Aina joku kesken

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet WSOY, 2019 193 sivua  Lainattu kirjastosta Luovan kirjoittamisen opiskelija ei voi välttyä törmäämästä käsitteeseen kirjoittajan omasta äänestä . Siitä puhutaan mystiseen sävyyn, ikään kuin se olisi jotakin, jonka saavutettua on valmis, on päässyt rajan yli sinne missä oppiminen loppuu ja taiteen luominen alkaa.   Tavallaan ymmärrän oman äänen etsimisen ja äänen merkityksen. Se on ikään kuin laadun tae tai ainakin merkki siitä, että kirjoittajalla on homma näpeissään. Oman äänen ei tarvitse kuitenkaan olla mikään staattinen ja pysyvä, aina samanlainen, vaan ennemminkin sen voisi olla leima kirjoittajan kielellisestä itsevarmuudesta ja uskosta omaan tyyliinsä, leima joka mukautuu tekstiin ja voi muuttua tekstin vaihtuessa, vaikka kirjoittaja on sama. Oma ääni – itsevarmuus? – löytyy vain kirjoittamalla ja lukemalla paljon. Olen jahdannut ääntäni useita kymmeniä vuosia, alkuun tiedostamatta koko käsitettä. Lopulta Kriittisen...

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu WSOY, 1980 (6. painos), ilmestynyt 1970 248 sivua Lainattu kirjastosta Osallistun nyt ensimmäisen kerran kirjabloggareiden seitsemättä kertaa järjestämään klassikkohaasteeseen, jossa on tietenkin tarkoitus selättää jokin kirjallisuuden klassikkoteos oman valinnan mukaan. Tällä kertaa haastetta emännöi Katriina Unelmien aika -kirjablogista. Lukemisvalaistuminen tapahtui aikoinaan itselleni Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa -romaanin myötä. Kirjan luettuani ymmärsin ensimmäisen kerran, millainen vaikutus hyvällä tarinalla voi olla mieleen ja mikä on todella kirjallisuuden tarkoitus: näyttää maailmoja, joissa itse et koskaan pääsisi käymään. En ole koskaan uudestaan avannut Pekkasen kyseistä kirjaa, ehkä ettei se jokin lumous rikkoontuisi. Kun päätin osallistua tänä kesänä kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen, olin varma, että Pekkasen ja minun olisi aika kohdata viimein uudestaan. Mutta ei sittenkään vielä. Toivo Pekkanen on edelle...

Hanna Hauru : Jääkansi Like 2017 117 sivua Lainattu kirjastosta     Illalla opettaja tuli jälleen meille ja toi minulle naapurinpojan kuluneet kengät. Hän katsoi kiitosta odottaen Bettiä, joka oli niin vihainen, että tärisi eikä saanut sanoja ulos. Kun opettaja lähti, Betti otti hameen yltään ja saksi sen pieniksi paloiksi. Kun aamulla laskeuduin pankolta, penkillä lojui mekontapainen. Se oli ommeltu rumalla jäljellä, mutta se oli lämmin. Hanna Haurun Jääkansi oli yksi viime vuoden kuudesta Finlandia-palkintoehdokkaasta. Siinä missä palkinnon napanneen Juha Hurmeen Niemi lavertelee ja seikkailee mahtipontisesti satoja sivuja pitkin poikin Suomen historiaa, on Jääkansi tiivistynyt yhden kylmäksi pohjoissuomalaiseksi mökiksi, jossa värjötellään, riistetään ja murrutaan. Romaani on muodoltaan ohut, mutta sen sisältö kätkee niin suuria asioita ja tunteita, että se tuntuu monisatasivuisen raskaalta. Raskaus on nyt hyvä asia. Raskaus on sitä, että kirja ...

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu Gummerus, 2013 (alun perin 1964) 229 sivua Kevät kosii talvea Talven kuvaus on ollut minusta aina ahdistavaa, koska se useimmiten kuvataan kirjallisuudessa julmana. Lumen järkkymätön voima, kylmän ja lohduttomuuden ahdas liitto on niin romaaneissa kuin laululyriikassakin vihollinen, jota ei ihminen voi voittaa. Aki Ollikainen osoitti juuri kolme vuotta sitten esikoisteoksellaan Nälkävuosi tätä suomalaistaiteen pelonkuvaa kovin todeksi. Hän teki sen taiten, eikä yksikään kirjan ylistys liioitellut. Nälkävuosi kylmäsi ajankuvalla, jonka sohvallaan kaukolämpöverkosta nauttiva nykyihminen voi vain etäisesti tunnistaa. Lapin poika, väärin ymmärretty ja aikanaan aliarvostettu Timo K. Mukka kirjoitti 60-luvulla Maa on syntinen laulu -esikoisessaan tätä samaa suomalaista talvea. Viimaa, jäätymistä ja kuoleman kirvestä niin voimallisesti, etten muista vähään aikaan lukeneeni mitään kirjaa näin nopeasti. Sain kirjan sattumalta käsiini...