Tekstit

Uusin teksti

Kaksi pientä kirjaa yksinäisyydestä

Kuva
Anne Cathrine Bomann: Agathe Suomennos: Sanna Manninen Gummerus, 2020 122 sivua Lainattu kirjastosta   Malin Lindroth: Vanhapiika – Tahattomasti yksinäisen tarina Suomennos: Hannimari Heino Atena, 2019 115 sivua Omasta kirjahyllystä Luin jo alkuvuodesta kaksi nopeaa mutta ei silti mitenkään heppoista pienoiskirjaa. Molemmat sattuivat käsittelemään omalla tavallaan yksinäisyyttä, tuota nykyihmisen masentavaa vihollista. Tanskalaisen Anne Cathrine Bomannin pienoisromaani Agathe on surullisen kaunis kertomus yksinelävästä ja pian eläköityvästä psykiatrista, hänen asiakkaistaan ja ainoasta työtoveristaan, sihteeri madame Surrugue’stä. Psykiatri laskee edessä olevia asiakasvastaanottoja aamukammalla eikä halua ottaa enää vastaan uusia asiakkaita. Eräänä päivänä hänen arkeensa astuu kuitenkin häiriötekijä, saksalainen nainen Agathe, joka vaatii päästä psykiatrin potilaaksi, vaikka tämä ei voi luvata ehtivänsä auttaa naista ennen kuin lopettaa työuransa. Agathe muuttaa psykiatrin el

Huuto nimeltä Bechi

Kuva
Koko Hubara: Bechi Otava 2021 208 sivua Omasta kirjahyllystä Ulospäin ei näy, että mutsi on hullu. Paska. En pysty tekemään töitä. Bechi häiritsee koko ajan. Työni on tylsää, samaa, toisteista, sitä mitä osaisin tehdä vaikka silmät kiinni. Sitä missä en joudu vaivaamaan juurikaan päätäni. Ja sitten on Bechi. Romaani, joka vaivaa ja häiritsee vieressä pöydällä. Luin hänet noin kahdessa päivässä, mikä on minulle saavutus, tällaisen muotoisessa elämässä mitä poden. Kävin perjantaina hakemassa Bechin Niteestä. Ikkunasta nostettiin minun kappaleeni, koska minua ennen kirjakauppaan tullut nainen otti juuri viimeisen myyntipöydästä. Hän oli ihana, ystävällinen, pahoitteli että oli ottanut kirjan, jonka minäkin halusin. Huiskautin kättä; hänhän oli ensin. First come first served. Mutta Fredrikinkadun valossa paistatellut Bechi lähti minun matkaani. Kirja oli saapunut kauppaan edellisenä päivänä. Minä ostin viimeisen. Sivulla 17 tiesin, että tässä se on: tämän vuoden perkeleellisin ro

Maailma, jollaista et tyttärellesi halua

Kuva
Vanessa Springora: Suostumus Suomennos: Lotta Toivanen WSOY 2021 175 sivua Omasta kirjahyllystä Miten hän voisi olla paha, hänhän on mies, jota rakastan? Hänen ansiostaan minä en ole enää se tytöntyllerö, joka istuu yksin ravintolassa ja odottaa isäänsä. Hänen ansiostaan minä olen vihdoin olemassa. Ranskalaiskirjailijan Vanessa Springoran kohutusta omakohtaisesta tarinasta Suostumus ei voi kääntää katsetta pois, kun kirjan on kerran avannut. Se on luotisuoraan laukova paljastus siitä, miten viisikymppisen kulttuuripiireissä tunnetun miehen onnistuu särkeä 13-vuotiaan tytön elämä, vaalia omien himojensa etuja vankkumattoman kannattajajoukkonsa tukemana. Suostumus on itsekkyyden räikein peilikuva. Springora kirjoittaa tahmaisia, vääriä ja rumia asioita, mutta ei rumasti tai tahmaisesti. Hän hallitsee kertomisensa kylmän viileästi, aukaisee minuuteensa syntyneitä säröjä, taustoittaa elämänsä kipeimpiä vuosia hämmästyttävän hallitusti. Eihän tällaisesta kukaan haluaisi kuulla. Aik

Sumutorven huutoa

Kuva
Mikko Viljanen: Onni Teos 2020 259 sivua Lainattu kirjastosta Astuin omaan huoneeseeni ja vilkaisin pihalle, näin kaikki tutut maamerkit kaukaisuudessa, vieno tuuli liikutti lehtiä puissa ja minuun iski syvä surumielisyys, tuntui kuin olisin viettänyt jotain loputtoman pitkää pyhää tietämättä minkä kunniaksi sitä oikein vietettiin.   Vaikka seuraankin kotimaista kirja-alaa ja sen uusia julkaisuja melko tiiviisti, vielä pulpahtelee eteen kirjailijoita, joista en ole oikeastaan kuullutkaan. Neljännen romaaninsa viime vuonna julkaissut Mikko Viljanen on yksi sellainen. Koronavuosi on luonnollisesti sortanut etenkin taide- ja kulttuurialoja. Vaikka kirjallisuus voi kenties paremmin kuin pitkään aikaan (ihmisillä on nyt enemmän aikaa lukea), erilaiset markkinointi- ja messutapahtumat ovat romuttaneet uutuuskirjojen esiinmarssin. Jos seuraat aktiivisesti somessa kirjallisuuskenttää, kustantajien sivuja ja aktiivisia kirjablogeja, pysyt kärryillä, mutta muu massoja liikuttava markkinoin

Turkulaiset Lila & Elena

Kuva
Susanne Maude: Ennen kuin unohdat Gummerus, 2020 361 sivua Lainattu kirjastosta Olin jo pitkään kaivannut kotimaista romaania, joka olisi upottavan pehmeä, veisi minut pois ja toisi kerronnallaan silti lähelle; siis samaistuttava ja kuitenkin sopivasti jotakin aivan muuta kuin oma elämäni. Kirjaa, jonka tarinan haluaisin niellä heti kokonaan enkä antaa piiruakaan periksi nälässäni. Esikoisromaani Ennen kuin unohdat alkaa näin:  1962, SYYSKUU  Uuden tytön silmät ovat haaleaa sinistä. Tyttö seisoo opettajan vieressä lehterillä mustan liitutaulun edessä, ja kun se pyörähtää katsomaan luokan ikkunoita, valo kimaltelee sen silmissä kuin veden pinnalla. Sammaleenvihreä samettimekko.  Siinä se oli. Oliko, voisiko olla?! Eihän romaani saata olla huono, jos alkaa 60-luvulta ja vihreästä samettimekosta. Eikä se toden totta ollutkaan! Kiitos taitava Susanne Maude , etten joutunut pettymään.  Olen joskus miettinyt, luenko toisinaan vääränlaisia kirjoja. Kaipaan tarinan magiaa, mutta en maagista v

Kirkkaita tuokiokuvia Berliinistä

Kuva
Venla Saalo: Kukkia maan alla Gummerus, 2020 159 sivua  Lainattu kirjastosta Pienoisromaanien hienous on pienien asioiden tarkassa katsomisessa karsituin elkein. Venla Saalon upeasti järkälemäinen romaani Kukkia maan alla saa mahtumaan 159 sivuun niin pienen pojan Karimin ja hänen äitinsä tarinan kuin berliiniläisen kukkakauppias Mariannan ja hänen Puolassa asuvan veljensä Borysin. Saalon tyyli on kiinnostavan eurooppalainen, jos se nyt jonkinlaiseksi määreeksi kaunokirjallisuudessa sopii. Tunnelma syntyy väkisinkin osin kertomuksen miljööstä, joka on Berliini ja lähellä Saksan rajaa sijaitseva pieni puolalaiskaupunki. Mutta jokin viehättävän ei-suomalainen hohkaa romaanista myös, vaikken saanut tarkalleen kiinni, mikä se on. Kokonaisuus on kuitenkin tyylikäs; eurooppalaisuus ei ole toisinaan käännöksestä aistittava toiseus vaan Saalon omintakeinen tapa muodostaa tekstiä. Maan alla Pankstrassen asematunnelissa on Marianna.     Hän asettelee maljakoihin kukkakaupan edustalle lisä

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku: Kirjat, joita en lue

Kuva
Minulla on ainakin yksi hyödytön tapa: Kun lähden matkalle tai viikonloppureissuun, otan mukaan aina enemmän kuin yhden kirjan. Yleensä kahdesta kolmeen. En siksi, että reissun aikana vain lukisin ja vieläpä ennätysnopeaan tahtiin. Mutta lukufiilis voi paikan vaihdon myötä vaihtua. Siksi pitää aina varautua. Niinpä varaudun myös jouluun. Korvamerkkaan etukäteen ne kirjat, joiden kanssa käperryn sohvan nurkkaan filtin alle syömään sitä ylettömän kuuluisaa joulusuklaata. Mutta minä en ikinä käperry mihinkään. Koska jouluna ei ole ikinä aikaa käperrellä; pikkaisen ihmettelen niitä joilla muka on. Joulu ei ole minulle koskaan ollut laiskottelun aikaa – päinvastoin. Meillä kun ei äiti ole laittanut kystä kyllä koko aikuiselämäni aikana, vaan minä olen puolisoni kanssa kokki, kylmäkkö, tarjoilija ja hovimestari. Laitamme joko sisaren perheessä yhdessä joulupöydän tai sitten appivanhemmat tulevat meille aattona valmiiseen pöytään. Kuulostiko ripauksen katkeralta? Ei ollut tarkoitus, vai