Aina joku kesken

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei Suomennos: Sanna Manninen Gummerus, 2019 261 sivua  Lainattu kirjastosta Keskiluokkaisuus ja -ikäisyys on tylsää ja epäseksikästä. Ei niistä ole ainakaan taiteen aiheiksi. Kuinka moni rocklyriikka esimerkiksi ylistää keski-iän saavutuksia, avioliittoa, omakotitaloa ja luotettavaa merkkiautoa? Ikää ja sen tuomaa perspektiiviä genre kyllä ymmärtää, mutta sen ympärillä vellovat lieveilmiöt jätetään varjoon, koska ne ovat vastine jollekin normaaliuden kuivalle käsitteelle. Vaikea innostua kirjallisuudessakaan päälle nelikymppisten perheellisten touhuilusta – vaikka itse kuuluun juuri samaan viiteryhmään. Mutta olisihan se pitänyt tietää, ettei Helsinki Lit -festareille kutsuta ketä tahansa tylsästä ja epäseksikkäästä teemasta kirjoittavaa kirjailijaa. Norjalainen Nina Lykke vieraili toukokuussa festareilla kertomassa menestysromaanistaan Nei og atter nei eli Ei, ei ja vielä kerran ei . Ymmärrän nyt nosteen ja kehotankin kaikkia l...

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa Teos, 2016 335 sivua Lainattu kirjastosta ”Kerron sinulle kaiken”, oli Elisabeth sanonut heidän erotessaan. Ajatus sai Saaran hengityksen tiivistymään. Tällaisia asioita tapahtui hänelle, Saaralle. Miehiä, jotka seurasivat Elisabethia keskellä päivää. Ajatus sekä innosti että sai poltteen leviämään vatsasta ylöspäin. Hän löysi siniset pillerinsä. Laski vesilasiin vettä, mutta muutti sitten mielensä ja laittoi pillerin takaisin rasiaan.     ”Haluatko tulla mukaan?” Saara kysyi Juhanilta.     Hän oli kuivannut hiuksensa ja pukeutunut vanhaan vihreään leninkiin. Se oli hiukan liian väljä, ajalta jolloin Elias oli ollut pieni, ja hän oli kiristänyt sen patellavyöllä. Kaulaa kiersi simpukoista kudottu nauha, joululahja Irinalta. Eteisen kipsireunaisessa peilissä hänen poskensa hehkuivat vielä kylvyn jäljiltä. (s. 139) Leena Parkkisen kolmas romaani Säädyllinen ainesosa herättää tuntemuksia jo heti nimessää...

Ruoka on ihana asia. Ilman mielekästä ja mielihyvää tuovaa ruokaa olisi vaikea kuvitella arkea tai juhlaa. Loppiaisenakin kotiravintolassamme tarjoiltiin hunajaista kanaa lämpimän punajuuri–vuohenjuustosalaatin kera. Se oli taivaallista. Viime vuosien ilmiönä on ollut ruoan ja sen taiteellisuuden kohoaminen niin blogi- kuin muussakin kulttuurielämässä varsin suurenmoiseen asemaan. Syömisen nautintoon keskittymisen iloisena huippuna lienevät sympaattiset ravintolapäivät, jolloin tavalliset kotikokkaajat voivat olla päivän ravintoloitsijoita ja tarjota street foodia parhaimmillaan. Sitten astetta vakavampi osa ilmiötä on ruokablogien ja keittokirjakulttuurin jättiläismäinen kasvu – puhumattakaan siitä vimmasta, millä ainakin täällä pääkaupunkiseudulla avataan uusia, erinomaisia ravintoloita. Olen valmis hyväksymään ruokailun osaksi taide- ja kulttuurielämää, jolla tarkoitan tässä Wikipediankin ymmärtämää käsitettä kulttuurista:  yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja ain...

Tiedätkö sen tunteen, kun on aloittanut uuden kirjan ja tietää ensimmäiset 10 sivua luettuaan, että nyt sitä viedään, tämä se on kirja? Minun kirjani. Tunne on korvaamaton, koska sitä ei yksinkertaisesti voi kokea jokaisen lukemansa kohdalla. On vain niitä muutamia kultasuonia. Sitten täytyy hiljentää, lukea vaikka vain sivu päivässä, ettei suoni tyrehdy liian nopeasti. Loppuminen on pieni tuska, periksi antamista välttämättömälle. Ero synnyttää kysymyksiä. Löydänkö vielä uuden, koska se tapahtuu, ja entä jos seuraavalla kerralla kyseessä onkin vain huijaus eikä tunne kestäkään puolta väliä pidemmälle? Hofburgin palatsi ja Itävallan kansalliskirjasto, Wien Minulle tällaisia kihelmöintiä aiheuttavia kirjoja ei ole ollut lukuisia, mutta muutamia. Tunnetielle minut on useimmiten vienyt kotimainen tarinankertoja, vähintään skandinaavinen. En kai ole vieraanpelkoinen ja mukavuudenhaluinen: lähellä on helpompaa? Joka tapauksessa yhteistä kaikelle tuntemiselleni on se, etten os...