Aina joku kesken

Minulla on ainakin yksi hyödytön tapa: Kun lähden matkalle tai viikonloppureissuun, otan mukaan aina enemmän kuin yhden kirjan. Yleensä kahdesta kolmeen. En siksi, että reissun aikana vain lukisin ja vieläpä ennätysnopeaan tahtiin. Mutta lukufiilis voi paikan vaihdon myötä vaihtua. Siksi pitää aina varautua. Niinpä varaudun myös jouluun. Korvamerkkaan etukäteen ne kirjat, joiden kanssa käperryn sohvan nurkkaan filtin alle syömään sitä ylettömän kuuluisaa joulusuklaata. Mutta minä en ikinä käperry mihinkään. Koska jouluna ei ole ikinä aikaa käperrellä; pikkaisen ihmettelen niitä joilla muka on. Joulu ei ole minulle koskaan ollut laiskottelun aikaa – päinvastoin. Meillä kun ei äiti ole laittanut kystä kyllä koko aikuiselämäni aikana, vaan minä olen puolisoni kanssa kokki, kylmäkkö, tarjoilija ja hovimestari. Laitamme joko sisaren perheessä yhdessä joulupöydän tai sitten appivanhemmat tulevat meille aattona valmiiseen pöytään. Kuulostiko ripauksen katkeralta? Ei ollut tarkoitus, vai...

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway Teos, 2020 326 sivua  Lainattu kirjastosta        Hänen koko olemuksensa ei mahdu tähän johdannon jatkoksi, mutta yritän kuitenkin. Mitä enemmän muistelen isääni, sitä tarpeellisempana näen kertoa oman näkemykseni siitä, kuka oli isäni Niklas Herlin. Heikki Herlinin esikoisteos Tuollapäin on highway on sympaattinen ja lämpöä hehkuva muistokirjoitus mielenkiintoisen ristiriitaiselle persoonalle mutta ennen kaikkea isälle, joka oli lapsilleen läsnä. Herlinin suvusta on kirjoitettu ennenkin, Heikki Herlinin isoisästä Pekka Herlinistä kertova elämäkerta Koneen ruhtinas oli ilmestyessään menestys ( John Simon , 2010). Muistan lukeneeni sen innostuneena, kun pääsin ihan luvan kanssa tirkistelemään suursuvun sisäpiiriin. Suomen kulttuurisuvuissa on jotakin kiehtovaa. Sisäinen vetovoima, sellainen aatteellinen suvullisuus, vaikuttaa ulospäin mystiseltä taikapiiriltä, jonka voimaa kadehtii etäältä. Sukua, joka on kuin kilpi m...

Karoliina Niskanen: Tilhi Bazar, 2020 302 sivua  Lainattu kirjastosta     Kun mä sitten vihdoin tulin täysi-ikäiseksi, en viettänyt syntymäpäiviäni. Halusin vain kadota, vähin äänin ja salaa. Syntymäpäivänäni koko laitos, kaikki ystävät ja asukkaat muuttuivat saman tien yhdentekeviksi. En halunnut jäädä ikävöimään ketään. Olin täynnä ainaisia hyvästejä. Oikeastaan olin niin täynnä koko mennyttä elämääni, että halusin vain irrottautua kaikesta. En aikonut pitää yhtäkään ihmistä mukana uudessa elämässäni. (s. 210-211) Teatterin maailmasta ponnistavan Karoliina Niskasen esikoisromaani Tilhi on riemastuttavan näppärä, monitahoinen ja syvän muheva romaani rikkinäisestä perheestä ja sisarrakkaudesta. Suomisen nelihenkinen perhe puksuttaa romaanissa täyteläistä elämäänsä, huulipunamaaninen äiti on töissä risteilyemäntänä laivalla ja isä myy rallienglannillaan taloja Dubaissa. Perheen lapset, Inkeri ja Iiro, sätkivät kulisseissa miten taitavat. Alun perhekuvaelma on koomis...

Édouard Louis: Väkivallan historia Suomennos: Lotta Toivanen Tammi, 2020 196 sivua  Lainattu kirjastosta He suuntasivat uloskäynnille, ja minä katselin kun he lähtivät. Heti heidän kadottuaan ovesta pimeään tunsin miten sisäelimeni menivät kasaan, olisin halunnut huutaa, mutta huutoa ei tullut, en saanut ilmaa, suu, kurkku, ruokatorvi, keuhkot kutistuivat, kurtistuivat ruttuisiksi kumilätkiksi, henki ei enää kulkenut, olisin halunnut juosta kadulle heidän peräänsä, kunnes nivelet olisivat ratkenneet, pidätellä heitä kädestä, kiskoa takaisin, takertua heihin ja rukoilla heitä jäämään ja olemaan kuuntelematta jos käskisin heitä jättämään minut yksin. (s. 168) Nuoren ranskalaisen kirjailijan Édouard Louis’n toisinkoinen Väkivallan historia on hengästyttävän kiihkeä ja raju romaani siitä, miten ihminen rapisee vähitellen rikki, kun hän on joutunut fyysisen väkivallan uhriksi. Louis’n esikoisromaani Ei enää Eddy ei säästänyt lukijoita, ei kaunistellut köyhän ranskalaisen kylän ...

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät Atena, 2020 245 sivua  Lainattu kirjastosta      Maaperä on liian väkevä. Maria tuntee jalkojensa alla luut, joiden ympärille on kutoutunut ihmiselämiä, hänenkin perheensä tarina. Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan.     Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis.     Mikä tämä on – helvetti vai taivas? (s. 232 - 233)   Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos Mitä männyt näkevät on yksi syksyn pysäyttävimmistä kotimaisista romaaneista. Soudakovan omien isovanhempien Neuvostovallan aikaisiin kokemuksiin perustuva tarina herättää kysymyksiä ja kyyneleet. Ha...

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset Otava, 2020 303 sivua Omasta kirjahyllystä Lahtelaiskirjailijoilla on tästä lähtien lukukeskuksessani erityinen paikka. Siinä prameimmalla paikalla, huoneen keskellä hartaasti valaistussa, tummasta tiikistä valmistetussa kirjahyllyssä. Tämä on mahdollisten blogini seuraajien hyvä tietää, koska tuolle hyllylle päätyvät teokset saavat myös täysin subjektiivisesti värittyneen erityiskohtelun. Koska Lahti. Lapsuuteni Kirkkopuiston kärpässienikiippari, Veskun rakentamaton rataranta ja Namusedän karkkikauppa vielä silloin, kun maailma oli setien likaisista tarinoista viaton. Lahtelaisen Pasi Pekkolan uusin romaani Kaikki isäni naiset (jo toisen kerran kirjoitan tähän kohtaan ikonisen kirjan ohjaamana Kaikki isäni hotellit ) on erittäin hyvä lahtelaisromaani, ehkä Pekkolan paras, vaikken toisinkoista Lohikäärmeen värit ole itse asiassa edes lukenut. Pikkuhiljaa näyttää kuulkaa siltä, että Pekkola on kypsynyt meheväksi kuin Westö-rypäleet, joista min...

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa Otava, 2020 298 sivua  Omasta kirjahyllystä     Olavi poltteli sätkää ja katseli aurinkoa ja mietti elämää. Kuolemaa. Ennen sotaa Olavi ei ollut ikinä ennen tajunnut, kuinka monta tapaa oli kuolla. Sotaa ennen kuolema oli ollut jokseenkin yksinkertaista ja helppoa. Arkipäiväistä. Kuka vaan saattoi kuolla, milloin vain. Oli ollut elämä ja sitten kuolema. Mutta leireillä. Siellä oli vaikea erottaa niitä kahta toisistaan. Henki tuntui lähtevän vasta, kun viimeinenkin toivo oli mennyt. Kuoleman ja elämän välillä oli pitkänkirjava tie, jota sävyttivät pelko ja kipu. Toivo oli se kaikkein viimeinen asia, johon ihminen tukeutui. (s. 234) On vuosi 1950, ja Olavi Heiskanen, Lapin sodassa saksalaisten vankileirillä työskennellyt mies katsoo taakseen. Siellä on asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, asioita joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, mutta Enontekiön maisemiin on saapunut etelästä liian utelias toimittaja Inkeri Lindqvist,...

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua Suomennos: Karoliina Timonen Atena, 2020 207 sivua Lainattu kirjastosta Kirjoitin elokuun alussa Emilien Pinen esseemäistä, omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania lopetellessani Instaan näin: Parasta kirjallisuutta vähään aikaan. Tosi, suora, samaistuttava, vieraannuttava, kipeä, tunnoton ja kiehtova yhtä aikaa. Tyylikkäästi kirjoitettu, itseään tonkiva. Ei hämmennä mutta saa ymmärtämään. Olen edelleen samaa mieltä. Tästä on vaikea puhua ei ole kirja, josta on vaikea puhua, mutta ei siitä tarvitse puhua. Tarvitsee vain sanoa, että lukekaa hyvät ihmiset itse. Lukekaa kaikki te, jotka rakastatte esseekirjallisuutta tai romaaneja, rehellisyyttä, hyviä lauseita, hyviä suomennoksia hyvistä lauseista. Emilie Pine kolahtaa. On kolahtanut jo monille. Karoliina Timosen suomennos on moitteeton. Se ei ole vähän se. Esseemäisyys ei ole aivan sitä mihin kenties on totuttu, eikä Pinen teos välttämättä olekaan esseekirjallisuutta. Se häilyy esseen ...

Anneli Kanto: Kirjoittamassa Reuna, 2020 199 sivua Lainattu kirjastosta Joskus kun luova kirjoittaminen tuntuu enemmän ahdistavalta suorittamiselta kuin vapauttavalta harrastukselta, jolla on myös jokin päämäärä, lääke siihen tukokseen voi olla hyvä kirjoittamisen opas. Itse kaipaan kotimaisia tietokirjoja aiheesta, koska niiden lähestymistapa sekä kirjalliset viittaukset osuvat omaa kirjoittamista lähemmäksi kuin vaikkapa amerikkalaisten tietäjien. Anneli Kannon tänä vuonna ilmestynyt Kirjoittamassa on varsinainen tsemppi- ja täsmälääke, jota suosittelen aivan kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Se on hyvin rakennettu, hyvin kirjoitettu ja kaiken kukkuraksi mukavasti hauska. Luin sen hirmu nopeasti, koska ihastuin Kannon läsnäolevaan, ajanhenkiseen tapaa tarkastella kirjoittamista. Lisäksi ripaus hauskuutta ja sarkasmia ei ole koskaan pahaksi. Miksi taivaan tähden yhä elää se klisee, että kirjailija kirjoittaa öisin, punaviinilasi työpöydällään? Kumoan sen mitä jyrk...

Jyri Vartiainen: Kolme kesää Teos 2020 103 sivua  Lainattu kirjastosta   Joskus pojasta vaikuttaa rannalta siltä niin kuin maisema kutistuisi horisonttiin. Pienimmät saarista näyttävät siltä niin kuin ne voisivat upota  tai kadota jonnekin, mikäli niitä ei pidä silmällä. (s. 91) Ensin heitä on kolme. Sanna, Terhi ja kertojapoika. On kesä ja loputtomasti aikaa vetelehtiä tehdaskaupungissa, varastaa karkkeja marketista, pelata rahapelejä tyhjistä pulloista saaduilla kolikoilla ja katsella toimiinsa kulkevia muita ihmisiä. On aikaa olla lapsi, koti on jossakin tuolla taustalla, mutta siitä ei puhuta, se unohtuu ja unohdetaan kun tärkeää on ainoastaan päästä pois ja kuluttaa kesän verkkaiset päivät loppuun. Ensimmäinen kesä kolmesta on vielä sellainen. Kolmikko on yhdessä mutta jokin alkaa rakoilla. Asiat muuttuvat hiljalleen. Poika ei tiedä mitä se on, hänellä ei ole sanoja sellaiseen. Haaskattu aika on täynnä maisemien katsomista eikä maisemissa koskaan tunnu satavan. On...

Laura Manninen: Sitten tapasin pehmeän miehen Otava 2020 235 sivua Lainattu kirjastosta Julist us: Jos kirjailija La ura  Manni nen kirjoittaa chick lit -kirjallisuutta, hän on ainoa kirjailija, jolta kyseistä genreä aion lukea jatkossakin. Laura Mannisen esikoinen Kaikki anteeksi (WSOY) vuodelta 2018 oli mielenkiintoinen kertomus parisuhteesta narsistisen puolison tuhoavassa vallassa. Pidin tuolloin heti Mannisen tyylistä, joka on yhtäältä helppolukuista, toisaalta painavaa ja merkittävää. Mannista on helppo suositella myös heille, jotka ehkä lukevat vähemmän eivätkä välitä kokeellisemmasta tai monitahoisesta kaunokirjallisuudesta. Silti  suositeltua tulee laatua. Sitten tapasin pehmeän miehen -romaanin nimi ei johda harhaan – eräänlainen rakkausromaani on kyseessä. Mutta sellaisestakin voi kuoria ala-arvoisen lässytyksen ja höttöisen, järkähtäneen perusparisuhdeasettelun pois. Vaikka Manninenkin puhuu miehistä ja naisista, miten riemastuttavaa on lukea kieltä, joka n...

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis Tammi, 2019 303 sivua  Lainattu kirjastosta Pieni mustapukuinen seurue tempoo tuulta vasten kantaen arkkua, joka hohtaa valkoisena kaiken harmauden keskellä. Meitä ympäröi kylmä maailma, ankara seitsemänkymmentäluvun talvi joka tappaa kaiken elävän. Eskil on kirkkomaalla mullan alla ja sinne hän nyt kuuluu, Ivan sanoo. Me olemme isoja muurahaisia, me kannamme kuolleet pois ymmärtämättä miksi teemme niin, kannamme vain kohti haudankaivajan tekemää kuoppaa. Kaikki itkevät paitsi minä, jokin sisälläni on jähmettynyt kiveksi. Eivät ainoastaan kyyneleet vaan myös jokin muu. Läpitunkeva, pohjattoman syvä pettymykseni on yhtä kuin veren jäätymispiste, rakkauden äärimmäinen Antarktis. (s. 129) Reader, why did I marry him -blogin Omppu kirjoittaa Sara Stridsbergin yhdestä romaanista näin: Stridsbergin kielen ilmaisuvoima on tyrmäävä. Se satuttaa kauneudellaan ja rumuudellaan. Usein samanaikaisesti. En voisi olla vähempää eri mieltä. Rakk...

Marja Kangas: Miestä näkyvissä WSOY, 2020 351 sivua  Lainattu kirjastosta Sen jälkeen minä itken. Itken eteisessä. Sitten olohuoneen viskinkatkuisella sohvalla, itken kylpyhuoneessa peilin edessä, itken keittiön pöytätason äärellä. Minua itkettää hammasmuki ja pirstaleinen astiasto, vaikka en koskaan olisi voinut kuvitella, että valkoiset lautaset saattaisivat aiheuttaa tunnekuohuja. Keittiön vetolaatikot itkettävät minua, ja se, että Jalo on availlut niitä käsillään, samoilla kämmenillä, joihin olen joskus pujottanut oman kämmeneni. (s. 111)   Kun romaanin takakannessa lukee Häpeilemättömän viihdyttävä ja ilahduttavan itseironinen romaani rakkaudesta ja erosta ja kannessa komeilevat maalatut Marilyn-huulet, koen astuvani epäilyttävälle maaperälle, jossa en yleensä viihdy. Mutta tänä kesänä on näköjään vuorossa genreseikkailua, ja toisekseen myös kirja, joka voittaa suuren kustantamon kirjoituskilpailun, ansaitsee tulla luetuksi. Marja Kankaan Miestä näkyv...

Otto Gabrielsson: Rikkaruoho Suomennos: Laura Kulmala S&S, 2020 227 sivua  Lainattu kirjastosta Yksi tämän vuoden raskaimmista, melkein kotimaisista kirjoista lienee Otto Gabrielssonin Rikkaruoho – Viimeinen kirje isälle. Kirja voi olla teemoiltaan raskas, sisältää asioita, joista ei välttämättä ole valmis kuulemaan. Raaka väkivalta ja lapseen kohdistuva hyväksikäyttö pitävät ainakin minut loitolla, mutta alakuloisia, surkeita ja epäoikeudenmukaisiakin tarinoita rakastan. Mitään auringonkultaista onnea tai kevyttä parisuhdeanalyysiä en jaksa lukea. Raskaat kirjat ovat hyviä, koska ne avaavat näkymiä ihmisyyden ja inhimillisyyden syvemmälle puolelle, sinne minne on vaikea mutta mielestäni välttämätöntä katsoa. Rikkaruoho on raskas romaani mutta sitä hieman eri syistä. Otto Gabrielsson on Jörn Donnerin avioliiton ulkopuolella Ruotsissa syntynyt poika (1981), toinen kulttuurimiehen lapsista, jotka ovat joutuneet elämään ilman isäänsä. Tämä romaani on Gabrielssoni...