Miksi minä käyn kirjamessuilla? Eli paljon asiaa kirjoista


Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa 25.-28.10.2018

Kun ensi kerran kymmeniä vuosia sitten keksin, että kirjamessuilla voi käydä ihan kuka vain, olen käynytkin melkein joka, ellen jopa joka vuosi. Enää en tarkkaan muista, mutta messukeskuksen kuninkaallisilta tuntuvia portaita on laskeuduttu suuren salin kuhinaan jo lukuisia kertoja. Eteen avautuva värikäs maisema on tuttu; se tuoksuu joka kerta samalta, paperilta, pahvilta, kahvilta ja kirkkailta valoilta. Niin ja kohtaamisilta, kirjailijoita, mahdollisilta sattumilta, hieman ihmeeltä.

Mietin joskus, tuntevatko venemessuilla kävijät samaa vapinaa. Tuntevatko he sen riemullisen mahdollisuuden, että voi ostaa jonkin ihmeellisen tarinan, jota ei ole vielä lukenut ja jota ei seuraavien vuosien aikana kenties edes lue mutta joka on silti tärkeä omistaa? Keräävätkö hekin elämänsä veneitä kirjahyllyynsä?

Kirjamessuminä silloin joskus

Kymmenen vuotta sitten ostin kirjani harkiten, yleensä vain messuilta kaksi kolme messutarjouksia suosien. Joululahjatoiveina oli toiset mokomat. Muutoin en sortunut kirjojen ostamiseen sekä käytännön että taloudellisista syistä. Nyt elämäntilanteeni on toinen; kirjojen hankinta on lähtenyt käsistä ja joudun usein kieltämään itseäni, koska tila sanelee edelleen ehdot. Kirjahyllymme on jo ylikansoitettu. Toista hyllyä en kotiimme saa. Villit pinot ryöpsähtelevät ja aiheuttavat pahimmillaan ahdistusta. Niin moni tärkeä tarina jää tämän elämän aikana kuitenkin lukematta, ja mitä ihmettä läheiseni tekevät kirjoillani, jos aika minusta äkisti jättäisi!?

Alkuaikoina kävin messuilla yksin, koska en oikeastaan tuntenut ketään, joka olisi vaeltamisharrastuksestani sisätiloissa kiinnostunut. Yksin ollessa sai myös käydä juuri missä halusi ja milloin halusi, mennä pullakahville kunnon ruoan sijaan ja haahuilla ilman päämäärää ja kelloa. Lapsen syntymän jälkeen raahasin imetettävänkin messuille ja siskon lapsenvahdiksi. Olen onnekas: sain vauvan, joka viihtyi mitä enemmän kuhinaa ympärillä. Valot ja hälinä eivät toisen unia häirinneet ja hereilläkin jaksoi katsella valoja katossa, kasvoja virrassa.

Vuosien myötä lapsesta on tullut tytär, joka tänä vuonna kysyi: ”Kai mä pääsen kirjamessuille, äiti? Mä haluun kirjamessuille, siellä on ihanaa!” Ja kirjamessuilla minä ostan hänelle kirjoja, en yhtä vaan neljä, jos hän niin haluaa. Uskon että sijoitan sillä rikkaaseen tulevaisuuteen, en pelkkään paperiin. Enkä ainoastaan lapseni tulevaisuuteen vaan myös heidän, jotka näiden kirjojen syntymisen takana seisovat. Sijoitan uteliaisuuteen ja humaaniin elämänkatsomukseen, asioihin jotka merkitsevät itselleni isoja.

Kirjamessujen leveimmät hymyt?

Kirjoittava minä

Olen ollut kirjabloggari alkuvuodesta 2015 lähtien. Kirjabloggaamisen myötä kirjallisuudesta ja kirjoista – myös lukemisesta – tuli astetta vakavampi asia elämässäni, elämäntapa josta luopuminen tuntuisi nykyisin täysin mahdottomalta. Myös kirjamessut ovat muuttuneet minulle vapaasta haahuilusta piirun verran organisoidummaksi touhuksi, jo senkin vuoksi, että messuilla tapaa muita kirjabloggareita mutta myös kirjailijoita ja kustannusmaailman väkeä. Aikataulut ovat muuttaneet tapaani olla messuilla, sillä periaatteessa suunnittelen messumenoni etukäteen ja käyn myös kustantamoiden bloggareille järjestämissä täsmätapahtumissa. No todellisuudessa missaan puolet keskusteluista, joita olisin tahtonut seurata, mutta kaikesta huolimatta olen sentään yrittänyt suunnitella. Kirjabloggauksen myötä käyn messuilla toisinaan myös arkipäivisin, mikäli työni vain sallii vapaan. Ikävä kyllä yrittäjäkään ei ole täysin vapaa deadlineista, kuten tänä vuonna totesin – harmikseni en päässyt messuille työn takia perjantaina, joka vaikutti olevan tarjonnaltaan loistopäivä.

Jos bloggaus on lisännyt messuillakäyntipäiviä, on se myös pidentänyt yhden päivän pituutta. Lauantaina vietin alueella 11 tuntia putkeen, eikä se oikeastaan väsyttänyt yhtään. Tämähän on ihan tavallista, nykyisin kun viivyn lounasruoankin ääressä rauhassa kirjaystävien kanssa enkä vain hotkaise pullaa.

Kolmannen ulottuvuuden messutteluun on tuonut oma kirjoittaminen ja opiskelu Kriittisessä korkeakoulussa. Ei siksi, että sieltä käsin asiaa olisi jotenkin huudeltu, mutta nyt kirjailijat ovat minulle eräällä tavalla aineistoa, kuin esimerkkejä siitä millaista elämä voisi olla, jos kirjoittaminen toisi myös kannikan pöytään. En kuitenkaan kuvittele itselleni kirjailijan asemaa, mutta määritän nyt itseäni enemmän kirjoittavana persoonana kuin koskaan aikaisemmin – vaikka olen kirjoittanut jollakin tapaa aina. Kirjoittamisen opiskelu avaa kuitenkin portteja tarkastella kirjoittamista myös psyykkisenä toimena, ja opinnot opettavat näkemään tämän taiteenlajin moninaisuuden ja runsauden, jonka helposti ”vain lukijana” saattaa ohittaa, koska usein lukeminen jää omalle mukavuusalueelle. Kriittisen myötä olen oppinut myös näkemään tekstejä, jotka eivät ehkä ole kirjoitettu minulle mutta jotka siitä huolimatta voivat muuttaa minua. Ja myös messupersoonaani.

Messut 2018: lauantai 27.10.

Veera Nieminen ja Antti Heikkinen kertovat.
Aloitin oman messulauantaini Bonnierin (WSOY, Tammi ja Johnny Kniga) järjestämällä bloggariaamiaiskattauksella, jossa tutustuimme viiden kirjailijan uutuuksiin: paikalla olivat Veera Nieminen kirjallaan Ei muisteta pahalla, Liina Putkonen esikoisdekkarillaan Jäätynyt tyttö, Satu Vasantola esikoisellaan En palaa takaisin koskaan luulen, Antti Heikkinen hauskalla Kehvelillään ja Anja Snellman uudella Kreeta-romaanillaan Kaikkien toiveiden kylä. Kaikki teokset muuten lämpimästi suosittelemisen arvoisia vaikkapa pakettiin käärittäviksi: Nieminen kepeiden tarinoiden lukijalle, Putkonen dekkarifriikille, Vasantola kunnon sukutarinaa rakastavalle, Heikkinen ihan kelle tahansa, joka haluaa nauraa ja nauttia ja Snellman lukijalle, joka haluaa katsoa suomalaisten paratiisisaarta asteen verran tarkemmin. Kuten aina, Bonnierin tilaisuus oli kivasti rakennettu ja nyt vieläpä ihanan isossa ja tilavassa konferenssitilassa, jossa oli tilaa hengittää ja kuunnella. Bonnierin aamiaistilaisuus on ollut usein todella suosittu, ja tälläkin erää saliin oli kokoontunut 50-60 bloggaria kuuntelemaan kirjailijoiden haastatteluja. Iso kiitos WSOY:n viestintäpäällikkö Ina Westmanille ja Tammen viestintäpäällikkö Satu Sirkiälle ihanasta tavasta saada aloittaa messulauantai!

Puolelta päivin kävin kuuntelemassa, kun Riina-Maria Metso ja Laura Manninen puhuivat Taija Tuomisen kanssa parisuhdeväkivallasta. Metsolta on juuri ilmestynyt teos Miksi se ei vain lähde (Atena), joka sisältää eri naisten kertomuksia parisuhdeväkivallasta. Mannisen esikoinen Kaikki anteeksi (WSOY) taas ilmestyi keväällä ja on intensiivinen romaani siitä, kuinka rakkaus muuttuu auvoisesta suhteesta piinaavaksi painajaiseksi. Molemmat kirjailijat ovat pistäneet kirjaansa omia kokemuksiaan, joten koskettava keskustelu Hakaniemi-lavalla kääntyi myös häpeän tarkasteluksi. Olen lukenut Mannisen romaanin, ja se on kerta kaikkiaan upeasti kirjoitettu page turner.

Lounaan (sic!) jälkeen lähdin tutustumaan S&S-kustantamon järjestämään bloggarituntiin, jossa meille esiteltiin kerta kaikkiaan mielenkiintoinen kirjailijakattaus: Opettaja Lauri Ahtinen kertoi sarjakuvakirjastaan Elias, jossa päähenkilönä seikkailee maahanmuuttajapoika. YLENn ulkomaantoimittaja Annastiina Heikkilä esitteli uutukaistaan Bibistä burkiniin – totuuksia ranskatar-myytin takaa. Pariisilaistuneen toimittajan kirja avaa tuota kohuttua naismyyttiä hieman uudelta kantilta. Katja Lahti suositun Project Mama -perheblogin takaa kertoi esikoisestaan Lasitehdas, jonka itse siirsin ”Pian ja ihan kohta” -luettavien lukupinoon. Suomenruotsalainen (ja itselleni uusi tuttavuus) kirjailija Sabine Forsblom taas toi tiettäväksi juuri suomennetun, 70-lukulaisen Betinka-romaaninsa, jonka lukemista olen jo aloittanut, koska 70-luku, kasvutarina, nuoruuskivut ja suomenruotsalainen yhteisö. Viides kirjailijavieras oli Ida Salminen, joka on yhdessä kuvittajasisarensa Riikka Salmisen kanssa julkaissut kirjan Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Kirja on visuaalisesti todella kaunis ja kulkee menestyskirja Iltasatuja kapinallisille tytöille (S&S) jalanjäljissä esitellen kotimaisia suurnaisia aina Meeri Koutaniemestä Aurora Karamziniin.

Image esitti. Siellä he ovat,
The Turunen ja The Majander. 
Lauantain odotetuin keskustelu käytiin kenties Hakaniemi-lavalla, kun kirjailija Saara Turunen haastatteli kriitikko Antti Majanderia tunnelmista Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviön aiheuttaman pienoisen kohun jälkeen. Majander ei aikoinaan antanut romaanille suopeita sanoja kritiikissään vaan runteli esikoisen hieman sellaiseksi mitättömämmäksi tavallisen neidon minäminä-tarinaksi, mutta romaani voitti kuin voittikin Helsingin esikoiskirjapalkinnoin. Keskustelu messuilla keräsi massiivisen yleisön, joista osa kuten allekirjoittanut istui lattialla, mutta tunnelma lavalla jäi hileiseksi kahden erilaisen ihmisen väkinäiseksi jutusteluksi, johon kenties kolmas henkilö moden roolissa olisi tuonut hieman lämpöisempiä tuulia. Turunen selvisi kuitenkin pestistään loistavasti Majanderin näyttäytyessä edelleen hieman jääränä, joka hermostuspyöritteli silmiään, kun Saara Turunen tenttasi, lukeeko Majander vapaa-aikanaan naisten kirjoittamia kirjoja. Kirjavallankahvasta kiinnipitäminen ei ole varmasti helppoa, mutta ei ole helppoa olla nuori naiskirjailijakaan. Minkäänlaista lähentymistä en näiden kahden maailman välillä nyt aistinut; toivottavasti kuitenkin jatkossa kotimaisella kirja-areenalla on tilaa niin sedille, tädeille, mimmeille, jäbille, jössiköille, neidoille, kukkahatuille, kukattomille hatuille, kaikille heille, joille kirjoittaminen, lukeminen ja kirjallisuus on elinehto ja tapa pitää kiinni maailmasta.  

Kävin myös kuuntelemassa täpötäynnä olevalla Töölö-lavalla (ei enää koskaan kiitos niitä epäergonomisia eurolavapenkkejä katsomoon, jooko?!) Haluatko kirjailijaksi? -keskustelun, jossa mystiikan saloja raottivat kustannustoimittaja Jussi Tiihonen (Teos), kustannuspäällikkö Mari Mikkola (Otava), kustantaja Ville Rauvola (Atena) ja heitä haastatellut WSOY:n markkinointi- ja viestintäjohtaja Reetta Miettinen. Itselleni ei paljastunut oikeastaan mitään uutta siitä, millainen tie on kirjoittajasta kirjailijaksi, jos onni lykästää (kustantamot saavat vuodessa noin 1 000 kässäriä, joista esikoiskirjaksi muuttuu ehkä 1-5 kustantamon koosta riippuen). Ala on raakaa kilpailua niin ajasta kuin rahasta, eikä aina laadukas tekstikään takaa sitä, että kässäristä tulee painettu kirja. Joskus sattuma ja onni vaikuttavat asiaan myös. Kaikki kustantamoiden edustaja kuitenkin painottivat sitä, että jokainen heille saapunut kässäri luetaan ainakin 20 ensimmäisen sivun verran. Mikäli noste ei löydy jo sieltä, loppuun ei ikävä kyllä lueta, mutta jos nämä sivut vakuuttavat kustannustoimittajan, kässärillä on hyvät mahdollisuudet. Aina eivät toki lukija ja teksti kohtaa; sen verran sattumalla ja onnella voi todellakin olla sormensa tässä julmassa pelissä mukana.

Yhden tunnin jätin tämän jälkeen haahuilulle, jonka lopputuloksena kirjakassiini päätyi Mia Kankimäen uutuus Naiset joita ajattelen öisin (Otava). Aikaisemmin olin jo ostanut kohistun Rachel Cuskin Ääriviivat (S&S), josta minulle jo keväällä lupaavasti supatteli Täysien sivujen nautinto -blogin Maisku. Sunnuntaina lisäsin kirjajoukkooni vielä Minna Rytisalon uusimman Rouva C.:n, ja kas, voimakas naiskolmikkohan se siinä oli kasassa. Miehiä ei tänä vuonna kirjakasseihini päässyt, sillä arvostelukappaleiksi päätyivät mm. Forsblomin Betinka ja runoilija Henriikka Tavin Tellervo-romaani, josta olen jo sellaisia hihkaisuja kuullut, että toivottavasti loppuvuoden tähdet ovat lukemiselleni suotuisat.

Illan yhden tunnin vietin vielä Teos-kustantamon bloggaritapaamisessa, jossa olikin ruhtinaallinen määrä uutta sulateltavaa. Seuraavanlaisiin uutuuksiin kannattaa tutustua kyseiseltä laatukustantamolta: Mia Franckin Pommipuutarha, Vihma-Hartikainen-Ikäheimo-Seurin Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana, Mirjam Lohen Valuneen taikinan tapaus, Mikko Piispan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta, Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin, Kati Rapian Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki – Suomenniemen ensimmäisen tähtitieteilijän elämä ja seikkailut, Henriikka Tavin Tellervo ja J.P. Pulkkisen Sinisiipi

Sunnuntai 28.10.

Toinen messupäiväni toteutti perinteistä kaavaa ottaa lapsi mukaan messuille ja seurata Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden haastattelua. Jos muuten jokin messujen uudistuneessa ilmeessä kirvoittaa kritiikkiä, niin perinteisten lihapullien puuttuminen Panorama-ravintolasta. Tänä vuonna pullat oli korvattu meksikolaisella tortillapöydällä, mikä ei ikävä kyllä istunut äidin toiveiden kanssa yhteen tarjota lapselle helppoa lounasta. Chili con carne ei kuulu lapseni lempitäytteisiin, vaikka tortillat sinänsä ovatkin hänen lempiruokaansa. Olin laskenut lihapullien varaan; nyt piti tulla toimeen ylihintaisella eikä niin herkullisella lohivoileivällä ja metrilakulla, jotta ehdimme ajoissa kuuntelemaan esikoiset. Mitä niihin tulee, niin henkilökohtainen hätähuutoni oli ainakin Noora Vallinkosken puolesta; hänen Perno-lähiöromaaninsa (Atena) olisin suonut näkeväni lavalla. Olen pernoni lukenut ja vaikuttunut enemmän kuin mistään vähään aikaan (toivottavasti ehdin vielä joskus kirjoittaa siitä hunajaa valuvan arvioni).

Hämmästyttävin huomio tämän vuoden esikoiskirjailijoissa oli haastattelija Antti Majanderin esiin tuoma tosiasia, että he ovat kaikki akateemisesti koulutettuja tai vielä koulutettavia. Onko uuden kirjallisuuden tuottaminen siis nykyisin vain akateemisten kirjoittajien käsissä – tai ainakin hyvän ja tasokkaan kirjallisuuden tuottaminen? Ja jos näin on, mitä se kertoo sitten lukemisesta?

Sunnuntaina oli myös hyvää aikaa tutustua uudistettuun ja todella värikkääseen lastenalueeseen. Viimeinkin se oli iloinen temmellyskenttä, jossa oli kivan väljää ja kaikenlaisia köllöttelykohtia lapsille jäädä kirjallisuuden keskelle. Kaikin puolin onnistunut alue!

Karkkihyllyillä.

Lapsi valitsi itselleen neljä uutuuskirjaa: Supermarsun, Risto Räppääjän, Reuhurinteen ja Tikkumäen tallin Uljas-sarjaa. Meissä molemmissa on vähän kuvittajafriikin vikaa; vaikka 9-vuotias koululainen voisi jo lukea vain tekstitettyä kirjaa ja on Pottereita jo kahlannut, me molemmat olemme vähän heikkoina kivasti kuvitettuihin lastenkirjoihin. Salla Savolainen on yksi yhteisistä suosikeistamme. Olen ilokseni havainnut, että kotimainen kuvittajakaarti on täynnä tähtipiirtäjiä, jotka luovat taidetta lasten ehdoilla. Se mikä meistä aikuisista on kaunista, saattaa joskus poiketa lasten näkökulmasta, mutta meidän perheessä mustat ääriviivat ovat kuvituksessa pop ja peilaavat varmaankin äidin ja tyttären mieltymystä kasata kaikki muodot ja värit viivan sisään. Hah!

Niin. Muun muassa tämän kaiken vuoksi käyn kirjamessuilla.

Kirjaluotsin Tiina listasi erinomaisen kiitospäivähenkisen kirjoituksen syistä olla kiitollinen jokavuotisista kirjamessuista. Haluan tässä itsekin vielä kiittää kaikkia niitä tahoja, jotka ottavat meidän bloggarit vakavissaan ja ovat nähneet vaivaa järjestää erilaisia tapahtumia ja tapaamisia. Messukeskuksen tiedottaja Teija Armannolle myös erityiskiitokset yhteydenpidosta bloggareihin ja työstä, jota hän on hyväksemme tehnyt, sekä tietysti bloggaajapassista.

Kommentit

Suositut tekstit