Aina joku kesken

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama Tammi, 2019 317 sivua  Omasta kirjahyllystä        Mies valtasi minut ensi näkemällä kokonaan. Täytti minut kuvioillaan, kaiversi kasvojensa ilmeet kaikkialle, nypläsi minut täyteen mutkikkainta pitsikuviota, kuin kirjanpainajan toukka salaisia hieroglyfejään.     Kuinka selittää rakkaus sellaiselle, joka ei ole itse sitä koskaan kokenut? Kuinka ylipäätään selittää rakkaus? Se ei ole mitään tiettyä, se on kaikkea ja paljon enemmän, se on yhtä sinulle, toisenlaista minulle, se ei ole mitään mikä jo on ja kaikkea mitä ei voi edes kuvitella. Myös Dioraama on kaikkea, mitä ei voi edes kuvitella. Olin siirtänyt pitkään tämän romaanin lukemista, sillä luin heti sen saatuani kolme ensimmäistä sivua ja hengästyin, iho nousi kananlihalle, minun oli äkkiä hieman hankala hengittää, kaikki täyttyi. Halusin siirtää kirjan lukemisen hetkeen, kun mikään ylimääräinen ei kiskoisi toisaalle tai odottaisi minulta koko...

Philip Teir: Neitsytpolku Suomennos: Jaana Nikula Otava, 2020 221 sivua  Omasta kirjahyllystä      He olivat kertoneet lapsille helmikuussa. Se oli ollut surrealistinen kokemus. Lapset näyttivät ensin pelästyneiltä ja epätoivoisilta, mutta alkoivat sitten luetella hyviä puolia: kaksi kotia, kaksi huonetta sisustettavina, kaksi Playstationia, ja ehkä he kaikki asuisivat lähekkäin. Richard katseli heitä ja ajatteli, että tuntui kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Heille ei ollut sattunut onnettomuutta, mikään ei uhannut heitä, hehän rakastivat toisiaan – miksi näin oli silti käynyt? (s. 125) Olen aavistuksen kateellinen Philip Teirin kirjoittamien romaanien nimille ja kansille. Kolme viimeisintä kantta ovat yhtä graafista taiteilijajuhlaa ja nimet mahtipontisen hienostuneita, etenkin Talvisota ja Tällä tavalla maailma loppuu . Ne saivat sormet värähtämään jo ennen kuin lukija edes ehti raottaa kirjan kantta. Aivan sinuiksi en kuitenkaa...

Olen ollut kaksi viikkoa lomalla koneestani ja ajatuksistani. Olen ottanut kesää vastaan ja armottomasti laiskotellut kaikesta työnteosta sellaisen syksyn ja kevään jälkeen, etten moista aikaa enää samassa muodossa halua elämääni. Eikä samaa muotoa ole tulossakaan. Syksyllä kaikki muuttuu. Olen ollut kaksi viikkoa blogi-offline ja osan aikaa myös some-offline. Hetkittäin tuntui, kuin olisin kadonnut jonnekin toiseen maahan ja muut ihmiset jatkaneet kesää vanhassa. Kaksi viikkoa on lyhyt aika, mutta kun töissä on tottunut olemaan koko ajan tiedon äärellä, hetkittäinen mediakatko pyöristää mielen. Mitä tapahtuisi, jos luopuisi arjessa netin käytöstä ja somettamisesta? Tuskin olen edes kovin digitaalinen; käyn alati vähän tokkurassa kuten vanha kaappikello. Olen ehkä nopea ajatuksissani ja puheissani, mutta appsien ja viestikanavien käyttäjänä ihan varma hitailija. Ei, Pokemoneja jahtaamassa ette minua tapaa. Jahtaan nyt ensi alkuun karanneet ajatukset kiinni. Tänään maanantaina ...