Ranskalaisen julma taideteos

Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomennos: Lotta Toivanen
Wsoy 2018
237 sivua
Lainattu kirjastosta

”Minua vielä rangaistaan tästä”, hän kuulee ajattelevansa. ”Minua vielä rangaistaan siitä, etten osaa rakastaa.”

Trilleriksi luokiteltu ranskalainen romaani nousee arvostelumenestykseksi ja saa kotimaassaan arvostetun Concourt-kirjallisuuspalkinnon. Romaanin aihe on lapsensurma. Kirjailija palkitaan ”Ranskan kielen ja kulttuurin lähettiläs” -kruunulla.

Siis mitä? Mistä lähtien trillerit ovat napsineet kirjallisuuspalkintoja? Mistä lähtien kehdonsurmaajien tarinat ovat siirtyneet kuvaamaan ranskalaista kulttuuria?

Leïla Slimanin Kehtolaulun (Chanson douce vuodelta 2016) raamit tuovat mieleen heti kuuluisan amerikkalaiselokuvan Käsi, joka kehtoa keinuttaa. Luotettava lastenhoitaja surmaa hoitamansa lapsen. Yhtäläisyydet loppuvat minun nähdäkseni kuitenkin tähän. Jos jo pelkkä ajatus lapsenmurhasta herättää ahdistavaa kauhua kuten minussa, ei tämä arvio paljasta pahoja eikä aiheuta inhoa.

Sillä sitä ei tee Slimanin romaanikaan. Kolmea ensimmäistä sivua lukuun ottamatta – nekin voi lukija vallan hyvin hypätä yli niin halutessaan – kirja ei kerro teoista vaan maisemasta tekojen ympärillä, ihmisistä tekojen takana. Kehtolaulu on siis uuden ajan psykologista trilleriä, joka katsoo tarkasti tekijän persoonan vinoutumiseen, sen syntymään ja mielen horjumisen juurille.

Ensimmäiset 90 sivua olin hämmentynyt. Missä on trilleri, missä kauhu, missä sydäntä runnova, oksettava lukemisen kipu? Olin helpottunut. Tämä romaanihan on kuva Myriamin ja Paulin parisuhteesta, vanhemmuudesta, yhtä arkisten arvojen punnintaa. Tavallista keskiluokkaista patongilta ja punaviiniltä maistuvaa Ranskaa, nahkahansikkaita ja hyvin istuvia pukuja. Kauniisti kirjoitettua ja suomennettua proosaa siitä, miten vaikeaa on sovittaa yhteen äidinrakkaus ja jonkinlainen ura. Myriam ei halua olla enää kotiäiti. Hän tuntee olevansa kotona vankilassa, kun taas Paul voi ulkoilla todellisessa maailmassa joka päivä. Myriam haluaa takaisin työelämän kuhinaan. Miten ahnetta, sinä ranskalainen nainen! Haluta nyt tuo kaikki maassa, jossa ei ole samanlaista kunnallista päivähoitolaitoista kuin meillä Pohjoismaissa!

Täydellinen lastenhoitaja Louise on vastaus asioiden järjestämiseen. Pedantti sankaritar, joka pelastaa Myriamin avioliiton ja äitiyden, vaikka maksaakin toisen työssäkäyvän aikuisen palkan. Louise asettuu pariskunnan arkeen kuin hansikas, ja lapset rakastuvat hoitajaansa. Kaikki on hyvin ja hiljainen tuutulaulu soi.

Kehtolaulun ansa onkin juuri siinä: kaikki tapahtuu hiljaa eikä mitään mustaa, ahdistavaa ja pahaa ole. Kehtolaulu hiipii seesteisellä kerronnallaan verkkaan kuin kultaisessa auringossa rypevä syyspäivä, joka silloin tällöin katkeaa ehkä pikkuruiseen, harmittomaan sateeseen. Louise, joka on ponnistanut vaatimattomista oloista, on selvästi työlleen omistautunut vaikkakin hauras nainen. Hän on huoliteltuja kynsiä ja pieniä unelmia, jotka saavat lähes maaniset mittasuhteet Slimanin taidokkaassa vyörytyksessä:

    Hänen silmissään Pariisi on valtaisa vitriini. Kaikkein mieluiten hän kiertelee oopperan kulmilla, kävelee pitkin rue Royalea ja rue Saint-Honoréta. Hän kävelee verkkaan, katselee ohikulkijoita ja näyteikkunoita. Hän himoaa kaikkea. Mokkanahkasaappaita ja takkeja, pytonin nahasta tehtyjä laukkuja, kietaisumekkoja, pitsikoristeisia aluspaitoja. Hän himoaa silkkipaitoja, vaaleanpunaisia kašmirneuletakkeja, saumattomia sukkahousuja, sotilasmallisia takkeja. Hän kuvittelee, millaista olisi elämä, jossa olisi varaa mihin vain. Jossa voisi osoitella pokkuroivalle myyjälle sovitettavaksi haluamiaan vaatekappaleita. (s. 92)

Eleettömän kerronnan ja tabuna pidetyn rikoksen yhdistelmä toimii ja romaani nousee yli genrerajojensa, jos ylipäätään genreä on syytä edes määritellä. Kehtolaulussa puhuu yhteiskunnallinen ääni niin eriarvoisuudesta kuin yksinäisyydestäkin, siitä ohuesta huomaamattomasta kalvosta, mikä erottaa meidät toisistamme ja ajaa lopulta herkimmät ja vaurioituneimmat selittämättömiin tekoihin.

Hurmosta seuraavat alakulon päivät. Maailma tuntuu kutistuvan, vetäytyvän kasaan, painavan häntä musertavalla painollaan. Paul ja Myriam sulkevat hänen edestään ovia, jotka hän haluaisi murtaa auki. Hänellä on vain yksi mielihalu: olla samaa maata heidän kanssaan, löytää oma paikkansa, asettua siihen, tehdä pesä, kolo, lämmin soppi. Joskus hän kokee olevansa valmis vaatimaan oman osansa maa-alasta, mutta sitten into lopahtaa, suru valtaa mielen, ja häntä hävettää, että hän ylipäätään ajatteli mitään sellaista. (s. 196)

Lotta Toivasen suomennos kulkee ranskalaisia polkuja viileän kauniisti. Lopputulos on pelkkää lukemisen nautintoa, kun Slimanin kieli välittyy mutkattomasti eikä kielellisiä töyssyjä tule. Tässä romaanissa yhdistyykin kaksi kielellistä taideteosta: vain erinomaisesta alkuperäisteoksesta voi saada erinomaisen käännöksen.