Miksipä et kirjoittaisi!

Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi?
Avain, 2019
257 sivua
Lainattu kirjastosta

 

    Tarvitsen viikkooni useita yksinäisiä kirjoituspäiviä, mieluiten kolme, jolloin voin koko päivän kirjoittaa keskeytyksettä omin päin, mutta vaihtelu tekee hyvää. Olen muutaman kerran kokeillut työhuonetta eri kokoonpanoilla, mutta en ole kuitenkaan kokenut sitä omaksi jutukseni. Parhaimmillaan ihmiset antavat energiaa, mutta pahimmillaan he myös vievät sitä.
    En pysty kirjoittamaan, jos joku puhuu ääneen työtilassani. Tai no, en pysty kirjoittamaan, jos joku hengittää työhuoneessani. Jos ei ole pakko, en myöskään halua käyttää aikaa työpaikalle siirtymiseen. (Terhi Rannela, s. 97)

Meillä kirjoittavilla ihmisillä on kaikilla omat tottumuksemme, esteemme ja oikkumme silloin, kun kirjoitamme. Oma oikkunsa on myös se, että emme kirjoita lainkaan. Kirjoitamme kenties mielessämme sitä suurta tulevaa romaaniamme, mutta jokin estää istumasta koneen ääreen ja aloittamasta tosi duunia. Koemme kyllä olevamme kirjoittavia persoonia, mutta arjessa on liikaa häiriötekijöitä, päässä liikaa kriitikoita tai aikaa on yksinkertaisesti liian vähän kirjoittamiselle.

Siksi on mielenkiintoista tietää, miten eri ammattilaiset ovat ottaneet kirjoittamisen osaksi elämäänsä ja miten he järjestelevät arkensa kirjoittamisen ympärille. Itse en tällä hetkellä kaipaa sellaisen luovan kirjoittamisen oppaita, jotka antaisivat vinkkejä aiheeksi, aloittamiseen, sormiharjoituksia tai inspiraatiota työhön; minulla on jo ydinkuva, josta kirjoitan ja käsikirjoitus sormieni alla. Niinpä kirjailija Terhi Rannelan ja sanataideopettaja, kirjoittaja Päivi Haanpään opas Miksi en kirjoittaisi? oli vallan kiehtova opas ja aarrearkku.

Teos sisältää tietoa näiden kahden kirjoittajan arjesta ja työntekotavoista, mutta se myös pureutuu luovuuden ongelmallisuuteen ja esittelee keinoja aloittaa kirjoittaminen askel askeleelta. Jos olet joskus kuullut puhuttavan Pomodore-tekniikasta, tässä kirjassa sen merkitys avataan selkeästi. Vaikkei kyse olekaan perinteisestä Goldberg-henkisestä luovuuden vinkkioppaasta, Miksi en kirjoittaisi? sisältää oivaltavia inspisjuttuja ja neuvoo eksynyttäkin kirjoittajaa. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin matalan kynnyksen armollinen, paikoin esseemäinen opas sinulle, joka haluat kirjoittaa tai ehkä jo kirjoitat säännöllisesti mutta olet välillä hukassa ajatustesi ja tekstisi kanssa. Rannelan ja Haanpään lempeä lähestyminen kirjoittamisen mutkallista leikkikenttää ilahduttaa ja laskee harteille kohdistunutta paineen tunnetta. Kirjoittaminen on tiukkaa työntekoa, mutta sen pitää olla myös iloa tuottava harrastus, josta sinun on lupa muokata omanlaisesi versio.

Miksi en kirjoittaisi? on hyvin kirjoitettu ja helposti lähestyttävä teos. Sen kirjoittajat osoittavat, että kirjoittaminen on kuin kirjoittajan peilikuva: jokainen meistä kirjoittaa omalla tavallaan. Jos sinusta vinkit ”Kirjoita joka aamu puoli tuntia aamusivuja” tai ”Kirjoita päivittäin vähintään 10 lausetta mistä tahansa” eivät resonoi sinussa ja auta sinua kirjoittamisen viidakossa, älä kuuntele niitä vaan etsi omat vinkkisi. Itse kokeilin esimerkiksi Pomodore-tekniikkaa mutta huomasin nopeasti, etten tarvitse sitä. Silloin kun kirjoittaminen sujuu, ajan laskeminen ja sen rajoissa kirjoittaminen on turhaa tai oikeastaan vain haittaa luomisen virtaa, koska jostain oudosta syystä kellon etenemistä on pakko vilkuilla. Ja jos kirjoittaminen ei tunnu taas lainkaan sujuvan, asioita ei vain putkahda näpsäkästi päästä paperille, tikittävä ajastin vieressä ei todellakaan ole minulle hyvä tsemppaaja.

Kirjassa etenkin Rannela käy läpi myös kaikille kirjoittajille tuttua etomisen tunnetta, sitä kun oma teksti inhottaa. Sellaisen lukeminen palkitunkin kirjailijan kynästä tuntuu vapauttavalta!

On päiviä, jolloin inhoan tekstiäni niin paljon, että haluaisin vain oksentaa. En liioittele, tunne on voimakkaan fyysinen. Tiedän, että tämä on yksi niistä vaiheista, jolloin kirjoittajuuteni mitataan. Maltanko nyt istua vai annanko periksi. (s. 129)

Kirjoittajan arki on siis kaikenkokoisissa mittakaavoissa itsensä ja taiteensa sietämistä, niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka tunne voi olla euforinen kirjan ilmestymisen jälkeen, sitä ennen moni ammattikirjailijakin on saattanut käydä läpi vaikka kuinka rumia tunnekuohuja. Tämä jos mikä on mielestäni kirjoittamisen mystisin osuus: kyky olla näkemättä objektiivisesti omaa tekstiään, rampaantuminen oman taiteen arvioimisen edessä.  

Kirjoittaminen on useille meistä muuta ansiotyötä tekeville pois vapaa-ajasta, joten yhteen itselleni varsin ongelmalliseen asiaan vastausta en tästä kirjasta saanut: miten yhdistää työnteko, perhe-elämä ja luova kirjoittaminen, kun se ei ole ammatti? Rannela tai Haanpää eivät kumpikaan ole ilmeisesti perheellisiä tai ainakaan he eivät kertaakaan maininneet jälkikasvuaan (mikä todennäköisimmin tarkoittaa, ettei sellaista ole), joten heillä ei ole kokemusta vanhemmuuden haasteellisesta paletista. Kun kirjoittaminen on leikattava omasta ja perheen yhteisestä vapaa-ajasta, mitkään neuvot eivät enää päde, sillä oman ajan ottaminen on aina muilta varastamista. Koska vapaa-aikana haluaa (ja on myös pakko) harrastaa muutakin, esimerkiksi liikkua ja kuluttaa kulttuuria, haasteet kasvavat entisestään. Niinpä toivoisinkin, että vielä joskus joku perheellinen ammatikseen kirjoittava kirjoittaisi lohduttavan oppaan siitä, miten ajan veistäminen kaikille sopivankokoisiksi lastuiksi on vaikeaa muttei mahdotonta. (Sara Ehnholm Hielm on vavahduttavassa Ja sydän oli minun -esseekirjassaan kuitenkin jo käsitellyt aihetta ja kirjoittanut, ettei perheellisten äitien pitäisi koskaan kirjoittaa. Muistan Saran lauseet luettuani kurkkuun nousseen sympatian palan; koin niin suurta samaistumisen ja rikostoveruuden tunnetta, että siitä hetkestä lähtien päätin ihailla Ehnholm Hielmiä ikuisesti.)

Miksi en kirjoittaisi? on oivallinen lahjaidea sinulle itsellesi tai läheiselle ja ystävälle, joka haluaa kirjoittaa päämäärätietoisesti mutta hakee siinä prosessissa vielä itseään tai tarvitsee vain päänpaijausta ja kimmoketta. Lisäplussan kirja saa valloittavasta ja ainakin minua puhutelleesta kannesta, joka on kuvittaja Jussi Jääskeläisen käsialaa.