Tekstit

Uusin teksti

Turkulaiset Lila & Elena

Kuva
Susanne Maude: Ennen kuin unohdat Gummerus, 2020 361 sivua Lainattu kirjastosta Olin jo pitkään kaivannut kotimaista romaania, joka olisi upottavan pehmeä, veisi minut pois ja toisi kerronnallaan silti lähelle; siis samaistuttava ja kuitenkin sopivasti jotakin aivan muuta kuin oma elämäni. Kirjaa, jonka tarinan haluaisin niellä heti kokonaan enkä antaa piiruakaan periksi nälässäni. Esikoisromaani Ennen kuin unohdat alkaa näin:  1962, SYYSKUU  Uuden tytön silmät ovat haaleaa sinistä. Tyttö seisoo opettajan vieressä lehterillä mustan liitutaulun edessä, ja kun se pyörähtää katsomaan luokan ikkunoita, valo kimaltelee sen silmissä kuin veden pinnalla. Sammaleenvihreä samettimekko.  Siinä se oli. Oliko, voisiko olla?! Eihän romaani saata olla huono, jos alkaa 60-luvulta ja vihreästä samettimekosta. Eikä se toden totta ollutkaan! Kiitos taitava Susanne Maude , etten joutunut pettymään.  Olen joskus miettinyt, luenko toisinaan vääränlaisia kirjoja. Kaipaan tarinan magiaa, mutta en maagista v

Kirkkaita tuokiokuvia Berliinistä

Kuva
Venla Saalo: Kukkia maan alla Gummerus, 2020 159 sivua  Lainattu kirjastosta Pienoisromaanien hienous on pienien asioiden tarkassa katsomisessa karsituin elkein. Venla Saalon upeasti järkälemäinen romaani Kukkia maan alla saa mahtumaan 159 sivuun niin pienen pojan Karimin ja hänen äitinsä tarinan kuin berliiniläisen kukkakauppias Mariannan ja hänen Puolassa asuvan veljensä Borysin. Saalon tyyli on kiinnostavan eurooppalainen, jos se nyt jonkinlaiseksi määreeksi kaunokirjallisuudessa sopii. Tunnelma syntyy väkisinkin osin kertomuksen miljööstä, joka on Berliini ja lähellä Saksan rajaa sijaitseva pieni puolalaiskaupunki. Mutta jokin viehättävän ei-suomalainen hohkaa romaanista myös, vaikken saanut tarkalleen kiinni, mikä se on. Kokonaisuus on kuitenkin tyylikäs; eurooppalaisuus ei ole toisinaan käännöksestä aistittava toiseus vaan Saalon omintakeinen tapa muodostaa tekstiä. Maan alla Pankstrassen asematunnelissa on Marianna.     Hän asettelee maljakoihin kukkakaupan edustalle lisä

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku: Kirjat, joita en lue

Kuva
Minulla on ainakin yksi hyödytön tapa: Kun lähden matkalle tai viikonloppureissuun, otan mukaan aina enemmän kuin yhden kirjan. Yleensä kahdesta kolmeen. En siksi, että reissun aikana vain lukisin ja vieläpä ennätysnopeaan tahtiin. Mutta lukufiilis voi paikan vaihdon myötä vaihtua. Siksi pitää aina varautua. Niinpä varaudun myös jouluun. Korvamerkkaan etukäteen ne kirjat, joiden kanssa käperryn sohvan nurkkaan filtin alle syömään sitä ylettömän kuuluisaa joulusuklaata. Mutta minä en ikinä käperry mihinkään. Koska jouluna ei ole ikinä aikaa käperrellä; pikkaisen ihmettelen niitä joilla muka on. Joulu ei ole minulle koskaan ollut laiskottelun aikaa – päinvastoin. Meillä kun ei äiti ole laittanut kystä kyllä koko aikuiselämäni aikana, vaan minä olen puolisoni kanssa kokki, kylmäkkö, tarjoilija ja hovimestari. Laitamme joko sisaren perheessä yhdessä joulupöydän tai sitten appivanhemmat tulevat meille aattona valmiiseen pöytään. Kuulostiko ripauksen katkeralta? Ei ollut tarkoitus, vai

Cowboyjournalistin elämästä

Kuva
Heikki Herlin: Tuollapäin on highway Teos, 2020 326 sivua  Lainattu kirjastosta        Hänen koko olemuksensa ei mahdu tähän johdannon jatkoksi, mutta yritän kuitenkin. Mitä enemmän muistelen isääni, sitä tarpeellisempana näen kertoa oman näkemykseni siitä, kuka oli isäni Niklas Herlin. Heikki Herlinin esikoisteos Tuollapäin on highway on sympaattinen ja lämpöä hehkuva muistokirjoitus mielenkiintoisen ristiriitaiselle persoonalle mutta ennen kaikkea isälle, joka oli lapsilleen läsnä. Herlinin suvusta on kirjoitettu ennenkin, Heikki Herlinin isoisästä Pekka Herlinistä kertova elämäkerta Koneen ruhtinas oli ilmestyessään menestys ( John Simon , 2010). Muistan lukeneeni sen innostuneena, kun pääsin ihan luvan kanssa tirkistelemään suursuvun sisäpiiriin. Suomen kulttuurisuvuissa on jotakin kiehtovaa. Sisäinen vetovoima, sellainen aatteellinen suvullisuus, vaikuttaa ulospäin mystiseltä taikapiiriltä, jonka voimaa kadehtii etäältä. Sukua, joka on kuin kilpi maailman kaikkinaisia yll

Tilhen särkyneet siivet

Kuva
Karoliina Niskanen: Tilhi Bazar, 2020 302 sivua  Lainattu kirjastosta     Kun mä sitten vihdoin tulin täysi-ikäiseksi, en viettänyt syntymäpäiviäni. Halusin vain kadota, vähin äänin ja salaa. Syntymäpäivänäni koko laitos, kaikki ystävät ja asukkaat muuttuivat saman tien yhdentekeviksi. En halunnut jäädä ikävöimään ketään. Olin täynnä ainaisia hyvästejä. Oikeastaan olin niin täynnä koko mennyttä elämääni, että halusin vain irrottautua kaikesta. En aikonut pitää yhtäkään ihmistä mukana uudessa elämässäni. (s. 210-211) Teatterin maailmasta ponnistavan Karoliina Niskasen esikoisromaani Tilhi on riemastuttavan näppärä, monitahoinen ja syvän muheva romaani rikkinäisestä perheestä ja sisarrakkaudesta. Suomisen nelihenkinen perhe puksuttaa romaanissa täyteläistä elämäänsä, huulipunamaaninen äiti on töissä risteilyemäntänä laivalla ja isä myy rallienglannillaan taloja Dubaissa. Perheen lapset, Inkeri ja Iiro, sätkivät kulisseissa miten taitavat. Alun perhekuvaelma on koomisen kohosteinen

Väkivallan historia

Kuva
Édouard Louis: Väkivallan historia Suomennos: Lotta Toivanen Tammi, 2020 196 sivua  Lainattu kirjastosta He suuntasivat uloskäynnille, ja minä katselin kun he lähtivät. Heti heidän kadottuaan ovesta pimeään tunsin miten sisäelimeni menivät kasaan, olisin halunnut huutaa, mutta huutoa ei tullut, en saanut ilmaa, suu, kurkku, ruokatorvi, keuhkot kutistuivat, kurtistuivat ruttuisiksi kumilätkiksi, henki ei enää kulkenut, olisin halunnut juosta kadulle heidän peräänsä, kunnes nivelet olisivat ratkenneet, pidätellä heitä kädestä, kiskoa takaisin, takertua heihin ja rukoilla heitä jäämään ja olemaan kuuntelematta jos käskisin heitä jättämään minut yksin. (s. 168) Nuoren ranskalaisen kirjailijan Édouard Louis’n toisinkoinen Väkivallan historia on hengästyttävän kiihkeä ja raju romaani siitä, miten ihminen rapisee vähitellen rikki, kun hän on joutunut fyysisen väkivallan uhriksi. Louis’n esikoisromaani Ei enää Eddy ei säästänyt lukijoita, ei kaunistellut köyhän ranskalaisen kylän eläm

Mitä männyt näkevät?

Kuva
Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät Atena, 2020 245 sivua  Lainattu kirjastosta      Maaperä on liian väkevä. Maria tuntee jalkojensa alla luut, joiden ympärille on kutoutunut ihmiselämiä, hänenkin perheensä tarina. Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukaista, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan.     Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis.     Mikä tämä on – helvetti vai taivas? (s. 232 - 233)   Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos Mitä männyt näkevät on yksi syksyn pysäyttävämmistä kotimaisista romaaneista. Soudakovan omien isovanhempien Neuvostovallan aikaisiin kokemuksiin perustuva tarina herättää kysymyksiä ja kyyneleet. Harvoin enää liikutun lukemisestani niin, että kirja on