Aina joku kesken

Heini Junkkaalan Homoäiti Kansallisteatterin Omapohjassa Ennakkonäytös 7.11.2018 Kuva: KT / Mitro Härkönen Jos teatterissa jokin on parasta, on se tietenkin yllätyksellisyys ja intiimiys, mikä syntyy parhaimmillaan silloin, kun kaikki oikeasti tapahtuu siinä lavalla ja nyt, lähellä, meidän edessämme mutta vain meitä varten. Yleisö ei siis enää ole vain kuorona naurava jokin ryhmä läpsyttäviä käsiä vaan kuuntelija, jolle kerrotaan surua ja iloa. Yleisön reaktiot myös muokkaavat näytelmän dynamiikkaa. Intiimi teatteri on minulle eläytymistä sen puhtaimmassa muodossa. Siksi istun teatterissa aina mahdollisimman edessä, ollakseni osa kaikkea merkittävää lavalla. Käsikirjoittaja Heini Junkkaala on tehnyt tämäntapaisen kokemisen ihanan helpoksi. (Tiedostan, ettei sellainen teatteri sovi kaikille katsojille, mutta minä taisin osua oikeaan paikkaan Omapohjaan mennessäni.)  Äitiydestä on kerrottu jo sata tarinaa, mutta kuinka monta niistä on tuotu häpeilemättä omiin...

Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa 25.-28.10.2018 Kun ensi kerran kymmeniä vuosia sitten keksin, että kirjamessuilla voi käydä ihan kuka vain, olen käynytkin melkein joka, ellen jopa joka vuosi. Enää en tarkkaan muista, mutta messukeskuksen kuninkaallisilta tuntuvia portaita on laskeuduttu suuren salin kuhinaan jo lukuisia kertoja. Eteen avautuva värikäs maisema on tuttu; se tuoksuu joka kerta samalta, paperilta, pahvilta, kahvilta ja kirkkailta valoilta. Niin ja kohtaamisilta, kirjailijoita, mahdollisilta sattumilta, hieman ihmeeltä. Mietin joskus, tuntevatko venemessuilla kävijät samaa vapinaa. Tuntevatko he sen riemullisen mahdollisuuden, että voi ostaa jonkin ihmeellisen tarinan, jota ei ole vielä lukenut ja jota ei seuraavien vuosien aikana kenties edes lue mutta joka on silti tärkeä omistaa? Keräävätkö hekin elämänsä veneitä kirjahyllyynsä? Kirjamessuminä silloin joskus Kymmenen vuotta sitten ostin kirjani harkiten, yleensä vain messuilta kaksi kolme messuta...