Aina joku kesken

Laura Lindstedt: Oneiron Teos, 2015 440 sivua Viime vuoden Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron on hankala kirja. Sitä ylistäneet ja sen ainutlaatuisuuden tunnistavat allekirjoittanevat myös tämän väitteen. Teos voi olla pakahduttava, maailmanluokan kirjallisuutta pelkän ujon kotimaisuuden sijaan, älykäs ja informaatiolatautunut fantasia faktoista pitävimmästä (me kaikki kuolemme kerran), mutta helpoksi kirjaa ei voi kukaan väittää. Oneiron on fantasiakertomus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sen hetken jälkeen, kun sielu irtautuu ruumiista, kun koittaa kuolema. Seitsemän erilaista naista kohtaa jossakin valkoisessa välitilassa, jossa heidän ainut yhteytensä on täydellinen tietämättömyys: kukaan naisista ei tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Vähitellen he alkavat kukin omalla tavallaan kertoa omaa elämäntarinaansa. On oikeastaan helpotus lukea Oneiron vasta nyt, kun suurin rummutus niin mediassa kuin kirjallisuuden eri foorumeilla on käyty. Vaikka yleensä vältän ...

Ruoka on ihana asia. Ilman mielekästä ja mielihyvää tuovaa ruokaa olisi vaikea kuvitella arkea tai juhlaa. Loppiaisenakin kotiravintolassamme tarjoiltiin hunajaista kanaa lämpimän punajuuri–vuohenjuustosalaatin kera. Se oli taivaallista. Viime vuosien ilmiönä on ollut ruoan ja sen taiteellisuuden kohoaminen niin blogi- kuin muussakin kulttuurielämässä varsin suurenmoiseen asemaan. Syömisen nautintoon keskittymisen iloisena huippuna lienevät sympaattiset ravintolapäivät, jolloin tavalliset kotikokkaajat voivat olla päivän ravintoloitsijoita ja tarjota street foodia parhaimmillaan. Sitten astetta vakavampi osa ilmiötä on ruokablogien ja keittokirjakulttuurin jättiläismäinen kasvu – puhumattakaan siitä vimmasta, millä ainakin täällä pääkaupunkiseudulla avataan uusia, erinomaisia ravintoloita. Olen valmis hyväksymään ruokailun osaksi taide- ja kulttuurielämää, jolla tarkoitan tässä Wikipediankin ymmärtämää käsitettä kulttuurista:  yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja ain...