Rakkauden oppitunti

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Siltala, 2014

214 s.

Syreenien aikaan rakkaudesta 

Veikkaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on teemoista vaikein. Rakkauden on tarkoitus olla jotakin arjessa ylevämpää, kaikille yhteistä ja jokaiselle yksityistä. Sitä ei ole kahta samanlaista, eikä tunnekokemusta voi täydellisesti jakaa sanatasolla parhaimmankaan ystävän kanssa, koska toiselta puuttuu aina se, mikä tekee sinun omasta tunteestasi ainutlaatuisen – sinä itse.

Silti rakkaudessa on jotakin yleismaailmallista: se ikävä kyllä hajottaa ja hallitsee, siinä missä se nostaa rakastuneen elämänlaatua ja antaa voimavaroja vahvemman minäkuvan rakentamiseen. Rakkaus on ilman muuta tarpeellista jokaiselle. Se voi olla äidin ja isän antamaa rakkautta, puolison, ystävän, lapsen, salaisen ihailijan, lemmikkieläimen. Se voima, mikä sillä on ihmiseen, on käsittämätön. Ja siitä voimasta kirjoittaminen on hankalaa. Kirjoittajan pitää mennä toisen ihon alle, jakaa intiimi niin, että siitä tulee yleistä.

Rakastunut ihminen on harvoin objektiivinen ja järkevänoloinen. Tästä perspektiivistä lähtee ruotsalaisen Lena Anderssonin 2013 August-palkinnon korkannut rakkausromaani Omavaltaista menettelyä. Kolmikymppinen päähenkilö Ester Nilsson hullaantuu taiteilija Hugo Raskista pidettyään tästä esitelmän ja tutustuttuaan sen myötä mieheen henkilökohtaisesti. Romaani kuljettaa lukijaa Esterin näkökulmassa ja paljastaa vähitellen naisen pakkomielteisen ja typerän liimautumisen julkisuudenhahmoon, jolla liehittelijöitä riittää. Esterin mielestä hänen suhteensa Hugoon on kuitenkin enemmän; he jakavat monisäkeisiä keskusteluja taiteesta ja elämästä, ihmisyydestä ja kaikesta ylevästä, joista ihmiset ovat viinilasiensa ääressä vuosisatoja jaksaneet puhua. Siinä missä Ester kohottaa heidän suhteensa kaiken yläpuolelle, Hugo pikkuhiljaa pudottaa heidät monien kaltaistensa joukkoon. Ihmiset ovat aina hyväksikäyttäneet toisiaan, eikä missään tilanteessa se tunnu uhrille raaemmalta ja kohteelle voimallisemmalta kuin rakkaudessa.

Kriitikko Suvi Ahola Helsingin Sanomista totesi Omavaltaisesta menettelystä, että se on tiivis, tyly ja ironinen rakkausromaani. Länsi-Savon Kirsti Vuorela nimesi romaanin ”pirullisen typeräksi rakkaudeksi”. Olen molempien kanssa erittäin samaa mieltä.

Mutta. (Aina on se yksi mutta.) Minä nyt tartun kieleen. Johtuuko tekstin paikoittainen kankeus ja vanhahtavuus kirjailija Anderssonista vai kääntäjä Sanna Mannisesta, sitä en tiedä; joka tapauksessa olin verbaalioksentaa muutamassa kohdassa. Kun tarina tapahtuu nykyajassa (kännyköistä päätellen) ja päähenkilö on 3-kymppinen tukholmalainen, mikä pudotus 60-luvulle on tapahtunut romaanihenkilöiden kielessä?

Jonkinlaista säädyllisyyttä piti vaalia eikä heittäytyä suhteesta toiseen. Ennen kaikkea oli jätettävä rauhaan ”ukkomiehet”. (Esterin pohdintaa, s. 51)

Hän ei halunnut Hugoa! Mies jouti pois hänen elämästään! (s. 52)

[…] mutta se oli viimeinen savuke ennen kuin he menivät vuoteeseen ja yhtyivät. (s. 68)

Paikoittain kieli herättää kaikuja romanttisesta tyttökirjallisuudesta vuosikymmenten takaa, kuin lukisi leikkeitä pehmoisesta kioskikirjallisuudesta. "Ukkomiehet" – mitä ne ovat 2000-luvulla? Kuka teistä yhtyy, kun menee sänkyyn intohimon kourissa? 

Tätä en siis romaanissa osta. Kieli tekee valitettavasti teoksesta tylsän konventionaalisen kuin valkoinen paitapusero. Rakkaus saa ja sen kuuluukin olla radikaalia, ja silloin se vaatii kehyksikseen radikaalimpaa kieltä. Ehkä siinä romaanin ongelma onkin. Esterin rakkaudessa ei ole mitään radikaalia; se on kuin kopioitu tunne menneiltä ajoilta, jolloin naisen suurin kunnia oli pitää jalat kiinni ja napittaa villatakki ylös asti. Ymmärrän toki Anderssonin ironiankin ja perimmäisen sanoman, mutta en valitettavasti voi samaistua romaanin päähenkilöön. Pakonomaisuuden tunteen rakkauden kohteeseen toki tunnistan omastakin elämästäni, mutta lässyttää rakkaudesta en ole koskaan osannut. Millaisia ihmisiä Andersson siis on yrittänyt kuvata? Missä tällaisia vielä kasvaa? Miksi Ester on kuin on? Mikä Hugossa tarkalleen herättää hänen rakkautensa?

Sitten muistan pariskunnan, jota tarkkailin muinoin jouluostostauon lomassa Akateemisen Kirjakaupan Aalto-kahvilassa. Minua reippaasti nuorempi pariskunta (ehkä jopa alta kolmenkymmenen) litki teetä vaisusti toisilleen puhuen, hillitty nuori kundi harmaassa puvuntakissaan ja suorissa housuissaan ja tyttö harmaassa hameessa suorat hiukset maltillisesti avoimena. Ihmettelin mistä maailmasta tämä selvästi sivistyneemmissä oloissa kasvanut pariskunta tuli. Kuvittelin heille elämän. Ajattelin heidän kasvaneen Krunikan kivitaloissa, joissa lähes 3 metriä korkeiden huoneiden seinustoilla lepää hiljaisia tummanruskeita kirjahyllyjä ja aamiaisella puhutaan vanhempien kanssa estetiikasta. Vaatekaappi täyttyy värittömistä villavaatteista, joiden hintalaput kauhistuttavat köyhää humanistia. Koulusta kannetaan kiitettäviä, ja isä huokaisee lehtensä takaa huojentuneena, kun poika kertoo päässeensä hänkin Oikikseen.

Minä en ole kaikki maailma. On estereitä, hiljaisia teehetkiä, helmikaulakoruja, Helsingin kantakaupungin turvaverkossa koko elämänsä viettäviä pariskuntia aivan kuten on lähibaarin tiskillä illasta toiseen elämäänsä kertaavia perttejä, koiransa kanssa kaksin eläviä yksinäisiä ja ujoja, omavaltaisesti toisten rakkautta hyväkseen käyttäviä paskiaisia. Olen vain pahoillani Esterin puolesta. Hän voisi joskus vetää tuopin olutta ja puhua vaikkapa Kentin Vapen & Ammunition -levystä.

Omavaltaisesta menettelystä tekee kuitenkin nautinnollisen lopun odotus. Ei ole epäilystäkään, että Hugo on the bad guy. Paha puoli minussa odotti, millä tavoin Ester kaatuu naamalleen. Jokin minussa myös soluttautui salaa Hugon puolelle. Naisen, jolla on miehelle lauseita kuten Miksi olisin kriittinen? En tiedä tästä mitään ja katson kaikkea rakastavin silmin, koska sinä olet tehnyt ne, täytyy tuntua miehestä naurettavalta. Myötähäpeän tunne Esterin lapsellisesta ripustautumisesta ja ylpeyden puutteesta nostaa lukijan niskakarvat pystyyn. Onneksi rakkaus antaa opetuksen viimein Esterillekin. Niinhän sillä pirulaisella on tapana.