Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on heinäkuu, 2015.

Tarmokasta menoa kulissien tuolla puolen

Kuva
Antti Holma: Järjestäjä
Otava, 2014
380 s.
Minä halusin olla millainen tahansa mies, mutta eniten sellainen kuin Daniel, voimakas, itsenäinen, hyväntahtoinen mies. Mutta minä olin inhottava, kostonhimoinen, naismainen korppikotka, vaanin tilaisuutta päästä rankaisemaan ja haistelemaan ja runkkailemaan. (s. 283)
Näyttelijä ja teatterintekijä Antti Holma kirjoitti esikoisteoksensa Järjestäjä oman alansa näyttämölle teatteriin, jonkinlaiseen kulttuurintekemisen alamaailmaan, jossa kaikki on loppujen lopuksi kiinni vain siitä, miltä näytät ja miten sitä käytät. Romaanin päähenkilönä seikkailee Tarmo, koulukiusattu ja itsetunnoton miehenpuolikas, josta nimensä velvoittamana löytyy kuitenkin loppujen lopuksi aimo annos vimmaa ja tekoa. Tarmo jättää epätyydyttävän työnsä kirjastonhoitajana voidakseen seurata unelmaansa, täydellistä miestä, joka patsastelee suloisena kukkopoikana Suomalaisen Teatterin lavalla. Tarmo pestautuu samaiseen teatteriin töihin järjestäjäksi, ja vähitellen entinen luuser…

Äideistä parhain sä oot

Kuva
Taina Latvala: Välimatka WSOY, 2012 252 s.
Ajattelen joskus, että jos minulla olisi äiti, välillämme ei olisi minkäänlaista etäisyyttä. Suhteemme olisi särötön. Emme tuntisi kitkaa, koska äitini olisi ihana. Rakas, läheinen, hyvä. Hän tietäisi sopivasti mutta ei neuvoisi liikaa; kertoisin hänelle elämästäni sopivasti mutta en liikaa. Ihailisin äitini tyyliä ikääntyä. Vastapainoksi hän rakastaisi lastani kuin omaansa – siis minua. Tällaista todellisuutta en valitettavasti ole saanut elää; minä elän kuvitelmissa, ja hyvä niin. Voin kuvitella minulle ja äidilleni suhteen, eikä kukaan voi koskaan sanoa sen olevan jollakin tavalla väärin kuviteltu.
Miksi äidin ja aikuisen tyttären suhde on useimmiten tai sen oletetaan olevan hankala? Mikä siinä voi hiertää? En tiedä, mutta Taina LatvalanVälimatka kertoo yhdenlaisen sukupolvitarinan, jossa lukijan aistittavaksi jää, millainen suhde äidille ja tyttärelle on syntynyt.
Kaikki lähtee surusta. Jos Juha ItkosenAjossa koettu, yhteinen suru ajoi perhee…

Hukkuvia ja hukuttajia

Kuva
Jonas T. Bengtsson: Submarino Suomennos: Päivi Kivelä
Like, 2015
447 s.
Kesäkuisen dekkariviikon kunniaksi tartuin tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin tänä vuonna suomennettuun Submarinoon. Tosin olisin sen lukenut muutenkin, koska minulla oli tunne uudesta ystävyyssuhteesta kuunneltuani kirjailijaa taannoisessa Helsinki Lit -tapahtumassa. Mutta enhän minä mitään dekkaria saanut luettavakseni. Tämä oli ehtaa proosaa, draamaa sen koruttomimmassa muodossa.
Bengtsson itse sanoi kirjansa teeman olevan rakkaudesta. Mutta nyt unohtakaa romanttinen ja esteettinen rakkaus, jonka amerikkalainen kulttuuri on meille opettanut, sillä on sellaistakin rakkautta kuin Mike Leigh´n ja Ken Loachin elokuvissa tai Bengtssonin romaanissa. Se rakkaus on ehdotonta taistelua hyvän ja pahan välillä, alituista etsimistä mutta loputonta heikkoutta ja kykenemättömyyttä sen edessä, mikä elämässä eniten voi onnea tuoda: toinen ihminen.
Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa uhrin päätä pidetään veden pinnan alla n…

Yes, I was there, too

Kuva
Olen kuin Bronski Beatin Smalltown Boy. Paitsi etten ole poika enkä sillä tavalla päähänpotkittu tai väärinymmärretty kuin Somerville laulaa. Mutta kuitenkin sellainen pikkukaupungin tyttö. Tällaiseen itsetutkiskeluun päädyin käytyäni äskettäin elämäni ensimmäistä kertaa Lontoossa.
Olen brittimusiikin kasvatti. Olen Super Channelin ja Sky Channelin aivopesemä 80-lukulainen, joka vietti koulunjälkeiset tunnit olohuoneen lattialla rötköttäen tuijottamassa Hanging Around with the Big Boys -ohjelmaa, kiihkeästi Nick Kershaw’n uusinta videota odottaen. Jos onni oli suopea, kuvaruutuun ilmestyi OMD, Howard Jones tai minulle maailman britti-ihmeistä suurin, The Icicle Works. Opin pitämään kaikkea englantilaista mielenkiintoisena, tärkeänä ja tyylikkäänä. Minua ei kasvattanut jokin vapaamielinen kansojen melting pot, Amerikka, vaan saarivaltio, jossa pojilla oli isot etuhampaat ja hörökorvat ja jossa tuntui aina olevan syksy ja sade.
Onkin ihmeellistä, etten ole aikaisemmin ajautunut Lontooseen…