Aina joku kesken

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä Siltala, 2021 209 sivua Omasta kirjahyllystä   On niin paljon sellaista mitä en uskalla edes ajatella, ovia joita en osaa avata vaikka haluaisin, mutta olen silti salaa haaveillut, että minulla olisi maailmalle jotain annettavaa. Että osaisin kertoa sotkuisesta surustani, muistoista jotka ovat yhtä aikaa musertavia ja kauniita, tauoista lauseiden välissä, tummista kohoumista vuosien reunoilla. Olen haaveillut, ettei minulla olisi mitään muuta vaihtoehtoa kuin kertoa siitä kaikesta. (s. 100) Olen taipuvainen kaipaamaan romaaneissa eniten surua ja kaihoa. Se on siksikin kummallista, koska arvioisin ettei minua yleisesti pidetä mitenkään surumielisenä tai vakavana ihmisenä. Mieleni on siitä huolimatta sisältä kovin tumma. Minusta elämä on kaikkinensa kovin hankalaa ja aiheuttaa paljon surua. Mieluiten käsittelen näitä teemoja kirjallisuuden kautta, en niinkään puhu niistä. Se lienee myös syy, miksi haluan itsekin kirjoittaa. Tähän kaipuuseen on...

Kesä on ollut hieno ja pitkä ja sittenkin aivan liian nopea. Olen lukenut hitaasti ja nopeasti, kyllästyen ja innostuen. Blogin päivitys luetuista ei ole jaksanut ravata mukana, mutta tärkeintä on, että oma mieli on ravannut ja levännyt. Keväällä syksy 2021 oli vielä kovin kaukana. Elokuusta käynnistyvä uusi kirjakausi tuntui yhtä etäiseltä kuin ankea marraskuu ja räikeät jouluvalot. Ja yhtäkkiä elokuu puski niskaan – kaikki odottamani syysuutuudet tuntuvat pompsahtavan painosta samalla kertaa tai ainakin ihan kohta. Poimin kustantamojen syyskatalogeista jo hyvän aikaa sitten mm. nämä makeat hedelmät, jotka toivon ehtiväni lukea vielä tämän vuoden aikana. No. Ainakin toivon ehtiväni lukea. Ei puhuta ajasta. Sitä paitsi yhden persikoista persikkain olen jo lukenut! Kaiken kaikkiaan kiinnostavia syyskirjoja löytyi parisenkymmentä, mutta tässä nostan tarkemmin esiin vain osan.   Maisku Myllymäki: Holly (WSOY) Tämä esikoisromaani on kirjasyksyn ehdoton tapaus. Voin puhua varmu...

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti Siltala 2019 249 sivua Omasta kirjahyllystä Olen äiti. Yhdelle omalle lapselle, toiselle jo aikuiselle äitipuoli. Raskaana olen ollut kolme kertaa. Kun minusta tuli äiti, en ollut enää nuori. Tilastojen valossa vanha ensisynnyttäjä. En lukenut ainuttakaan äitiysopasta, enkä juuri muutenkaan valmistautunut äitiyteeni kirjojen avulla. Minulla on isosisko, kahden lapsen äiti, joten minulla oli maailman paras tietopankki aivan lähellä. Sillä tavalla olen ollut järjettömän onnekas. Olisipa Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti kirjoitettu 10 vuotta aikaisemmin. Äitiys on vähän kuin formulat tai jääkiekko. Jos et harrasta sitä tai ole aikeissa ryhtyä alan asiantuntijaksi, kirjallisuus aiheesta tuskin jaksaa kiinnostaa. Äitiys on vähän kaikkialla eikä kuitenkaan missään muualla kuin jokaisen äidin omassatunnossa. Ja siellä vasta tapahtuukin. Uudella kirjallaan Helmi Kekkonen avaa ovensa kaikkein pyhimpään, äitiyden myyttiin, joka ei ole yht...

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt Like, 2017 238 sivua Omasta kirjahyllystä Olen käynyt kulttuurimatkalla. Sellaisella matkalla, jota en ehkä millään muulla tavalla kuin lukemalla voisi tehdäkään. Tuonne arvaamattomalle retkelle minut vei kirjoittaja, bloggaaja Koko Hubara (s. 1984). Hän lienee (vielä) suurelle kansalle tuntematon nimi, mutta ahkerasti bloginäyttämöä seuraavat eivät ole voineet välttyä törmäämästä blogiin nimeltä Ruskeat Tytöt . Minäkin törmäsin. En enää muista miten ja miksi. Se oli yksi niistä sattumien kerroista, kun löytää vahingossa jotakin, jota voi kuvitella aina jollain tasolla etsineensä. En kuluta blogeja nimeksikään. Minulla meni hyvin hyvin pitkään, ennen kuin edes hyväksyin tosiasian, että blogeja voi seurata ja niitä kirjoittavat ihmiset, joilla on vilpittömästi sanottavaa ja kykyä sanoa se. Kirjailija Helmi Kekkonen kuvailee omalla kohdallaan sen tunteen näin: En ole tiennyt, että netistä saattaa löytää kirjoituksia jotka räjäyttävät pään ja ...

Helmi Kekkonen: Vieraat Siltala 2016 195 sivua Lainattu kirjastosta Joskus olen kuullut sellaisen tuhahduksen, että kotimainen (nyky)kirjallisuus on siitä epämiellyttävää, kun siinä viilletään koko ajan ranteita auki ja kaikki on niin masentavaa. Että siksi kotimaista ei jaksa lukea. Mutta hei: mehän olemme melankolian luvattu maa! Lukisitko sinä kirjan, jossa kukaan hahmoista ei ole oikeastaan onnellinen eikä kellekään käy kovin hyvin? Lukisitko, jos sinulle luvattaisiin, että kirjassa asuu haikean myötämielinen syys? Radio Helsingin viimeviikkoisessa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa toimittaja Tatu Torikka kertoi kirjailija Helmi Kekkosen tuotannon kulkevan Virginia Woolfin, Michael Cunninghamin ja myös Raija Siekkisen jalanjäljillä. Ei matkien heidän tyyliään vaan avautuvan samalla tavalla hitaasti verkkaan ja jättäen oikeutettuja aukkoja tarinaan. En itse ole koskaan tunnustautunut Woolf- tai Cunningham-faniksi mutta luettuani nyt Kekkosta voisin viimeinkin ...