Tekstit

Ei enää Eddy

Kuva
Édouard Louis: Ei enää Eddy Suomennos: Lotta Toivanen Tammi, 2019 184 sivua Lainattu kirjastosta Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään. (s. 11) Me emme olleet kaikkein köyhimpiä. Äiti ja muut halveksivat naapureitamme, joilla oli vielä vähemmän rahaa ja huonosti hoidettu, likainen koti. Koska he eivät tehneet töitä, he kuuluivat asukkaisiin, joita sanottiin pummeiksi, niiksi jotka elää tuilla ja vaan syljeskelee kattoon . (s. 77) Ultimaattinen köyhyys modernin ajan Euroopassa on puutetta niin rahasta ja aineellisesta hyvinvoinnista kuin henkisestä pääomasta, tulevaisuudenvisioista ja rakkaudesta, joiden avulla vaikeimmistakin oloista on mahdollisuus ponnistaa parempaan. Ehkä näistä tärkein on rakkaus. Vanhemmat, jotka rosoisista lähtökohdistaan huolimatta rakastavat lapsiaan pyyteettömästi, pyst...

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Kuva
Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen Kosmos 2020 187 sivua Arvostelukappale Tätä arviota olen kirjoittanut poikkeuksellisen pitkään, koko ajan kirjaa lukiessani. Nuoren naisen kaunokirjallista esikoisteosta, jolle kirjoitettiin kustannussopimus kolmen liuskan perusteella. Aloitan ja luen. Tunnustelen sanoja, otan ne vastaan, mutta melko pian ne alkavat hiertää jotakin minussa, menevät voimalla ohi. En saa otetta, sellaista otetta, joka auttaisi minua näkemään tekstin tekstinä, taiteen kaunokirjallisena lajina, vaan otteeni alkaa peilautua siihen, millainen minä olen, millainen minun elämäni on ollut. Miten minä olen elänyt, miten elän nyt. Miten minä olen rakastanut. En ole enää nuori. Minusta ei hyvällä tahdollakaan voi ikävuosieni perusteella sanoa niin. Täytän tänä vuonna 50. Luku tuntuu valtavalta, kuin vuorelta, joka kätkee sisälleen järkyttävän määrän kaikenlaista massaa. Paperilla toinen on kirja erään naisen elämästä, ei fiktiota vaan tunnustus. Nainen on min...

Sydänlukemista ja muita elimiä

Kuva
Malin Kivelä: Sydän Suomennos: Laura Jänisniemi Teos & Förlaget 2019 155 sivua  Lainattu kirjastosta Luen kirjaa, jota en osaa myöhemmin selittää toiselle lukijalle. Kirjaa, jota ei missään nimessä voi arvioida tarkasti sanoin, varsinkaan adjektiivein. Kuvailen ontuvasti, mitä lukiessa tapahtui, kuvailen sitä, miten fyysinen kokemus lukeminen oli. Mutta kirjan kulkua on vaikea selittää, en osaa hahmotella sen narratologiaa. Juuri siinä kirjassa ne eivät olekaan tärkeintä, niillä ei oikeastaan ole mitään arvoa. Arvoa on ainoastaan lukemisen herättämällä tunteella, mullistuksella. Aivan liian harvoin – onneksi – lukeminen on minulle fyysinen kokemus. Se miten nautin sanoista tapahtuu kuitenkin jossakin muussa osassa ruumista kuin keskivartalossa, käsissä tai jaloissa. Mutta kun luin Malin Kivelän Sydämen , lukeminen alkoi heti ensimmäisiltä sivuilta tuntua raakana sykkeenä jossakin vatsan ja sydämen välissä, jumputtavana bassona siellä missä tavallisesti on jos...

Uinuvia muistoja

Kuva
Patrick Modiano: Uinuvia muistoja Suomennos: Lotta Toivanen WSOY 2019 117 sivua  Lainattu kirjastosta Hiljaiset miehet kirjoittavat hiljaisia kirjoja, joista ei voi huutaa suureen ääneen. Hiljaiset miehet istuvat hämärissä huoneissa, joita hallitsevat paperien valkeat pinot, kirjoittavan koneen takkuava nakutus, lukemattomien kirjojen rivit ja vaaleat korkeat seinät, jotka on katkaistu yhdeltä sivulta mustin, takorautaisin parvekeovin. Ranskalaisin parvekeovin. Ne antavat harvasti liikennöidylle kadulle, jota pitkin kiirehtii silloin tällöin yksittäinen auto. Hiljaisten miesten kirjoituskammion ulkopuolella ei koskaan porota aurinko, joskus sataa, toisinaan tuulee rauhaisasti, aurinko ei ulotu suoraan hiljaisen miehen hämärään vaan ohittaa talon varovasti, jottei häiritsisi koneen nakutusta, hiljaisen miehen korkeita ajatuksia. Tällaisena näen ranskalaiskirjailija Patrick Modianon . Hänellä on päällään musta pooloneule, kun hän syksyisinä aamuina istahtaa koneensa äär...

Yöllisen iltavahtimestarin lumoavia asetelmia

Kuva
Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset Teos, 2019 130 sivua  Lainattu kirjastosta Syksyn kaunein pieni kirja on nyt luettu. Se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset . Kirja, joka ei turhia hienostele, paukuttele henkseleitään mutta jonka sisältö on sitäkin prameampi. Se on syvää hyvää kieltä, kuun valossa paistattelevia koskettavia lauseita, maisemia Engelin kaupungista. Ja yön ihmisiä, sellaisia kuten tuntemattomat ihmiset ohi mentäessä toisinaan tuppaavat olemaan. Se on lyhyitä hetkiä, tuokiokuvia ja ajatusten näennäisen huoletonta virtaa. Haikeaa ja lempeää kuin kellastunut vanha valokuva, jonka löydämme yllättäen lipaston pohjalta. Riikosen katse kohti öistä Helsinkiä on kaiho. Minäkertoja on koulun iltavahtimestari, joka käy katuja Töölöstä Kaivopuistoon, kun työvuoro koululla on päättynyt. Etapille on ripoteltu yöllisiä kohtaamisia, kuin tummaan sarjakuvaan piirrettyjä hahmoja. Toisinaan syntyy yhte...

Kun Suomi putos puusta

Kuva
Suvi Vaarla: Westend WSOY 2019 334 sivua Lainattu kirjastosta Isällä ei ollut turvaverkkoa, joka olisi ottanut hänet vastaan, ei kuuluisaa sukua, ei hyvä veli -kerhoa, tai jos muutama bisnesveli oli ollutkin, laman pyyhkäistessä Suomen yli heille oli käynyt samalla tavalla kuin isälle: huonosti.     Rahalla isä oli kurottanut toisia kohti.     Ja kun rahaa ei enää ollut, ei ollut sen luomaa taikapiiriäkään. (s. 200) Hyvän romaanin määritelmässä törmää aina siihen, ettei ole olemassa mitään absoluuttista hyvää. Hyvä ei määrittele muuten kuin, että on huonon vastakohta. Hyvä romaani on kuitenkin kehu, vaikka se jättää myös paljon sanomatta: onko tarina hyvä, kieli vai rakenne vai syntyykö hyvyys siitä, että puhutaan aiheesta, josta tulisi puhua? Se on määritelmänä niin pliisu, että melkein jo loukkaa taideteosta. Olla perushyvä romaani ei ole kuitenkaan helppoa eikä itsestäänselvyys. Hyvää romaania voi huoletta suositella lukusuosituksi...

Helsingin kirjamessut: lauantai 26.10.2019

Kuva
Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa 24.-27.10.2019 Toinen messupäiväni tänä vuonna oli lauantaina 26.10., jolloin kirjamessuilla oli jo selvästi enemmän kuhinaa heti aamukymmeneltä (messujen vilkkain päivä, selvisi myöhemmin). Jo niin monilta vuosilta tuttu tasaisen kiirehtivä aamuinen letka Pasilan juna-asemalta kohti messukeskusta lähentelee jo pyhää kulkuetta. Kuljemme määrätietoisesti kohti hallia, ja joka vuosi minut valtaa äärimmäinen ihmetys jonossa talsiessani: miten niin kirjallisuus tekee kuolemaa, keitä ovat nämä kaikki koleassa lauantaisäässä kirjojen perään hipsivät ihmiset, mikä on heidän salaisuutensa, tarinansa, miksi he ovat täällä juuri tänään? Miksi hekin rakastavat kirjoja? Aika monta mielenkiintoista - S&S-kustantamon laatua  Minussa on aina asunut epämääräinen kaupallisuuden ja antikaupallisuuden ristiriita: en ole täysin markkinatalouden vietävissä oleva, turhuuksia kaipaava ihminen, mutta olen jo lapsesta asti ymmärtänyt, että kaupall...