Lahtelaisromaani palaavasta keväästä

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
Otava 2018
343 sivua
Lainattu kirjastosta


Lahtelaistaustainen kirjailija Pasi Pekkola siirtyy kolmannessa romaanissaan Huomenna kevät palaa sadan vuoden taakse, valkoisten ja punakaartilaisten taistelun vuoteen 1918. Pekkola katsoo kuitenkin maatamme kahtia repinyttä historian murtumaa toisenlaisesta kulmasta, pienten lasten silmin.


Sisarukset Eeva ja Eino ovat vielä kovin nuoria, kun tutun turvallinen navetan takainen maailma Villilähteellä, Lahden lähellä, alkaa mullistua. Isä katoaa kotitorpasta sotimaan punaisten puolelle. Herkästi mutta tarkasti Pekkola zoomaa katseensa romaanin Eeva-tytön näkökulmaan ja vie lukijan mukanaan punaisten vankileirille, jossa isosisko Eeva yrittää värittää pienelle veljelleen Einolle mustan totuuden ja verhoaa kaiken ympärillä tapahtuvan satuun ja leikkiin. Lahden kaupunki oli näyttäytynyt Eevalle aikaisemmin ihmeellisenä metropolina, jossa tapahtuu kaikki suuri ja mielenkiintoinen. Sota paljastaa kuitenkin toiset kasvot: Eevan haavekuvat murenevat, kun edessä näkyy vain lohdutonta kylmää ja nälkää. Vankileirillä sisaruskaksikko hitsautuu yhteen ja äiti menettää järkensä. Lopulta lapset joutuvat eroon äidistään. Kaikella koetulla on kauaskantoiset seuraukset molempien myöhempään elämään.

Eevan mieli oli alakuloinen. Kaupunki ei ollut ollenkaan sellainen kuin hän oli kuvitellut. Pelkkä nuhjuinen kyläpahanen, kadut olivat kuoppien ja painanteiden rikkomat, siellä täällä kituivat puut alastomia luurankoja. Se ei näyttänyt paikalta, josta maailma alkaisi, vaan pääteasemalta, minne kaikki maailmalle kelpaamaton lopulta päätyisi. Tähän kuoppaan, näiden harjujen puristuksiin, näille tuulen pieksemille kujille. (s. 115-116)

Romaani kuljettaa rauhallisesti läpi sodan runteleman kaupungin mutta ei kuvaa itse sotaa vaan lapsen katsoman maiseman, jossa näkyy outoja ja vääristyneitä asioita, joita kukaan aikuinen ei selitä suoriksi. Eeva päälle 10-vuotiaana ymmärtää mistä on kyse mutta haluaa suojella Einoa todellisuudelta ja verhoilee dramaattiset kohtaamiset vankileirillä osaksi leikkiä, jossa he ovat, supattaa Einon korvaan loputtomia satujaan, kunnes jossakin vaiheessa kaikki varastot on kuluttu loppuun eikä kannikkaakaan ole jäljellä.

Vaikka Eeva ja Eino selviävät sodasta fyysisesti, astuvat he omaan aikuisuuteensa haparoiden. Sisarusten tiet eroavat. Pekkola tarkastelee verkkaan ymmärtäväisellä otteella sitä, mitä sota tekee lapsille. Lapsuuden traumat leimaavat Eevan elämää eri tavalla kuin Einon, jonka onnistuu naida itsensä varakkaaseen sukuun. Eeva ei tunnu saavan elämästään otetta eikä perusta perhettä. Eevalle todellisuus ei muutu lapsuuden saduiksi koskaan; se jää rammaksi ja runnelluksi, identiteetin alituiseksi etsimiseksi. Einon lapsuuden haamut rauhoittuvat, kun hänestä tulee perheenisä. Mutta jokin levoton taakka jää miehenkin rintaa lastaamaan.

Molemmilla on kipunsa ja haavansa; ne vain paranevat eri tavoin. Pekkola on tavoittanut hienosti sisarusten yhteisen trauman, jonka he kuitenkin käsittelevät aikuiselämässään eri tavoin. 

Pekkolan lukeminen on helppoa ja kovasta aiheesta huolimatta huoletonta. Kerronnan varmuus ja historiallinen sopivan epämääräinen tarkkuus palvelee tekstiä. Sivut ei ole tungettu täyteen detaljeja; maisemat jäävät toisinaan avoimiksi entiselle lahtelaisellekin, joka lukiessa kantaa koko ajan mielen karttaa päässään. On tori, kaupungin ikuinen keskipiste, ja on järvi, jonka nimeen viitataan kirjassa ehkä vain kerran. Nippelitietoa kotikaupunkinsa historiasta janoava lahtelaislukija olisi mielellään napsinut informaatiota enemmänkin, paikoista, kadunnimistä, rakennuksista. Mutta Pekkola ei kirjoita tässä historiaa vaan traumakuvausta, ja sen hän tekee ihanan varmalla otteella, lempeästi ja kritiikittä.

Pöllön kadottua yöhön Eino vilkaisi tienviittaa vielä kerran ja ajatteli, että hänen olisi parempi palata takaisin. Mutta se ei onnistuisi, jos hän koko ajan haikaili kadonneiden ihmisten perään. Hänen olisi luovuttava niistä. Heistä kaikista. Äidistä ja isästä. Siskostakin. Jos hän halusi hyvän elämän, onnellisen elämän, hänen olisi tehtävä niin kuin Anselmi ja Elina olivat häntä neuvoneet. Jos hän halusi kutsua tätä paikkaa kodikseen, hänen olisi opittava unohtamaan. (s. 309)

Eino unohtaa sen mitä Eeva ei koskaan voi. Huomenna kevät palaa näyttää, miten eri tavalla samassa miljöössä kasvaneet ihmiset voivat unohtaa tai joutuvat unohtamaan painavia, ihmismieltä liikuttavia asioita. Kumpikaan sisaruksista ei ole lopulta onnellinen vaan omassa surussaan kohmeloituneita ihmistorsoja. Tämän kuvaamisessa Pekkola hapuilee lähes kjellwestömäistä kerrontatasoa, vaikkei Pekkolan nostalginen kieli ole aivan yhtä hentoa ja uhmakasta kuin Westöllä. Omalla tavallaan loistokasta se kuitenkin on, ja Huomenna kevät palaa kasvaakin romaaniksi, jonka voi yhtä kaikki lukea sodan jäljet kokenut vanhempi sukupolvi kuin alle keski-iän yltävät. Lukukokemus lienee kaikille yhtä vahva.

     Mikä tuo valo on, sinä mumisit väsyneenä mutta kylläisenä.
   Se on kevät, minä kuiskasin. Kevät palaisi sittenkin. Viime hetkellä.
(s. 243)

Kommentit

Suositut tekstit