Aina joku kesken

Satokauden hedelmiä Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten, tarkoitukseni oli puhua tekstin hurmasta. Minulle hurmaa on luettujen kirjojen lisäksi itse kirjoittamisessa, siinä prosessissa. Tai korjaan: hurmaa oli. Mennyt aikamuoto. Omalle luovalle kirjoittamiselleni on nimittäin tapahtunut jotakin. Se liittyy enää vain blogin pitämiseen; kaikki muu luominen on himmennyt, kadonnut. Olen jättäytynyt pois kirjoittamisen kursseilta lähinnä aikapulan takia, mutta vähitellen tuntuu, että olen saattanut kehnosti valehdella itselleni. Näiden kahden blogivuoden aikana on tapahtunut paljon, ihmeitäkin. Merkittävimmät asiat ovat, että olen lukenut systemaattisemmin ja päämäärähakuisemmin kuin ennen, olen tutkinut tarkkaan lukuvaihtoehtoja, seulonut, poiminut, selektoinut itselleni parhaat, olen tutustunut uusiin lukeviin ja inspiroiviin ihmisiin, olen tutustunut kiehtoviin, rakastettaviin kirjailijoihin, mutta ennen kaikkea olen lukenut niin paljon kauniita, ka...

Ei vielä yhtään solmua Viikon mittainen influenssa on lähes selätetty, ja viimein on voimia ylimääräiseenkin. Kun perheessä kaksi aikuista sairastaa yhtä aikaa, kysyy arjen pyöritys kekseliäisyyttä – tai ehkä sittenkin vain voimien mittelöä: kumpi on vähemmän sairas ja menee kauppaan ja hoitaa lapsen perustarpeet? Koko kevät on ollut tarpeeksi kiireinen, ja tätä arjessa kiirehtimistä on ollut lisäämässä omat kirjalliset ja non-kirjalliset harrastukset. Viime viikolla loppui tältä keväältä luovan kirjoittamisen proosakurssini, jota tämän lukuvuoden luotsasi ihanan herkkään tapaansa mielenkiintoinen runoilija–kirjailija Johanna Venho . Kurssitöitä viimetipassa tehdessäni olen pakostakin jälleen kerran joutunut pohtimaan kirjoittamisen problematiikkaa sieltä toiselta puolelta, koneen näppäimistön ääreltä, tekstintekijän näkökulmasta. Kirjoittaminen on suunnattoman vaikeaa. Kirjoittaminen on suunnattoman yksinäistä. Kirjoittaminen on suunnattoman turhauttavaa. Kaikki mit...