Aina joku kesken

Antti Rönkä: Jalat ilmassa Gummerus, 2019 224 sivua  Lainattu kirjastosta      Tiesin että pitäisi kertoa. Olin tiennyt jo kauan. Olin päättänyt kertoa monta kertaa. Mutta kun istuin pulpetissani ja kuvittelin, kuinka jäisin tunnin jälkeen luokkaan ja hiipisin opettajan luokse ja sanoisin ne sanat, minua alkoi huimata. Ja kun odotti tarpeeksi kauan, kaikki unohtui eikä lopulta enää ollut mitään kerrottavaa. (s. 35) Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän joutuu heti ala-asteella koulukiusaajien silmätikuksi ja kärsii niin fyysisestä kuin psyykkisestä väkivallasta useamman vuoden ajan? Kipeä kysymys, eikä siihen ole yhtä vastausta. Jos asian yksinkertaistaisi: Koulukiusattu lapsi on kuin raaka hedelmä, joka ei saakaan kypsyä kaikessa rauhassa muiden erilaisten hedelmien joukossa, lempeässä auringonvalossa, vaan hänet survotaan väkisin kulhosta ulos, hänen vielä muotoaan etsivään lihaansa tungetaan neuloja, häntä puristellaan ja painellaan joka puolelta niin e...

Petri Tamminen: Meriromaani Otava, 2015 142 sivua Isäni puolelta sukuni on purjehtijoita täynnä. Myös isääni meri veti varsinkin eläkepäivillä puoleensa, mutta minusta ei koskaan tullut merenkulkijaa. Haaveilin aina olevani se tytär, josta isä saisi luotettavan gastinsa. Vaikka pidän valtavasti meren katselemisesta, meren tuoksuista, tiirojen kesänkiihkeistä huudoista ja vietin lapsuudessani lukuisia lomia saaristojen kuumilla kallioilla, merinaista ei minusta vain tullut. Meressä asuu jokin pelottava, suuri voima, joka herättää kunnioitusta, mutta ei tarpeeksi uteliaisuutta. Mutta jos merta ei itse uskalla kokea, siitä voi lukea turvallisesti jalat maankamaralla: Kaikki tuijottivat jäävuorta mitään sanomatta, sijoilleen juuttuneena. Tuntui luonnottomalta, että jokin niin suuri oli niin lähellä. Mykkänä ja ylväänä jäävuori ajelehti ensin kohti ja sitten ohi ja katosi ääntäkään päästämättä takaisin siihen samaan pimeään josta se oli tullut. Vatsanpohjassa kävi ontto hu...

Kirjan alku. On uudenvuoden aatonaatto ja kotonani kuusivuotiaiden helvetti valloillaan. Niitä on kolme, ja niistä lähtee enemmän ääntä kuin huomenna puolelta öin raketeista. Olen illan aikana ehtinyt komentaa muutaman kymmentä kertaa, mutta sehän nyt on kuin huutaisi tyhjiä sanoja mustaan metsään.  Minulla ei ole omaa työhuonetta, jonne vetäytyä rauhaan ajattelemaan. Jos haluan kirjoittaa ennen iltakymmentä, on ainoa vaihtoehto sopeutua olohuoneessa äänimaailmaan ympärillä tai karjua lapset yhteen huoneeseen suljetun oven taa. Niin, sitä jälkimmäistäkin kokeilin. Se toimi noin puolisen tuntia, kun huoneeseen rakennettu maja oli vielä tarpeeksi jännä. Nyt ne pääsivät vapaiksi ja leviävät kotimme joka sopukkaan. Mutta eivätpähän ole ipadilla. Ne leikkivät, ovat hippaa, toteuttavat itseään. Siitä on vaikea tänä digiaikana rankaista. Ja toisaalta: kolmesta voin kaksi ulkoistaa viimeistään tunnin päästä – jei! Mutta eihän minun noista vapaista sieluista pitänyt kirjoittaa vaan...