Aina joku kesken

Marja Kangas: Miestä näkyvissä WSOY, 2020 351 sivua  Lainattu kirjastosta Sen jälkeen minä itken. Itken eteisessä. Sitten olohuoneen viskinkatkuisella sohvalla, itken kylpyhuoneessa peilin edessä, itken keittiön pöytätason äärellä. Minua itkettää hammasmuki ja pirstaleinen astiasto, vaikka en koskaan olisi voinut kuvitella, että valkoiset lautaset saattaisivat aiheuttaa tunnekuohuja. Keittiön vetolaatikot itkettävät minua, ja se, että Jalo on availlut niitä käsillään, samoilla kämmenillä, joihin olen joskus pujottanut oman kämmeneni. (s. 111)   Kun romaanin takakannessa lukee Häpeilemättömän viihdyttävä ja ilahduttavan itseironinen romaani rakkaudesta ja erosta ja kannessa komeilevat maalatut Marilyn-huulet, koen astuvani epäilyttävälle maaperälle, jossa en yleensä viihdy. Mutta tänä kesänä on näköjään vuorossa genreseikkailua, ja toisekseen myös kirja, joka voittaa suuren kustantamon kirjoituskilpailun, ansaitsee tulla luetuksi. Marja Kankaan Miestä näkyvissä on

Otto Gabrielsson: Rikkaruoho Suomennos: Laura Kulmala S&S, 2020 227 sivua  Lainattu kirjastosta Yksi tämän vuoden raskaimmista, melkein kotimaisista kirjoista lienee Otto Gabrielssonin Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle. Kirja voi olla teemoiltaan raskas, sisältää asioita, joista ei välttämättä ole valmis kuulemaan. Raaka väkivalta ja lapseen kohdistuva hyväksikäyttö pitävät ainakin minut loitolla, mutta alakuloisia, surkeita ja epäoikeudenmukaisiakin tarinoita rakastan. Mitään auringonkultaista onnea tai kevyttä parisuhdeanalyysiä en jaksa lukea. Raskaat kirjat ovat hyviä, koska ne avaavat näkymiä ihmisyyden ja inhimillisyyden syvemmälle puolelle, sinne minne on vaikea mutta mielestäni välttämätöntä katsoa. Rikkaruoho on raskas romaani mutta sitä hieman eri syistä. Otto Gabrielsson on Jörn Donnerin avioliiton ulkopuolella Ruotsissa syntynyt poika (1981), toinen kulttuurimiehen lapsista, jotka ovat joutuneet elämään ilman isäänsä. Tämä romaani on Gabrielssonin av

Elina Kilkku: Ihana tyttö Bazar, 2020 285 sivua  Lainattu kirjastosta Tänä kesänä olen tehnyt jotakin poikkeuksellista ja lukenut jo parikin romaania, jotka eivät kuulu normaaliin lukumieltymykseeni. En lue nuorille suunnattuja kirjoja enkä ns. chick litiä, naisille tarkoitettuja miehenmetsästysromaaneja (enkä sen puoleen lue dekkareitakaan). En osaa aivan sanoa mikseivät nämä genret kiinnosta; ehkä pelkään niiden olevan kielellisesti köykäisiä tai käsittelevän aiheita, joista en enää ole tai koskaan ole ollut kiinnostunut. Chick litin lukeminen varsinkin tuottaa minulle ajatuksellista ihottumaa. Rakkaus teemana ei sinänsä ole ongelmallista, mutta kun se on kaikki tai paksuin kerros, jota romaanissa käsitellään, en vain halua nähdä vaivaa. En ole romantikko, en kaipaa vaaleanpunaisia sävyjä vaan tummia vesiä, joissa uiminen on vähän kitkerää. Jostakin syystä laitoin kuitenkin keväällä kirjastovaraukseen Elina Kilkun Ihanan tytön . Taisin lukea siitä kehuvia sanoja. En oi