Aina joku kesken

Karin Ingrid Louise Ehrnrooth:  Hamburg blues Gummerus, 2015 522 sivua Lainattu kirjastosta Ensilumi on satanut, mutta se tuskin pysyy maassa päivää kauempaa. Se näyttää avuttomalta verrattuna kotimaan lumeen. Maa on lämmin, vaikka on marraskuu. Siellä täällä lumi peittää alppiruusupensaiden lehdet ja nurmikon. Puutarha näyttää laikukkaalta. Ihan kuin valtava friisiläislehmä tekisi siellä kuolemaa. (s. 37)  Joskus on kerta kaikkiaan sietämätöntä, kun tuntuu, että kirjailija on lainannut sinun maailmastasi. Me kaikki tiedämme, että lukeminen on (pahimmillaan ja parhaimmillaan) ilmainen matka omaan sisimpään, jossa monet meistä poteroisivat mieluiten yksin. Siellä omimmassa pimeydessä on vaikea kohdata joku toinen. Vaikkapa kirjailija. Vaikeaa, koska se on niin hämmentävää. Ja ihanaa. Kenraalin tytär Turusta, kuvataiteilija ja valokuvaaja Karin Ehrnrooth jätti kotikaupunkinsa 80-luvun alussa parikymppisenä ja lähti takki avoinna Hampuriin. Tasan kymmenen vuotta myöh...

Kirjan alku. On uudenvuoden aatonaatto ja kotonani kuusivuotiaiden helvetti valloillaan. Niitä on kolme, ja niistä lähtee enemmän ääntä kuin huomenna puolelta öin raketeista. Olen illan aikana ehtinyt komentaa muutaman kymmentä kertaa, mutta sehän nyt on kuin huutaisi tyhjiä sanoja mustaan metsään.  Minulla ei ole omaa työhuonetta, jonne vetäytyä rauhaan ajattelemaan. Jos haluan kirjoittaa ennen iltakymmentä, on ainoa vaihtoehto sopeutua olohuoneessa äänimaailmaan ympärillä tai karjua lapset yhteen huoneeseen suljetun oven taa. Niin, sitä jälkimmäistäkin kokeilin. Se toimi noin puolisen tuntia, kun huoneeseen rakennettu maja oli vielä tarpeeksi jännä. Nyt ne pääsivät vapaiksi ja leviävät kotimme joka sopukkaan. Mutta eivätpähän ole ipadilla. Ne leikkivät, ovat hippaa, toteuttavat itseään. Siitä on vaikea tänä digiaikana rankaista. Ja toisaalta: kolmesta voin kaksi ulkoistaa viimeistään tunnin päästä – jei! Mutta eihän minun noista vapaista sieluista pitänyt kirjoittaa vaan...