torstai 20. heinäkuuta 2017

Kun maistuu kielessä aika

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos, 2017
188 sivua
Lainattu kirjastosta


Kun Pertti Lassilan kirjoihin käy käsiksi, kannattaa unohtaa hoppuilu, hillitön pyrkiminen jonnekin. Kohti kirjan loppua toki mutta ei ole mikään kiire. Lassila kirjoittaa kuin mennyt maailma olisi edelleen läsnä, harsomaisena viittana harteilla, huokaus korvan takana, digitaalinen tiktak häipyy ja kaappikello alkaa naksuttaa. Kun Lassila kirjoittaa, on aina kesä, talvellakin. Raukea, nautinnollisesti venyttelevä kesä.

Armain aika, Finlandia-ehdokkaaksikin kohonnut Pertti Lassilan edellinen romaani, oli sykähdyttävä tuttavuus. Rakastuin heti. Vaikkei minuun aivan ensimmäisenä rauhallinen tekstilaji tehoakaan, Lassilan laveeraamassa maailmassa on jotakin sellaista, mikä saa miltei kyyneleen silmäkulmaan. Saa kaipaamaan aikaa, jota ei ole, jossa ei itse ole voinut olla mukana.

Juuri ilmestynyt Kesän kerran mentyä ei tästä poikkea, vaikka Armaimmalle ajalle se kuitenkin minun mittatikullani häviää. Nyt on siirrytty Hankoon, pitsihuviloiden ja valkoisen kesän kaupunkiin ja vuoteen 1916. Elsa on töissä Belvedere-ravintolassa tarjoilijana. Kesäkausi lähenee loppuaan, ja eräänä päivänä tytön reitille astuu Einar-niminen nuori mies. Lopputarina on jo monta kertaa taiteessa ennenkin kirjoitettu. Syntyy Taimi-vauva, jonka elämä keskittyy myös Hankoon, kunnes toinen maailmansota muuttaa kaiken.

Ainekset yllä saattaisivat synnyttää yksityiskohtien täytteisen lukuromaanin uuden ajan rannikko-Suomesta, vähän enemmän sellaisen kuin Katja Kallion samaan kaupunkiin sijoittuva Säkenöivät hetket, mutta Lassila muovaa Taimin tarinasta eteeristä, rauhassa etenevää kerrontaa. Ei dialogia, ei räiskintää, ei tarkkoja kuvauksia sodasta ja sen hirveyksistä. Kesän kerran mentyä katsoo ihmiseen, sisälle mietteisiin, ajan käsitteeseen ja rakentaa raameja yhden naisen elämälle. Taimi kasvaa isättömänä ja myös lopulta äidittömänä hauraaksi mutta päättäväiseksi naiseksi, joka ei tyydy siihen mitä elämä sattuu jakamaan. Hän ei kuitenkaan voi unohtaa sitä, ettei tunne juuriaan. Minäkuvasta puuttuu astinlauta. Rakkaus äitiin on kuitenkin aina jossakin mielen sopukoissa:

Kukat puutarhassa ja lokit ja pääskyt taivaalla olivat silloinkin, kun äiti eli ja katseli. Näkikö hän ne samalla tavalla kuin minä, koska ne ovat samanlaisia, vaikka eivät samoja. Näkikö hän, miten meri siinsi, ja kuunteli aallokon loisketta luotoihin, kun käveli rannoilla kesäpäivin. Ajatteliko hän samoja ajatuksia kuin minä. Mitä hän minulle puhui, kertoi ja näytti, mikä oli parasta, minkä hän tiesi ja tahtoi lapselle, mutta lapsi unohti sen, mitä kukaan muu ei voinut antaa. (s. 51-52)

Kielen herttainen naiivius ja lauseiden vanhentunut sanajärjestys siirtävät ajatukset pakostakin lähes sadan vuoden päähän tai Suomi-filmin kulta-aikaan. Lassilan teksti maistuu pumpulimekoilta ja naisten kesävalossa lainehtivilta hiuksilta. Sota ei Taimia poliittisesti kiinnosta, vaikka sen vaikutukset näkyvät kaikkialla, niin Hangossa kuin Helsingissäkin, jonne tyttö on muuttanut opintojen perässä. Taimi on kuin irti ajastaan, jota pakon vuoksi joutuu elämään.

Lassilan romaanien hienous lieneekin juuri kielen vanhahtavuudessa, sen viattomuudessa. Nyt ei piirretä Westön tavoin vahvaa epookkia, mutta siitä huolimatta Lassilan kirjoilla on vahva menneen ajan nostalginen leima. Jo nimikin, Kesän kerran mentyä, vihjaa tähän.

Lassilan tyyliin joko sulaa tai sitten ei. Vaikka Armain aika vaikutti itseeni vahvemmin, Kesän kerran mentyä lunasti odotukset: kirjailija ei ole luopunut ominaispiirteistään, kielestä jossa maistuu aika.

Muistot eivät ole haalistuneiden valokuvien kaltaisia, joihin aika on pysähtynyt ja ihmiset kivettyneet kuin trilobiitit kaupungintalon portaissa. Muistoilla on mielessä tilansa, jossa värit, tuoksut, maut, tunteet ja toivo vihannoivat kuin kukat ja puut Eedenin puutarhassa eikä aika, joka vie lapsuuden, nuoruuden ja voiman vuodet ja painaa jo vanhuuteen, voi niitä kuihduttaa. (s. 114)

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kurkistus yhden kaupungin sisälle

Sakari Fen: Avoimien ikkunoiden kaupunki - Amsterdamin sivukujilla
Atena, 2017
156 sivua
Lainattu kirjastosta


Humallun Amsterdamin ajattomasta syksystä. Seesteisyys limittyy kosteuden väliin, naapuri arvioi illan kajossa lepakon mustarastaaksi, omenapiirakan tuoksu nousee uunista lomaltapaluun haikeuteen. [...] Amsterdamin sadunomaisuus piilee punaharmaisssa sävyissä. Ja muistoissa. Niissä se on kauneimmillaan.

Kirja on kuin pieni runoteos. Pehmytkantinen, herkkä. Sen kannesta katsoo kuuluisa Vermeerin helmikorvakorutyttö, joka on päivittänyt itsensä: käynyt shoppailemassa Kalverstraatilta farkut ja jakun. Vanha mennyt maalareiden maa on yhdistynyt moderniin kulutusyhteiskuntaan.

Sakari Fen on Amsterdamissa asuva suomalainen, joka debytoi muutaman vuosi sitten tarinakokoelmallaan Munavalikoima. Hän on sosiaalialan pätkätyöläinen ja puhuu kotikaupungistaan 30 vuoden kokemuksella. Pienessä uutukaisessa Fen raottaa verhoja, joita tämän kaupungin asukkien ikkunoissa ei kuitenkaan ole – amsterdamilaisella kun ei ole mitään salattavaa. 

Fen on kirjoittanut Avoimien ikkunoiden kaupunkiin turisteille tutun rennon kaupungin uuteen kuosiin: Fenille Amsterdam ei ole värikäs kanavien kaupunki ja yksi vapaamielinen punaisten lyhtyjen mystinen kuja. Hänelle kaupungista on tullut sielu, runo ja punatiilinen seinä, jonka keskellä tuuli puhaltaa mereltä armottomasti vihmoen. Se myös näkyy kirjassa, rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne kaupungin kanssa, joka perusturistille on kanava-ajeluja ja coffee shoppeja.

Mutta näinhän se on kaikkialla: kaupunki saa todelliset kasvonsa vasta, kun siihen luo suhteen ja suhteesta tulee elämisen myötä arkinen. 

Fenin kirjassa ei ole kyse matkakirjasta, jonka kanssa voisi suunnistaa jännittäviin, vain paikallisten suosimiin kapakoihin ja hengittää kujia, joita massat eivät kolua. Tämä kirja on kuin proosamuotoinen runoteos ja tuttua kuvastoa pilkkova päiväkirja kaupungista, jonka taloihin kätkeytyy persoonia, outolintuja, kylähulluja, tarinoita ja historiaa. 

Fenin kieli tavoittelee paikoin runoutta ja jää toisinaan myös siksi etäiseksi, arvoitukseksi. Kirjailija puhuu joskus ihmisistä passiivissa ja kolmannessa persoonassa viitaten ehkä näin myös itseensä. Sen tavoittaminen on toisinaan hankalaa – kuka puhuu ja kenestä on nyt kyse? Fen kirjoittaa toki ihmisistä myös nimillä ja ihmisistä, jotka jäävät vaille nimeä, vaikkapa aukion laidalla asuvasta naisesta, jonka arkeen kurkataan. Tästä syntyy päiväkirjamainen, intiimi tunnelma. 

Fen kurkottelee kohti Amsterdamin ydintä, joka kasvaa vanhoissa puissa, rakennuksissa ja paikoilleen kiinnittyneissä ihmisissä. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman siistimistä ja ryhdistämistä tekstiin. Vaikka kokonaisuus on kaunis pikku kirja, jää se toisinaan liian etäälle lukijasta, joka ei voi kokea Amsterdamia koskaan samoin. Intiiminen jakaminen on toki vaikeaa. Levoton, romanttinen sekavuus – sitähän se rakkaus parhaimmillaan on – syntyy myös hypyistä historiasta nykyhetkeen, faktasta mietelmiin, anekdootteihin ja tunnelmakuviin. 

Mutta toisaalta: juuri se on tämän pienen kirjan hienous. Että se on omanlaisensa, tunnekuohuinen, ei matkakirja vaan tunnustus ja henkilökohtainen paljastus. 

Se hiipii pinnan alle ja inhimillistää Amsterdamin elottomat rakennukset ja puut:

Kanavien varsille istutetut jalavat ovat kovia jätkiä. Kadut revitään auki kerran viidessä vuodessa. Kaapelit täytyy uusia, viemäriverkosto tarkastetaan. Raskas liikenne jyrää päivittäin ahtaassa ydinkeskustassa, kuka sellaista olisi 1600-luvulla osannut kuvitella. Betonilasti, muuttolasti: juuret eivät vähästä hätkähdä. Jalavat kestävät kolhuja, jopa juurien luonnotonta jakautumaa. Juuristo kasvaa yksipuolisesti, pääasiassa talojen puolella, kun vieressä vastaan tulee kanavan tiilimuuri. (s. 74-75) 

Jos suunnittelet matkaa kyseiseen kaupunkiin, ota tästä pieni eväs vaikkapa lentokonelukemiseksi.