sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Rakkauden oppitunti

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Siltala, 2014
214 s.

Syreenien aikaan rakkaudesta 
Veikkaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on teemoista vaikein. Rakkauden on tarkoitus olla jotakin arjessa ylevämpää, kaikille yhteistä ja jokaiselle yksityistä. Sitä ei ole kahta samanlaista, eikä tunnekokemusta voi täydellisesti jakaa sanatasolla parhaimmankaan ystävän kanssa, koska toiselta puuttuu aina se, mikä tekee sinun omasta tunteestasi ainutlaatuisen – sinä itse.

Silti rakkaudessa on jotakin yleismaailmallista: se ikävä kyllä hajottaa ja hallitsee, siinä missä se nostaa rakastuneen elämänlaatua ja antaa voimavaroja vahvemman minäkuvan rakentamiseen. Rakkaus on ilman muuta tarpeellista jokaiselle. Se voi olla äidin ja isän antamaa rakkautta, puolison, ystävän, lapsen, salaisen ihailijan, lemmikkieläimen. Se voima, mikä sillä on ihmiseen, on käsittämätön. Ja siitä voimasta kirjoittaminen on hankalaa. Kirjoittajan pitää mennä toisen ihon alle, jakaa intiimi niin, että siitä tulee yleistä.

Rakastunut ihminen on harvoin objektiivinen ja järkevänoloinen. Tästä perspektiivistä lähtee ruotsalaisen Lena Anderssonin 2013 August-palkinnon korkannut rakkausromaani Omavaltaista menettelyä. Kolmikymppinen päähenkilö Ester Nilsson hullaantuu taiteilija Hugo Raskista pidettyään tästä esitelmän ja tutustuttuaan sen myötä mieheen henkilökohtaisesti. Romaani kuljettaa lukijaa Esterin näkökulmassa ja paljastaa vähitellen naisen pakkomielteisen ja typerän liimautumisen julkisuudenhahmoon, jolla liehittelijöitä riittää. Esterin mielestä hänen suhteensa Hugoon on kuitenkin enemmän; he jakavat monisäkeisiä keskusteluja taiteesta ja elämästä, ihmisyydestä ja kaikesta ylevästä, joista ihmiset ovat viinilasiensa ääressä vuosisatoja jaksaneet puhua. Siinä missä Ester kohottaa heidän suhteensa kaiken yläpuolelle, Hugo pikkuhiljaa pudottaa heidät monien kaltaistensa joukkoon. Ihmiset ovat aina hyväksikäyttäneet toisiaan, eikä missään tilanteessa se tunnu uhrille raaemmalta ja kohteelle voimallisemmalta kuin rakkaudessa.

Kriitikko Suvi Ahola Helsingin Sanomista totesi Omavaltaisesta menettelystä, että se on tiivis, tyly ja ironinen rakkausromaani. Länsi-Savon Kirsti Vuorela nimesi romaanin ”pirullisen typeräksi rakkaudeksi”. Olen molempien kanssa erittäin samaa mieltä.

Mutta. (Aina on se yksi mutta.) Minä nyt tartun kieleen. Johtuuko tekstin paikoittainen kankeus ja vanhahtavuus kirjailija Anderssonista vai kääntäjä Sanna Mannisesta, sitä en tiedä; joka tapauksessa olin verbaalioksentaa muutamassa kohdassa. Kun tarina tapahtuu nykyajassa (kännyköistä päätellen) ja päähenkilö on 3-kymppinen tukholmalainen, mikä pudotus 60-luvulle on tapahtunut romaanihenkilöiden kielessä?

Jonkinlaista säädyllisyyttä piti vaalia eikä heittäytyä suhteesta toiseen. Ennen kaikkea oli jätettävä rauhaan ”ukkomiehet”. (Esterin pohdintaa, s. 51)

Hän ei halunnut Hugoa! Mies jouti pois hänen elämästään! (s. 52)

[…] mutta se oli viimeinen savuke ennen kuin he menivät vuoteeseen ja yhtyivät. (s. 68)

Paikoittain kieli herättää kaikuja romanttisesta tyttökirjallisuudesta vuosikymmenten takaa, kuin lukisi leikkeitä pehmoisesta kioskikirjallisuudesta. "Ukkomiehet" – mitä ne ovat 2000-luvulla? Kuka teistä yhtyy, kun menee sänkyyn intohimon kourissa? 

Tätä en siis romaanissa osta. Kieli tekee valitettavasti teoksesta tylsän konventionaalisen kuin valkoinen paitapusero. Rakkaus saa ja sen kuuluukin olla radikaalia, ja silloin se vaatii kehyksikseen radikaalimpaa kieltä. Ehkä siinä romaanin ongelma onkin. Esterin rakkaudessa ei ole mitään radikaalia; se on kuin kopioitu tunne menneiltä ajoilta, jolloin naisen suurin kunnia oli pitää jalat kiinni ja napittaa villatakki ylös asti. Ymmärrän toki Anderssonin ironiankin ja perimmäisen sanoman, mutta en valitettavasti voi samaistua romaanin päähenkilöön. Pakonomaisuuden tunteen rakkauden kohteeseen toki tunnistan omastakin elämästäni, mutta lässyttää rakkaudesta en ole koskaan osannut. Millaisia ihmisiä Andersson siis on yrittänyt kuvata? Missä tällaisia vielä kasvaa? Miksi Ester on kuin on? Mikä Hugossa tarkalleen herättää hänen rakkautensa?

Sitten muistan pariskunnan, jota tarkkailin muinoin jouluostostauon lomassa Akateemisen Kirjakaupan Aalto-kahvilassa. Minua reippaasti nuorempi pariskunta (ehkä jopa alta kolmenkymmenen) litki teetä vaisusti toisilleen puhuen, hillitty nuori kundi harmaassa puvuntakissaan ja suorissa housuissaan ja tyttö harmaassa hameessa suorat hiukset maltillisesti avoimena. Ihmettelin mistä maailmasta tämä selvästi sivistyneemmissä oloissa kasvanut pariskunta tuli. Kuvittelin heille elämän. Ajattelin heidän kasvaneen Krunikan kivitaloissa, joissa lähes 3 metriä korkeiden huoneiden seinustoilla lepää hiljaisia tummanruskeita kirjahyllyjä ja aamiaisella puhutaan vanhempien kanssa estetiikasta. Vaatekaappi täyttyy värittömistä villavaatteista, joiden hintalaput kauhistuttavat köyhää humanistia. Koulusta kannetaan kiitettäviä, ja isä huokaisee lehtensä takaa huojentuneena, kun poika kertoo päässeensä hänkin Oikikseen.

Minä en ole kaikki maailma. On estereitä, hiljaisia teehetkiä, helmikaulakoruja, Helsingin kantakaupungin turvaverkossa koko elämänsä viettäviä pariskuntia aivan kuten on lähibaarin tiskillä illasta toiseen elämäänsä kertaavia perttejä, koiransa kanssa kaksin eläviä yksinäisiä ja ujoja, omavaltaisesti toisten rakkautta hyväkseen käyttäviä paskiaisia. Olen vain pahoillani Esterin puolesta. Hän voisi joskus vetää tuopin olutta ja puhua vaikkapa Kentin Vapen & Ammunition -levystä.

Omavaltaisesta menettelystä tekee kuitenkin nautinnollisen lopun odotus. Ei ole epäilystäkään, että Hugo on the bad guy. Paha puoli minussa odotti, millä tavoin Ester kaatuu naamalleen. Jokin minussa myös soluttautui salaa Hugon puolelle. Naisen, jolla on miehelle lauseita kuten Miksi olisin kriittinen? En tiedä tästä mitään ja katson kaikkea rakastavin silmin, koska sinä olet tehnyt ne, täytyy tuntua miehestä naurettavalta. Myötähäpeän tunne Esterin lapsellisesta ripustautumisesta ja ylpeyden puutteesta nostaa lukijan niskakarvat pystyyn. Onneksi rakkaus antaa opetuksen viimein Esterillekin. Niinhän sillä pirulaisella on tapana.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Dekkariviikko 8.–14.6.2015: verta, hikeä ja kyyneleitä?

Kahvitauko ja salainen tapaaminen
Minä en muuten lue dekkareita. Oikeastaan koskaan. Olen Leena Lehtolaiseni lukenut, Karin Fossumilta yhden ja Remekseltä aloitin kerran Karjalan lunnaita, mutta kesken jäi. En pysynyt Remeksen matkassa sitten yhtään. Ensimmäiset 20 sivua eivät sisältäneet mitään, mitä minä kutsun kirjallisuudeksi.

Eilen tartuin kuitenkin kirjakauppiaiden viettämän Dekkariviikon kunniaksi dekkariksikin luokiteltavaan tanskalaiseen romaaniin Jonas T. Bengtssonilta. Onnistuin voittamaan tämän juuri suomeksi ilmestyneen Submarinon Lukeminen on pääasia -blogin arvonnassa (kiitos Minna!), ja kuunneltuani Bengtssonia Helsinki Litissä tiesin, että tässä on minulle kirja.

Kirjakauppaliiton mukaan eniten dekkareita ostavat ja lukevat 40–49-vuotiaat suomalaiset, ja kirjallisuudenlaji on korkeasti koulutettujen ja paljon kirjoja ostavien kaupunkilaisten suosiossa. Hm. Olen kai kaikkea noista, mutta dekkarit eivät puhuttele minua. Mitä minä murhilla, kun maailmassa on niin paljon muunkinlaista murhetta tutkia. Ajattelin silti ottaa tämän kirjabloggareitakin innostaneen ajankohtaisen dekkariteeman käsittelyyn. En ehkä Bengtssonia tämän viikon aikana ehdi loppuun lukea (vai voisiko kirjan piilottaa töissä näytön eteen ja olla vain tekevinään töitä?), mutta kirjan alku kertoi minulle jo kaiken tarpeellisen: jeg har en ny ven.

Asuntolan nimi ei ole asuntola vaan asumispalvelu. Asumispalvelu. Se on tarkoitettu väliaikaiseksi oleskelupaikaksi niille, joilla ei ole muuta paikkaa mihin mennä. Palvelu. Aika myönteinen sana. Tarjoaa asuinpaikan. Väliaikaisen. Huoneet on sisustettu väliaikaisuutta ajatellen. Ei pitkäaikaista asumista. Vain minimivarustus ihmisille, jotka ovat matkalla muualle. Huoneessa minimimäärä neliöitä. Sängyssä minimimäärä mukavuutta. (s. 20)

Pohdintaa kirjan sisällöstä ja tasosta seuraa, kunhan Submarinon päälle 400 sivua on käyty läpi. Muuten tiesittekö? Submarino: kidutusmenetelmä, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Dekkarihan tämä.


maanantai 1. kesäkuuta 2015

Outouttamisen äärellä

Sydämeni on mosaiikkitaideteos. Se on täynnä pieniä, toisiinsa liimattuja kaakelinpaloja. Niitä ei ole murskattu väkivalloin pakottamalla, vaan palaset ovat itse jostakin isommasta irtautuneet, kulkeneet matkansa ja päätyneet lopulta sydämeeni. Siellä ne lojuvat vieri vieressä sulassa sovussa, kaikenlaiset ihmiset, muistot, tavarat, maat, eläimet ja aineettomat. Isäni vieressä on pala Lahtea, jonka kyljessä nököttää hevosen tuoksu, siskorakkaus, Sideways-elokuva ja tanskalainen hygge. Kahvia kupillinen, ystäväni suru, The Icicle Works vuosikymmenten takaa neuvomassa uudempia musiikkipolvia. Isona kaiken keskellä pullistelee mosaiikkipaloista kaunein, pian kuusivuotias itsevarma tyttäreni, sydänkäpy ja linnunpoika, SamSamin ja tytärpuoleni rinnalla. On pienempiä ja isompia paloja, eikä niiden koko tarkoita aina niiden arvoa. Kaikille on tilaa.

Uusia paloja mahtuu joukkoon. Luetut kirjat tekevät tilaa kirjallisuustapahtumille. Helsingin kirjamessujen pala on jo vähän ajan patinoima. Viereen asettui juuri tuoreen kiiltävä Helsinki Lit. Lukupiirit ovat lämmöllä vastaanotettu kevättulokas.

Kirjailijan kanssa -lukupiiristä on kahden käyntikerran jälkeen tullut iso pala minun mosaiikkiani. Se on monella tavalla kääntänyt lehteä elämässäni. Mietin kovin, miksi näin on, ja oletettavasti tiedän vastauksenkin – tai sitten en. Olen jokseenkin utelias ihminen, mutta ehkä vähän valikoivasti. Kirjailijat ovat aina herättäneet mielenkiintoni. Etenkin heidän tapansa hahmottaa maailmaa ja ajatella. Olen aina halunnut kuulla vähän enemmän, tietää miksi ja miten, en vain lukea heidän taidettaan. Miksi he tekevät sitä mitä tekevät ja miten he sen kaiken tekevät.

Meri Savosen lukupiirissä lukijat ja kirjailija todellakin kohtaavat. Torstaina 28.5. Kirjailijan kanssa kokoontui neljännen kerran, ja Juha Itkosen jäljissä asteli nyt Kallion kirjaston kellariin ihastuttava Taina Latvala puhumaan uusimmasta kertomuskokoelmastaan Ennen kuin kaikki muuttuu. Lukupiiri keräsi tällä kertaa alta kymmenen lukijaa, mutta keskustelun puutteesta ja mielipiteistä ei tätä ryhmää voinut kyllä syyttää. Kallion kirjaston Dekkarikirjaston tilat ovat täydelliset tällaisille keskusteluille; onko kauniimpaa kirjastoa Suomessa kuin Kallion pieni kivilinna, jonka ikkunattomassa varastossa asustelee oikea kummitus!

Kallion kirjaston kätketyt kerrokset
Latvala on helposti lähestyttävä ja mutkaton kirjailija, jonka kanssa Savosen aloittama alun haastatteluosuus liukui nopeasti yleiseen keskusteluun ja teoksen tutkiskeluun. Mitä enemmän Ennen kuin kaikki muuttuu -teoksesta juteltiin, sitä enemmän haarapolkuja se näytti synnyttävän: kirjasta löytyy paljon tasoja, olevaa ja olematonta ja varsinkin outoutta, kunhan kaivamaan pääsee. Latvala kertoi itselleen tärkeästä käsitteestä outouttaminen, joka hänen kirjoittamiseensa tarttui aikoinaan Jyväskylän yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilta. Käsitteen ymmärtää, kun lukee kirjan.

Suomalaisessa kulttuurissa outouttamista on myös erilaisten ihmisten sattumanvarainen yhteen kokoontuminen ja sitten lähentyminen. Sellaista voi tapahtua lukupiireissä. Muistan silmiäni avanneen tunteen palattuani 90-luvun lopussa parin Belgian-vuoden jälkeen takaisin kotimaiseen yliopistokulttuuriin – tai sanotaanko hissikulttuuriin: älä puhu kenellekään mitään, niin olet yksi meistä. Vaikka kuukausia oli luennoilla istuttu vierekkäin, portaikossa tervehtiminen myöhemmin saattoi olla liikaa. Maailma on toki näistä ajoista muuttunut, Suomikin, vai onko? Sitä minä en ole enää yliopistolla kokemassa, mutta lukupiirissä voi kaltaisilleen jutella, ja se on ihan ok. Se on kivaa. Se on toivottua. Kirjailijalle saa kertoa kirjan herättämistä tuntemuksista, ja kirjailija voi puolustautua, punastua, pillastua tai piiloutua – taipumustensa mukaan. Mutta niin Itkonen kuin Latvalakin kiittelivät sitä, että kerrankin saa asiakkailtaan suoraa palautetta – muulloinkin kuin hämärässä baarissa valomerkin jälkeen. Tosin eiväthän kirjailijat enää silloin siellä istu. He ovat jo kotona koneensa ääressä jatkamassa merkittävää kulttuurityötään meidän nälkäisten lukijoiden iloksi.

Kirjailijan kanssa -palanen on nyt minun. Joukkoon mahdutettu, sinne solahtanut. Puhun tyytyväisenä tällaisten kulttuuritapahtumien puolesta, koska kirjoista ei saa koskaan puhua tarpeeksi. Myös kuunteleminen on hyvästä. Kirjailijan kanssa -lukupiiriin voivat tulla ihan kaikki, nekin jotka eivät halua olla äänessä mutta vain kuunnella. Meri Savosella on ässiä hihassaan, jos keskustelu tyrehtyisi, mutta tähänastinen kokemukseni sanoo, ettei sitä pelkoa lukupiirissä ole. Oikeille kirjafriikeille nämä ovat toki toissijaisia seikkoja, mutta illan aikana on tarjolla myös kahvia & pullaa. Minä nyt olen mosaiikkisydämineni niin ostettavissa, että kahvin- ja kanelintuoksulla minut saa paikalle ihan tuosta vain.

Ja mitä Taina Latvalaan tulee, kirjailijapersoonana hän oli kuin raikas tuulahdus ummehtuneessa antikvariaatissa. Ehkä parasta, mitä hän illan aikana kertoi, oli tunnustus pikkutarkkuudestaan: jo korjatun vedoksenkin hän kehtasi vielä oikolukea ja tehdä siihen korjauksia, vaikkei tapana kuulemma ole. Hymyilyttää. Pikkutarkkuus on niin aliarvostettu luonteenpiirre!

Kirjailija kuuntelee. Taustalla Meri Savonen. 

Tervetuloa seuraaville lukutreffeille elokuun lopussa. Aikataulu ja kirjailija vahvistuvat myöhemmin. Lisää infoa: kirjailijankanssa.fi.