Sataman viemää


Joni Skiftesvik: Finlandia City
WSOY 2018
267 sivua
Lainattu kirjastosta

Seuraa subjektiivinen romaaniylistys, fanin tunnustus ja huumaantunut näkemys, joka ei ole yhtään kirjallisuustieteellinen ja kriittinen (no eivätpä arvioni siihen yleensäkään pyri). Onneksi omassa blogissaan saa riemuita miettimättä kirjoitetun tieteellistä painoarvoa, objektiivisuutta ja kenttävertailua.

Joni Skiftesvik vei aikoinaan mukanaan ensi lukemalta. ValkoinenToyota vei vaimoni ja vei minutkin, tunki siihen pelkääjän paikalle, antoi nähdä saman tien, mutkat ja aakeat laakeat tienpinnat. Kirjailijan ekonominen tyyli tuntui heti omalta. Tänä vuonna häneltä ilmestyi viimein uusi romaani, Finlandia City, joka on satamien, redien, sahateollisuuden ja menneen ajan Oulun seudun suvereenin kuvaajan Joni Skiftesvikin taattua tiivistettyä tyyliä sekin. Uskaltaisin väittää, että minulle tämä on vuoden paras kotimainen. Skiftesvikin tarkka silmä porautuu lahjakkaasti ihmiskuvaukseen, semminkin tässä uutukaisessa, joka on omaelämäkerrallinen teos ja kertoo nuoresta Jonista suuren meren äärellä.

Elämä 50-luvun satamamiljöössä on kuin elokuvista, lempeästi harmaantunutta ja samalla auringon lämmittämää – mutta ei silti helppoa. Skiftesvikin armollinen tapa tarkastella itseään ja ympäristöään, omaa perhettään hehkuu autenttista lämpöä ja jotakin syvää kunnioitusta. Hän myös osaa tarkastella nuorta Jonia ilman ylimääräistä sentimentaalisuutta; silti pienet asiat nousevat kirjassa suuriksi tunteiksi. Ne maistuvat miltei suussa, tuntuvat iholla. Rakastan Skiftesvikin tyyliä. Rakastan sitä, miten hän ujuttaa arkisen kerronnan väliin juuri sopivasti jänniä sattumuksia ja ihmeellisiä, kliimaksisia henkilöhahmoja, ovat he sitten rantapummeja, vieraan maan merimiehiä tai uskonlahkolaisia. 50-60-lukujen satamatienoo onkin oiva kulissi värikkäiden tapahtumien näyttämiselle. Kirjailija onnistuu luomaan kohtauksia, jotka aitoudessaan pursuvat täyttä tunnetta.

Näin minä koen Skiftesvikin: hänen tapansa luoda faktasta kaunokirjallista maailmaa on minulle täydellisen ymmärrettävää, vaikka oma lapsuuden kokemusmaailmani on ollut aivan toisenlainen.
Ilman biologista isäänsä kasvanut Joni elää äitinsä ja mummonsa viisauksista, Bror-isäpuolen hyvän silmän alla, sataman ja sahan lakien varjoissa, ja löytää lopulta oman purtensa sanojen ja tarinoiden meriltä. Pojan mieltä kalvaa alituisesti kuitenkin se, ettei oma norjalainen isä lähdön jälkeen ota yhteyttä edes postikortilla. Läpi romaanin pieni Joni yrittää kirjoittaa biologiselle isälleen kirjettä, mutta loppumetreillä jo kirjelaatikkoa lähestyessä kirje jää postittamatta ja isä vain vaikeaksi sukunimeksi, jonka lausuminen tuottaa muille vaikeuksia.

   Seisoin ajatuksissani pyörään nojaten keskellä tietä. Auto tuli, töräytti torveaan ja minun oli väistettävä. Jatkoin ojan pientareella miettimistäni. Mitä enemmän aprikoin, sitä naurattavammalta kirje tuntui. Oli tyhmää kirjoittaa lähestulkoon vieraalle ihmisille Norjaan asti omia ja perheen asioita, ja kankealla ruotsilla kaiken lisäksi. Nehän saattaisivat siellä nauraa sepustuksilleni.
   Käänsin pyörän ja lähdin polkemaan kotiin päin. (s. 177)

Ja kuin paremmassakin seikkailukirjassa, Jonin elämää seuraa myös salakuljettajien viinakätkön vahinkolöytyminen. Pieni tapahtuma synnyttää omaelämänkerralliseen tarinaan sisäisen jännitteen, jonka lonkerot Skiftesvik ulottaa hienosti kirjansa loppuun asti. Erilaisten ihmiskohtaloiden ja seikkailuhengen sekoittaminen muokkaakin romaanista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jossa löytämisen ilo seuraa lukijaa aivan loppuun saakka. Kirjailija tarkastelee hellämielisellä ja sympaattisella tavalla kaikkia kohtaamiaan ihmisiä; Skiftesvikille rantojen kulkija on yhtä mielenkiintoinen hahmo kuin jonkin eurooppalaisen laivan suuri kapteeni.

Saatan romantisoida entisajan satamia, mutta minulle ne ovat aina tuntuneet jännittäviltä eri maailmojen kohtauspaikoilta, ja sellaiset sanat kuten vinssi, möljä tai redi mystiseltä salakieleltä, joissa maistuu suola ja myrskyn tuomat ajopuut. Pelkään merta oikeasti, mutta se pelko myös kiehtoo. Skiftesvik tarjoaa kaltaiselleni maakravulle oivan tavan seilata mukana nostalgian aalloilla, eikä minun tarvitse kuin kääntää sivuja ja tuntea.

Kipusin usein laivoihin seuraamaan lastaajien puurtamista. Vanhojen suomalaisten höyrylaivojen, nokikeuloiksi sanottujen, vinssit pihisivät ja puhisivat ja haperoista putkista tussahteli höyrypilviä. Miehet kiskoivat hampaat irvessä vinssien ruosteisia paakoja ja sadattelivat hajoamiskunnossa olevia laitteita ihmetellen, mistä Nordströmin Ragnar tai FÅA:n herrat löysivätkin uivia ruumisarkkujaan. (s. 34)

Tämä kirja synnytti vaarallisen toiveen. Haluaisin kerran tavata kirjailija Skiftesvikin reaalimaailmassa. Alkukesästä Oulun suurmies vieraili Werner & Jarl -kirjakaupassa Helsingissä mainostamassa juuri tätä kirjaa, mutta minulla oli töiden puolesta vuoden hektisin aika, ja deadlinet nakersivat vapaa-aikani minimiin. Hyvä Wsoy, tämä on virallinen varoitus: herra Skiftesvikin on parasta esiintyä vakavasti otettaville faneille lokakuussa kirjamessuilla. Ei minulla muuta.

Kommentit

  1. Olipas mielenkiintoinen esittely tästä kirjasta, kiitos siitä. Olen lukenut useitakin Skiftesvikin kirjoja, ja tämäkin menee ehdottomasti lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä tapauksessa kyllä kannattaa, tykkäät varmasti! :-)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit