Villit koirat ja vapaa ruoho
Virpi Pöyhönen: Doe WSOY, 2015 276 sivua Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. (s. 275) Olen viime aikoina kummastellut kirjamakuani. Sytyn aina surkeista tarinoista, rikkinäisistä ihmisistä, menetyksestä ja inhottavista ihmiskohtaloista. Toivon pilkahdus ilahduttaa, mutta sitä ei mitenkään tarvita, jotta kirja voittaisi minut puolelleen. Minulla on aina ollut sitkeä draamankaipuu sisälläni. Mutta draaman pitää maistua vähän äkkiväärältä, ripaus epäreiluutta ja paskaa säkää tekee minulle nautinnon. Surussa on minun parhaat evääni. En todellakaan ole keveiden ja runollisten tarinoiden ystävä, enkä myöskään kaipaa korulauseita ja mahtipontisia, kerronnallisia sinfonioita – taidan olla niihin hieman liian...