Aina joku kesken

Katja Kallio: Yön kantaja Otava, 2017 380 sivua Omasta kirjahyllystä Yhtäkkiä Duplessis kysyi: haluatko nähdä Lontoon.     Myrskylyhty valaisi korin keltaisella valolla. Yö oli niellyt kaiken heidän ympäriltään. Vain pallo ja kori olivat jäljellä, roikkuivat yön valtavalla vatsalla kuin koru.     Mistään ei huomannut että he liikkuivat kun yö kantoi heitä kaulassaan.     Duplessis ojensi kätensä ja kopeloi renkaaseen sidottuja nyyttejä. Suolalihaa oli vielä, samoin leipää ja kuivattuja hedelmiä ja sardiinipurkkeja. Pullo viiniä saisi riittää; vettä oli jäljellä runsaasti.     Haluatko nähdä Lontoon. Kuin olisi kysynyt että haluatko kulauksen vettä tai kiikarit lainaksi. Katja Kallion ääni on rauhallisen pehmeä, ja silmäni painuvat kiinni. Vieressäni istuva vanhempi herrasmies on myös sulkenut silmänsä. Maanantai-illan kultainen aurinko ei pääse enää sisälle, mutta salin täydellinen hiljaisuus vihjaa, että valo on vielä ulkona. Pöydällä Kallion vieressä on kimppu kelt

Han Kang: Vegetaristi Suomennos (enlannista): Sari Karhulahti Gummerus, 2017 215 sivua Lainattu kirjastosta Möykky on muodostunut pidätellyistä huudoista ja kirkaisuista, jotka ovat limittyneet ja lomittuneet. Lihan takia. Olen syönyt sitä liian paljon. Kaikkien vatsaani päätyneiden olentojen henget ovat jääneet sisälleni. Verta ja lihaa, joka puolella lojuvia teuraiden raatoja. Vaikka eläinten aineelliset jäännökset ovat poistuneet minusta, niiden henget takertuvat yhä itsepintaisesti sisuksiini.   (s. 61) Selattuani Gummeruksen kevään uutuuskirjakuvaston pistin jostakin syystä ylös eteläkorealaisen kirkkaanpunaisen kirjan, vaikka en ole oikeastaan koskaan lukenut mitään tuolta mantereelta. Olen täysin puhtoinen, mitä tulee aasialaiseen sanataiteeseen. Miksikö? En ole koskaan kokenut mannerta ja sen eri kulttuureita omakseni, sitä aasialaisuutta. Siinä on jotakin liian peiteltyä, estettyä ja estynyttä. Yhtäältä kohteliaisuuteen verhottua, toisaalta kaksinaismoralist

Jarkko Volanen: Hiekankantajat Teos , 2017 247 sivua Lainattu kirjastosta Lintulauta hiljeni, kun kettu hiipi pihaan.      […]     Kettu katsoi Auraa, Aura kettua. Se näytti tulenliekiltä talvipäivän kaatuvassa valossa, pihahangelle sytytetyltä nuotiolta. Kurkussa ja rinnassa oli valkoista peitinkarvaa, korvanpäissä mustaa. Häntä oli alaspäinen ja tuuhea. Sitten se kohotti kuononsa kohti taivasta ja päästi säröilevän ulvahduksen. Vastarannat heräsivät. Jään yli kiiri vahtikoirien voimakas haukunta. (s. 30) Aura ja Henri ovat Helsingistä saaristoon muuttanut nuoripari, joka odottaa ensimmäistä lastaan. Aura tekee väitöskirjaa astronomiasta, Henri on töissä kaupungissa ja näin pidempiäkin aikoja pois Kettusaarelta. Aura haaveilee hiekkarannasta, jonka he aikovat talkoovoimin toteuttaa omaan rantaan. Saaristo ja vanha pappila, jota pariskunta asuttaa, on idylli, mutta vuodenajat mullistavat maisemaa isommin kuin mihin kaupungissa on tottunut; luonto on läsnä aivan kod