikki maailman säätilat ja lapsista ilmapuntarit, jotka mittaavat herkällä aistilla äidin askeleita, liikkeitä ja äänenpainoja pystyäkseen aavistamaan tulevat purkaukset.

    Tuo hiljaisuus.
    Siitä kaikki alkoi. Vaikka meteli olikin lapsuudessani pelottavaa, se oli myös selkeää. Kiukunpuuskissa, huudoissa ja uhkauksissa oli jotain kristallinkirkasta, johon osasi heti suhtautua. Hiljaisuus oli toisenlaista, se oli epämääräistä ja kaameaa. Ensimmäinen merkki yhteyden rikkoutumisesta
. (s. 53)  

Kirjan lukeminen tekee kipeää, sillä Schulman kuljettaa muistoja läpi nykyhetken, lapsuuden tuskaisia kuvia heijasteina aikuisuuteen, omaan perhe-elämään ja isyyteen. Kunnes lopulta tulee seinä vastaan ja kolme veljestä päättää saattaa äidin hoitoon 30 vuoden alkoholiputken jälkeen.

Schulman kirjoittaa erittäin hyvin, ilman yliruokittua sentimentaalisuutta mutta suru puhkoo jokaista kaunista lausetta. Raija Rintamäen käännös on tyylipuhdas, täydellisesti sanat suomeksi tavoittava, mikä ilahduttaa usein skandinaavisessa kirjallisuudessa: asiat ajatellaan ja ilmaistaan meillä kovin samoin kuin tuolla lännempänäkin; tekstin tunnelmat ja ilmaisut kääntyvät kevyesti. Rakastan lukea tällaista vaivatonta, kun kieli on täsmällistä, rehevällä, hyvällä tavalla täsmällistä, ajatusteni lähellä, tavoitettavissa heti.

    Katson Callea ja Niklasia. Tässä me istumme, kolme veljestä, kovin erilaisia, mutta kaikissa pohjalla sama alakuloisuus. Kolme poikaa, jotka ovat kulkeneet surullisina läpi elämänsä. (s. 182) 

Kommentit

  1. Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja eikö ollutkin upea kirja! Jotenkin niin lähellä vaikka tapahtumat eivät omaa elämääni peilaakaan. Ihana!

      Poista
  2. Tämä oli niin upea, ja sydämen särkevä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kyllä! Miten toisen surun voikaan tavoittaa niin voimakkaasti, siis lukijana!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit