Tekstit

Uusin teksti

Levottoman ajan kirjeitä nostalgikoille

Kuva
Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 +7 - Levottoman ajan kirjeitä
Suomennos: Laura Beck 
Otava, 2019
11 t 34 min (240 sivua) 
Lukijat: Juha Itkonen ja Kjell Westö
Äänikirja BookBeatissa

Äänikirjojen kuuntelijana olen varsin amatööri. En koe formaattia omaksi tavaksi nauttia kirjallisuudesta. En osaa kuunnella siinä sivussa; lukeminen on minulle tilaan uppoamista, aistien (etenkin näköaistin) keskittämistä sanoihin, sanojen kautta sisältöön. Sillä tavalla luen parhaiten, näkemällä. Kenties se on luonteessani, kenties vain tottumiskysymys.
Olen tähän mennessä kuunnellut alusta loppuun vain kolme äänikirjaa, jotka tosin kaikki olivat erinomainen valinta äänikirjaksi – huolellisen valinnan tulos. Näitä kolmea kirjaa yhdistää se, että ne ovat dialogitonta, elämänkertamaista kerrontaa, jonka kuuntelussa voin keskittyä puhtaasti tarinointiin eikä minun tarvitse esimerkiksi miettiä henkilöhahmojen tai tapahtumien suhteita toisiinsa, jännitteitä tai tarinan kaarta, sen kompastuksia tai kiemuroita.
Elä…

Miksipä et kirjoittaisi!

Kuva
Päivi Haanpää & Terhi Rannela: Miksi en kirjoittaisi?
Avain, 2019
257 sivua
Lainattu kirjastosta

Tarvitsen viikkooni useita yksinäisiä kirjoituspäiviä, mieluiten kolme, jolloin voin koko päivän kirjoittaa keskeytyksettä omin päin, mutta vaihtelu tekee hyvää. Olen muutaman kerran kokeillut työhuonetta eri kokoonpanoilla, mutta en ole kuitenkaan kokenut sitä omaksi jutukseni. Parhaimmillaan ihmiset antavat energiaa, mutta pahimmillaan he myös vievät sitä.
    En pysty kirjoittamaan, jos joku puhuu ääneen työtilassani. Tai no, en pysty kirjoittamaan, jos joku hengittää työhuoneessani. Jos ei ole pakko, en myöskään halua käyttää aikaa työpaikalle siirtymiseen. (Terhi Rannela, s. 97)
Meillä kirjoittavilla ihmisillä on kaikilla omat tottumuksemme, esteemme ja oikkumme silloin, kun kirjoitamme. Oma oikkunsa on myös se, että emme kirjoita lainkaan. Kirjoitamme kenties mielessämme sitä suurta tulevaa romaaniamme, mutta jokin estää istumasta koneen ääreen ja aloittamasta tosi duunia. Koemme k…

Ruotsin akatemian ne toiset kasvot

Kuva
Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen – Ruotsin akatemian romahdus
Suomennos: Elina Lustig
Otava, 2019
267 sivua 
Lainattu kirjastosta
Matilda Gustavsson on nuori toimittaja Dagens Nyheterissä. Hieman sattumalta hän alkaa perehtyä Ruotsin kulttuurieliitin toimiin Amerikoista levinneen näyttelijämaailman #metoo-kampanjan myötä. Gustavsson kiinnostuu Ruotsin akatemian ja etenkin kirjallisen kulttuurielämän keskuudessa suurta suosiota ja intressiä nauttivan Forum-taideyhteisön ja -klubin, Klubbenin toimista.
Pikkuhiljaa toimittaja ymmärtää ajautuvansa keskelle outoa, vuosikausia kestänyttä salamyhkäistä auraa, joka leijuu ruotsalaistuneen ranskalaispersoonan Jean-Claude Arnault’n ympärillä. Arnault piirtyy narsistisena hyväksikäyttäjänä, jonka sormet eivät tahdo pysyä omissa taskuissa. Gustavsson ryhtyy kirjoittamaan juttua, jonka on tarkoitus ilmestyä Dagens Nyheterissä tutkivan journalismin artikkelina. Tarkoitus on myös haastatella artikkeliin itse Jean-Claude Arnault’ta, mutta tämä kiel…

Ei enää Eddy

Kuva
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Suomennos: Lotta Toivanen
Tammi, 2019
184 sivua
Lainattu kirjastosta

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään. (s. 11)
Me emme olleet kaikkein köyhimpiä. Äiti ja muut halveksivat naapureitamme, joilla oli vielä vähemmän rahaa ja huonosti hoidettu, likainen koti. Koska he eivät tehneet töitä, he kuuluivat asukkaisiin, joita sanottiin pummeiksi, niiksi jotka elää tuilla ja vaan syljeskelee kattoon. (s. 77)
Ultimaattinen köyhyys modernin ajan Euroopassa on puutetta niin rahasta ja aineellisesta hyvinvoinnista kuin henkisestä pääomasta, tulevaisuudenvisioista ja rakkaudesta, joiden avulla vaikeimmistakin oloista on mahdollisuus ponnistaa parempaan. Ehkä näistä tärkein on rakkaus. Vanhemmat, jotka rosoisista lähtökohdistaan huolimatta rakastavat lapsiaan pyyteettömästi, pystyvät luomaan köyhyydessä…

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä

Kuva
Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos 2020
187 sivua
Arvostelukappale

Tätä arviota olen kirjoittanut poikkeuksellisen pitkään, koko ajan kirjaa lukiessani. Nuoren naisen kaunokirjallista esikoisteosta, jolle kirjoitettiin kustannussopimus kolmen liuskan perusteella.
Aloitan ja luen. Tunnustelen sanoja, otan ne vastaan, mutta melko pian ne alkavat hiertää jotakin minussa, menevät voimalla ohi. En saa otetta, sellaista otetta, joka auttaisi minua näkemään tekstin tekstinä, taiteen kaunokirjallisena lajina, vaan otteeni alkaa peilautua siihen, millainen minä olen, millainen minun elämäni on ollut. Miten minä olen elänyt, miten elän nyt. Miten minä olen rakastanut. En ole enää nuori. Minusta ei hyvällä tahdollakaan voi ikävuosieni perusteella sanoa niin. Täytän tänä vuonna 50. Luku tuntuu valtavalta, kuin vuorelta, joka kätkee sisälleen järkyttävän määrän kaikenlaista massaa.
Paperilla toinen on kirja erään naisen elämästä, ei fiktiota vaan tunnustus. Nainen on minua kuutisentoista vuot…

Sydänlukemista ja muita elimiä

Kuva
Malin Kivelä: Sydän
Suomennos: Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget 2019
155 sivua 
Lainattu kirjastosta

Luen kirjaa, jota en osaa myöhemmin selittää toiselle lukijalle. Kirjaa, jota ei missään nimessä voi arvioida tarkasti sanoin, varsinkaan adjektiivein. Kuvailen ontuvasti, mitä lukiessa tapahtui, kuvailen sitä, miten fyysinen kokemus lukeminen oli.
Mutta kirjan kulkua on vaikea selittää, en osaa hahmotella sen narratologiaa. Juuri siinä kirjassa ne eivät olekaan tärkeintä, niillä ei oikeastaan ole mitään arvoa.
Arvoa on ainoastaan lukemisen herättämällä tunteella, mullistuksella. Aivan liian harvoin – onneksi – lukeminen on minulle fyysinen kokemus. Se miten nautin sanoista tapahtuu kuitenkin jossakin muussa osassa ruumista kuin keskivartalossa, käsissä tai jaloissa. Mutta kun luin Malin KivelänSydämen, lukeminen alkoi heti ensimmäisiltä sivuilta tuntua raakana sykkeenä jossakin vatsan ja sydämen välissä, jumputtavana bassona siellä missä tavallisesti on jos ei nyt seesteistä niin ainaki…

Uinuvia muistoja

Kuva
Patrick Modiano: Uinuvia muistoja
Suomennos: Lotta Toivanen
WSOY 2019
117 sivua 
Lainattu kirjastosta

Hiljaiset miehet kirjoittavat hiljaisia kirjoja, joista ei voi huutaa suureen ääneen. Hiljaiset miehet istuvat hämärissä huoneissa, joita hallitsevat paperien valkeat pinot, kirjoittavan koneen takkuava nakutus, lukemattomien kirjojen rivit ja vaaleat korkeat seinät, jotka on katkaistu yhdeltä sivulta mustin, takorautaisin parvekeovin. Ranskalaisin parvekeovin. Ne antavat harvasti liikennöidylle kadulle, jota pitkin kiirehtii silloin tällöin yksittäinen auto. Hiljaisten miesten kirjoituskammion ulkopuolella ei koskaan porota aurinko, joskus sataa, toisinaan tuulee rauhaisasti, aurinko ei ulotu suoraan hiljaisen miehen hämärään vaan ohittaa talon varovasti, jottei häiritsisi koneen nakutusta, hiljaisen miehen korkeita ajatuksia.
Tällaisena näen ranskalaiskirjailija Patrick Modianon. Hänellä on päällään musta pooloneule, kun hän syksyisinä aamuina istahtaa koneensa ääreen luomaan usvaisia lau…