Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Lukemista joululahjaksi eli kirjabloggareiden joulukalenterin 10. luukku

Kuva
Kirjabloggareiden perinteinen joulukalenteri avaa 24 erilaista kirja- ja jouluaiheista luukkua. Eilinen sunnuntainen eli yhdeksäs luukku oli Kirjamies Eskon käsialaa ja löytyy tästä linkistä . Huomisen luukulla houstaa Kirjaluotsi Tiina . Käärisitkö mielelläsi läheisten joulupaketteihin jotakin kovankantista luettavaa mutta et oikein keksi mistä päästä valita, kun kirjavalikoimaa tuntuu olevan riittämiin? Haluaisit vaihtelua kotimaisiin siellä täällä kohuttuihin tommikinnusiin ja katjakettuihin? Aina ei todellakaan tarvitse ostaa niitä kirjoja, joita kirjakaupat ja kustantamot nostavat muutenkin framille. Suomessa ilmestyy vuosittain älytön määrä erinomaista kaunokirjallisuutta, lyriikkaa ja tietokirjoja, että julkaisujen seuraaminen käy joskus lähes työstä. Kaikki kaunottaret kun eivät jostain syystä pääse palkintopalleille, vaikka syytä olisi. Tässä sinulle muutama kirjallinen joululahjavinkki loistavista vaihtoehtokirjosta ja pieni viittaus siitä, kelle kirja saatt

”Kun hän sai toisen lapsensa, häneltä otettiin pois oma aika ja tila.”

Kuva
Heini Junkkaalan Homoäiti Kansallisteatterin Omapohjassa Ennakkonäytös 7.11.2018 Kuva: KT / Mitro Härkönen Jos teatterissa jokin on parasta, on se tietenkin yllätyksellisyys ja intiimiys, mikä syntyy parhaimmillaan silloin, kun kaikki oikeasti tapahtuu siinä lavalla ja nyt, lähellä, meidän edessämme mutta vain meitä varten. Yleisö ei siis enää ole vain kuorona naurava jokin ryhmä läpsyttäviä käsiä vaan kuuntelija, jolle kerrotaan surua ja iloa. Yleisön reaktiot myös muokkaavat näytelmän dynamiikkaa. Intiimi teatteri on minulle eläytymistä sen puhtaimmassa muodossa. Siksi istun teatterissa aina mahdollisimman edessä, ollakseni osa kaikkea merkittävää lavalla. Käsikirjoittaja Heini Junkkaala on tehnyt tämäntapaisen kokemisen ihanan helpoksi. (Tiedostan, ettei sellainen teatteri sovi kaikille katsojille, mutta minä taisin osua oikeaan paikkaan Omapohjaan mennessäni.)  Äitiydestä on kerrottu jo sata tarinaa, mutta kuinka monta niistä on tuotu häpeilemättä omiin kok

Miksi minä käyn kirjamessuilla? Eli paljon asiaa kirjoista

Kuva
Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa 25.-28.10.2018 Kun ensi kerran kymmeniä vuosia sitten keksin, että kirjamessuilla voi käydä ihan kuka vain, olen käynytkin melkein joka, ellen jopa joka vuosi. Enää en tarkkaan muista, mutta messukeskuksen kuninkaallisilta tuntuvia portaita on laskeuduttu suuren salin kuhinaan jo lukuisia kertoja. Eteen avautuva värikäs maisema on tuttu; se tuoksuu joka kerta samalta, paperilta, pahvilta, kahvilta ja kirkkailta valoilta. Niin ja kohtaamisilta, kirjailijoita, mahdollisilta sattumilta, hieman ihmeeltä. Mietin joskus, tuntevatko venemessuilla kävijät samaa vapinaa. Tuntevatko he sen riemullisen mahdollisuuden, että voi ostaa jonkin ihmeellisen tarinan, jota ei ole vielä lukenut ja jota ei seuraavien vuosien aikana kenties edes lue mutta joka on silti tärkeä omistaa? Keräävätkö hekin elämänsä veneitä kirjahyllyynsä? Kirjamessuminä silloin joskus Kymmenen vuotta sitten ostin kirjani harkiten, yleensä vain messuilta kaksi kolme messuta

Lahtelaisromaani palaavasta keväästä

Kuva
Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa Otava 2018 343 sivua Lainattu kirjastosta Lahtelaistaustainen kirjailija Pasi Pekkola siirtyy kolmannessa romaanissaan Huomenna kevät palaa sadan vuoden taakse, valkoisten ja punakaartilaisten taistelun vuoteen 1918. Pekkola katsoo kuitenkin maatamme kahtia repinyttä historian murtumaa toisenlaisesta kulmasta, pienten lasten silmin. Sisarukset Eeva ja Eino ovat vielä kovin nuoria, kun tutun turvallinen navetan takainen maailma Villilähteellä, Lahden lähellä, alkaa mullistua. Isä katoaa kotitorpasta sotimaan punaisten puolelle. Herkästi mutta tarkasti Pekkola zoomaa katseensa romaanin Eeva-tytön näkökulmaan ja vie lukijan mukanaan punaisten vankileirille, jossa isosisko Eeva yrittää värittää pienelle veljelleen Einolle mustan totuuden ja verhoaa kaiken ympärillä tapahtuvan satuun ja leikkiin. Lahden kaupunki oli näyttäytynyt Eevalle aikaisemmin ihmeellisenä metropolina, jossa tapahtuu kaikki suuri ja mielenkiintoinen. Sota paljastaa ku

Ranskalaisen julma taideteos

Kuva
Leïla Slimani: Kehtolaulu Suomennos: Lotta Toivanen Wsoy 2018 237 sivua Lainattu kirjastosta ”Minua vielä rangaistaan tästä”, hän kuulee ajattelevansa. ”Minua vielä rangaistaan siitä, etten osaa rakastaa.” Trilleriksi luokiteltu ranskalainen romaani nousee arvostelumenestykseksi ja saa kotimaassaan arvostetun Concourt -kirjallisuuspalkinnon. Romaanin aihe on lapsensurma. Kirjailija palkitaan ”Ranskan kielen ja kulttuurin lähettiläs” -kruunulla. Siis mitä? Mistä lähtien trillerit ovat napsineet kirjallisuuspalkintoja? Mistä lähtien kehdonsurmaajien tarinat ovat siirtyneet kuvaamaan ranskalaista kulttuuria? Leïla Slimanin Kehtolaulun ( Chanson douce vuodelta 2016) raamit tuovat mieleen heti kuuluisan amerikkalaiselokuvan Käsi, joka kehtoa keinuttaa . Luotettava lastenhoitaja surmaa hoitamansa lapsen. Yhtäläisyydet loppuvat minun nähdäkseni kuitenkin tähän. Jos jo pelkkä ajatus lapsenmurhasta herättää ahdistavaa kauhua kuten minussa, ei tämä arvio paljasta pahoj

Siskojen päättyvä kesä

Kuva
Taina Latvala: Venetsialaiset Otava, 2018 255 sivua Omasta kirjahyllystä Kun sain elokuussa Taina Latvalan uutuusromaanin Venetsialaiset käsiini tuoreena, luin kirjan vastoin tapojani viikonlopussa. Harvemmin on aikaa intensiiviseen lukemiseen, mutta joskus sitä joutuu sellaisen kurimuksen valtaan, ettei lukemista suostu lopettamaan. Minulla oli henkilökohtaisen asetelman vuoksi romaania kohtaan suuria odotuksia. Kolmen sisaruksen loppukesäisestä kohtaamisesta kertova kirja tuntui napanneen paloja omasta elämästäni: kolme siskoa, edesmennyt mustatukkainen isä, kuolinpesän yhteinen, isän aikoinaan rakentama talo/mökki, joka käy kalliiksi pitää; pian on luopumisen aika. En missään nimessä halunnut löytää kuitenkaan itseäni romaanista, ja juuri se teki lukemisesta vimmaista. Olemmeko me täällä?  Latvalan Venetsialaisten aihe, kesän päättäjäiset ja sisarusten viimeinen yhteinen kerta isän mökillä, asettaa mittavat alkujännitteet. Maaginen narratiivinen luku, kolme siskoa,

Kun ihminen on

Kuva
Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee Suomennos: Laura Jänisniemi Teos & Förlaget, 2018 207 sivua Lainattu kirjastosta Minä kuulen ääniä. Kuuletko sinä ne – kuuluuko sinun pääsi sisällä ääniä? En usko että olen hullu. Sellainen vaatii kärsivällisyyttä, ja kärsivällisyys vaatii aikaa, eikä minulla ole vielä tarpeeksi ikää. Ei vielä. Tiettyä hulluutta minussa kyllä on, sillä kuulen vuoropuhelua, jota en ole itse laatinut. 27-vuotias nuori mies – minun näkökulmastani niin nuori ja jollakin tavoin vielä puhdas – kuulee ääniä ja kirjoittaa niistä henkilökohtaisen esseen, esikoisensa. 200 sivua vilpitöntä ihmettelyä globaalin maailman ilmiöiden, itsekkyyden ja sorron edessä. Herkkyyttä, avoinna oloa, teeskentelemättömyyttä, viattomuutta vielä tunnistamattoman kyynisyyden esiasteella, hauraita kosketuksia sanoihin ja etenkin tunteisiin, joita ei voi koskaan kuulemma sanoittaa oikein. Jos täm