Aina joku kesken

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt Like, 2017 238 sivua Omasta kirjahyllystä Olen käynyt kulttuurimatkalla. Sellaisella matkalla, jota en ehkä millään muulla tavalla kuin lukemalla voisi tehdäkään. Tuonne arvaamattomalle retkelle minut vei kirjoittaja, bloggaaja Koko Hubara (s. 1984). Hän lienee (vielä) suurelle kansalle tuntematon nimi, mutta ahkerasti bloginäyttämöä seuraavat eivät ole voineet välttyä törmäämästä blogiin nimeltä Ruskeat Tytöt . Minäkin törmäsin. En enää muista miten ja miksi. Se oli yksi niistä sattumien kerroista, kun löytää vahingossa jotakin, jota voi kuvitella aina jollain tasolla etsineensä. En kuluta blogeja nimeksikään. Minulla meni hyvin hyvin pitkään, ennen kuin edes hyväksyin tosiasian, että blogeja voi seurata ja niitä kirjoittavat ihmiset, joilla on vilpittömästi sanottavaa ja kykyä sanoa se. Kirjailija Helmi Kekkonen kuvailee omalla kohdallaan sen tunteen näin: En ole tiennyt, että netistä saattaa löytää kirjoituksia jotka räjäyttävät pään ja

Kai Fagerström, Heikki Willamo, Risto Rasa: Viimeiset vieraat: elämää autiotaloissa Maahenki, 2010 Lainattu kirjastosta Heinäkuun koittaessa  supikoirat muuttivat pois. Syksyllä paikalle ilmestyi taas mäyrä, joka alkoi varustaa torppaa talvi-kortteeriksi. Seuraavana keväänä sillä oli joskus kaveri, mutta pikkumäyriä ei näkynyt. Äijä jatkoi yksinäistä elämäänsä.     Torppa rapistui, katto vuoti monesta kohdasta ja lopulta se petti. (s. 33) Kirjablogi Oksan hyllyltä  ihastutti ihanalla ideallaan: LUMOAVA LUONTO -luontokirjahaasteellaan  tänään, maailman vesipäivänä. Kuinka usein sitä tuleekaan luettua perinteistä luontokirjaa? Itselläni lukeminen rajoittuu Vuoden luontokuva -kirjasarjan katseluun, sillä koen luonnon ennen kaikkea kuvina ja visuaalisena elämyksenä. Sitten minulla on tämä outo viehtymys autioituneisiin taloihin, varsinkin koteihin. En koe sitä niinkään urban explorer -hengessä, en halua koluta Euroopan hylättyjä linnoja ja tehtaita, mutta jokainen met

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa Suomennos: Outi Menna S&S, 2017 326 s. Lainattu kirjastosta Karin kertoo vasta alkukeväällä 2003 keräilleensä enkeleitä. Posliinienkeleitä, puuenkeleitä, kipsienkeleitä, enkelikoruja. Enkelikuvioisia postimerkkejä ja mukeja. Hän istuu sängyllään ja minä istun sohvalla häntä vastapäätä, olemme istuneet samalla tavalla niin monta kertaa, että muistan jokaisen oksankohdan välissämme olevissa lattialaudoissa. (s. 170) Tee yksityisestä yleistä. Siinä yksinkertainen ohjenuora kaikille esikoiskirjaansa kirjoittaville. Runoilija Tom Malmquist teki ja saavutti esikoisromaanillaan ruotsalaisen yleisön sydämet. I varje ögonblick är vi fortvarande vid liv keräsi lahden takana useita palkintoja, ja on nyt valloittamassa tärkeän paikan suomalaisten lukijoiden kirjahyllystä. Malmquist ei voi jättää ketään kylmäksi; sen takaa jo romaanin tositapahtumiin perustuva sisältö. On nuori, rakastunut pariskunta, kaksi kirjoittajaa, jotka o

Baba Lybeckin Kirja vieköön! -keskusteluilta Savoy-teatterissa 15.3.2017 Alku Koskaan ei tiedä etukäteen, miten kirjat tai niiden kirjoittajat lähtevät yhdessä lentoon kohti salin kattoa, kun järjestää kirjallisuuskeskusteluja. Tuskin Baba Lybeckkään aavisti, millainen ilta oli tulossa, kun kolmas Kirja vieköön! käynnistyi. Katja Kallio, Birgitta Ulfsson, Lenita Airisto, Nasima Razmyar ja Sinikka Mönkäre käyvät epäilemättä esikuviksi kelle tahansa; he kukin ovat omalla tavallaan karismaattisia voimanaisia. He ovat saavuttajia, tekijöitä. Kevään viimeinen kirjallinen ilta Savoylla oli vahvojen naisten säkenöiviä hetkiä. Valloittavan Birgitta Ulfssonin huumorintaju ja itseironia valaisi katsomon pimeimmätkin nurkat sen jälkeen, kun Katja Kallio oli huumannut kuuntelijat kertomalla mystisestä Amandasta, Kallion juuri tänään ilmestyneen romaanin Yön kantajan (Otava) päähenkilöstä. Amanda oli aikansa sopeutumaton, hullu nainen joka leikki ohi pikkiriikkisen hiekka

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa Teos, 2016 335 sivua Lainattu kirjastosta ”Kerron sinulle kaiken”, oli Elisabeth sanonut heidän erotessaan. Ajatus sai Saaran hengityksen tiivistymään. Tällaisia asioita tapahtui hänelle, Saaralle. Miehiä, jotka seurasivat Elisabethia keskellä päivää. Ajatus sekä innosti että sai poltteen leviämään vatsasta ylöspäin. Hän löysi siniset pillerinsä. Laski vesilasiin vettä, mutta muutti sitten mielensä ja laittoi pillerin takaisin rasiaan.     ”Haluatko tulla mukaan?” Saara kysyi Juhanilta.     Hän oli kuivannut hiuksensa ja pukeutunut vanhaan vihreään leninkiin. Se oli hiukan liian väljä, ajalta jolloin Elias oli ollut pieni, ja hän oli kiristänyt sen patellavyöllä. Kaulaa kiersi simpukoista kudottu nauha, joululahja Irinalta. Eteisen kipsireunaisessa peilissä hänen poskensa hehkuivat vielä kylvyn jäljiltä. (s. 139) Leena Parkkisen kolmas romaani Säädyllinen ainesosa herättää tuntemuksia jo heti nimessään. Se on Helvi Hämäläisen vu

Marko Tapio: Arktinen hysteria Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 1.3.2017 Kansallisteatterissa sai eilen ensi-iltansa 60-lukukirjailija Marko Tapion lähes klassikoksi noussut Arktinen hysteria . Ai et ole kuullutkaan teoksesta? No en ollut minäkään ennen, mutta se virhe on korjattu. Joka tapauksessa teoksen nousu teatterin lavalle on vähintäänkin mystinen. Marko Tapio kirjoitti neliosaiseksi aikomansa Hysterian kiivaalla 60-luvulla mutta ei saanut kahta viimeistä osaa ennen kuolemaansa (1973) valmiiksi. Tai niin luultiin 40 vuotta, kunnes Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistokätköistä osui dramaturgi Juha-Pekka Hotisen käsiin 116 sivua entuudestaan tuntematonta tekstiä. Hotinen oli tutkimassa teatteriprojektia varten Tapion jäämistöä ja teki sattumalta kulttuurihistoriallisen löydön. Vaikkei Tapion arkisto ei ollut mitenkään piilossa tai suuruusluokassaan valtava ja vaikka sitä oli käynyt penkomassa Hotista ennen muutkin kulttuurihenkilöt, nyt löytyneet